Ryhmä-X 4/88

1. Verilöyly!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr. & Bret Blevins

Tussaus: Al Williamson

2. Viimeinen juoksu

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Dan Green

Jokin aika sitten mainitsemani Ryhmä-X:n elämän synkkä vaihe sukeltaa syvimpiin syövereihin tämän numeron myötä. Itselleni tämä lehti oli aikoinaan kertakaikkisen mullistava kokemus, käänteentekevä suhteessani niin X-miehiin kuin kenties Marveliin yleensäkin. (no, hyvin pian tämän jälkeen lukemani Daredevil ja Born Again olisi varmaan tehnyt saman – mutta ehdin lukea tämän numeron aiemmin) Yhtäkkiä oli selvää, ettei enää oltu tekemisissä lapsille suunnatun sarjakuvan parissa. Eikä edes monimutkaisia ja aikuisia teemoja käsittelevien nuorille suunnattujen sarjakuvien, vaan yksinertaisesti oltiin elämän julmien, rumien tosiasioiden äärellä. Näin siis minusta tuntui tätä lukiessani yksitoistavuotiaana. Henki salpaantui. Oli hirvittävää nähdä tämä murhenäytelmä, näille tutuille ihmisille, tutuiksi kasvaneille sympaattisille hahmoille tapahtuva tragedia.

Enimmäkseen Verilöyly tapahtuu viemäritunneleissa Manhattanin alla. Maraudereiksi itseään kutsuva ryhmä on saapunut siellä asuvien mutanttihylkiöiden Morlokkien luokse aikomuksenaan ilman sen suurempia selityksiä tappaa heidät kaikki.

Siinä he enimmäkseen onnistuvat, ja kun apuun hälytetyt vielä kovin puolikuntoiset X-miehet saapuvat paikalle, on koko joukkomurha enemmän tai vähemmän jo takanapäin ja viemärit täynnä ruumiskasoja. Marauderit ovat kuitenkin yhä paikalla, ja käyvät yhteenoton brutaaliuteen varautumattoman Ryhmä-X:n kimppuun ja seuraukset ovat vakavat – eivätkä ainoastaan fyysisesti. Jo pitkään henkisellä vereslihalla ollut Kolossi, ryhmän lempeä runoilijasielu, surmaa yhden hyökkääjistä kylmäverisesti. Fyysisten vaurioidensa ohella Ryhmä-X on nyt rikki myös henkisesti. Painolasti on käynyt liian suureksi, he ovat astuneet tielle joka armotta vie mennessään.

Claremont ei kuvaa hyökkäyksen väkivaltaa glamourilla eikä glorifioiden. Ruumiit kasaantuvat viemäriveteen, melko persoonattomiksi jäävät Marauderit suorittavat tehtäväänsä lähinnä vitsaillen ja suuremmin stressaantumatta. Piirrospuolikin on iskussa, joskin krediitit ovat vähän oudot: Viimeistä numeroaan Uncanny X-Meniä tässä piirtävä Romita on saanut kanssapiirtäjäksi Bret Blevinsin, ja jälki sekä on että ei ole tuttua Romitaa. Mielenkiintoisen näköistä joka tapauksessa, onnistuneen synkkää, raskaampaa ja varjostetumpaa kuin totuttu Romitan jälki. Mutta tämä on tosiaan JRJR:n pitkän kauden päättävä numero, ja kestää jonkin aikaa ennen kuin seuraava vakiokuvittaja saadaan lehteen palkatuksi, minkä vuoksi tämä Ryhmä-X:n statusta väkivalloin mullistava kausi koostuu usean vierailevan kuvittajan piirtämistä jaksoista. Metatasollahan tämä kuvaa oivallisesti sitä kaaosta jonka kouriin ryhmä joutuu.

Jälkimmäisen tarinan on piirtänyt Rick Leonardi, ja kun aiemmin mainitsin että nyt ihan pidän tämän nuorena inhoamani tekijän kynänjäljestä, niin nyt pitää todeta että tussaajalla on selvästi vahva vaikutus siihen miltä Leonardin tyylitelty työ näyttää. Dan Green ei oikein ole hänen kanssaan yhteensopiva; lopputulos on turhankin levottoman ja luonnostellun näköistä. Tarina on kuitenkin hyvä: Wolverine on jäänyt tunneleihin etsimään jotakuta Maraudereista kuulusteltavaksi, muut ovat palanneet Xavierin kartanolle, jonka lentokonehangaari on täyttynyt ruumiista ja jossa eloonjääneitä yritetään pitää kunnossa. Tässä vedetään henkeä edellisen tarinan rajun palleaiskun jälkeen, mutta on selvää, että tämän jälkeen status quoon palaaminen on jo kerta kaikkiaan mahdotonta. Puolet tiimistä on toimintakyvyttömänä, loput enemmän tai vähemmän shokissa. Uhka ja epätieto roikkuvat raskaana Xavierin kartanon yllä.

Arvio: Klassinen lehti, jossa nyt luettuna yllättää lähinnä se, miten nopeasti koko Marauderien verilöyly on ohi. Tämä teki nuoreen minuun niin ison vaikutuksen, että kohtausta on mielessään tottunut pitämään eeppisempänä kuin se lopulta onkaan. Edelleen toki silti vaikuttava.

Hämähäkkimies 4/88

1. Tunnustuksia!

Käsikirjoitus: Al Milgrom

Piirrokset: Herb Trimpe

Tussaus: Jim Mooney

2. Hyökkäys

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty, Jack Abel & Mike Esposito

Tässä vaiheessa vuotta aletaan Hämiksessä päähenkilön oman osuuden suhteen rypeä jo aikamoisessa pohjamudassa. Vuoden ensimmäinen numero oli ok, toisen rupikonnakohellus menetteli, edellisnumeron ikivanha Daredevil-visiitti oli yhtä tyhjän kanssa ja yhä vain mennään huonompaan suuntaan. Tunnustuksia! on Hämiksen "kakkoslehdestä" poimituksi tarinaksikin käsittämättömän sisällyksetön ja kökkö. Milgrom on kirjoittajana aiemminkin keskittynyt Hämiksen ja Mustan kissan suhteeseen, ja jälleen sitä vatvotaan, mutta siten, ettei mitään uutta informaatiota oikeastaan anneta: koko stoorin idea on, että Hämähäkkimies ja Kissa käyvät samaa toistavaa parisuhdejaanaustaan (ja Peterin pakolliset "voima -> vastuu"-jargonit päälle) samalla kun mukiloivat ikään kuin ajatuksissaan New Yorkissa sähkökatkoksen aikana vaeltavia katurikollisjengejä. Tämä oli ärsyttävän tympeää luettavaa silloin joskus, ja nyt tuntuu vain hämmästyttävän turhalta sivuntäytteeltä. Välillä piipahdetaan Kingpinin laboratoriossa, jossa tiedemies löytää sattumalta pilkkuja täynnä olevan ulottuvuuden. Hiphei. Konkari Herb Trimpe ei ole kaksinen piirtäjä, mutta ilman Mooneyn todella rupuista tussausta hänen jäykkyydessään kömpelö tyylinsä saattaisi viihdyttääkin, mutta nyt ei kuvituskaan toimi yhtään. "Hauskasti" neljättä seinää rikkoen Hämis kesken kaiken toteaa lukijoidenkin jo kypsyvän. Nappiin menevä havainto.

Salattujen sotien kahdeksas jakso sen sijaan toimii kyllä. Kuten kannestakin voi päätellä, nyt vihdoin selviää mistä Hämiksen omissa tarinoissa jo taakse jäänyt loispuku oikein ilmestyi – paitsi ettei oikeastaan selviä; Hämis erehtyi laitteesta etsiessään muiden löytämää puvunkorjausvimpainta ja sai tätä kautta mustan kuosin ylleen. Tätä tapahtumaa lienee joskus minun Marvel-vuosieni jälkeen syvennetty, mutta sikäli kun itse tiedän, tällä loisella ei ollut tämän kummempaa alkuperää.

Meno on kyllä tämän ohellakin kiitettävän toiminnallista unettavan ykköstarinan jälkeen. Sankarit hyökkäävät pahisten päämajaan, ja nähdään paljon riuskaotteisia kaksintaisteluja, kun Shooter pistää hahmoja toisiaan vastaan: Liekki vastaan Ultron, Lumoajatar vastaan Kapteeni Amerikka, Hämähäkkimies vastaan Titania ja niin edelleen. Oikein viihdyttävää luettavaa, vaikka dialogi onkin edelleen tönkköä ja nyt isompana huomaan muutamia kiusallisia loogisuusongelmia, mutta ei kai sellaisten pidä tällaisessa mäiskeessä antaa häiritä. Zeckin kuvituskin on tutun tyylikästä, mitä nyt pari heikkoa tussaajaa sählää jakson loppupuolta.

Arvio: Salatut sodat pelasti taas lehden. Mutta onko syynä se että päähenkilön omat tarinat ovat niin luokattomia vai parantaako Sodat otettaan, se tässä pistää miettimään.

Ryhmä-X 3/88

Aivopesuja!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

Muuttuneesta otsikosta huolimatta tämä numero on kokonaisuudessaan jatkoa R-X 2/88:ssa alkaneelle tarinalle Näytös, siis kyseisen annual-julkaisun loppuosa. Itse Ryhmä-X sysätäänkin heti kättelyssä enemmän tai vähemmän syrjään, kun he Mojon vaikutuksella nuorentuvat hetki hetkeltä; he ovat teinejä lähtiessään etsimään tilansa aiheuttajaa, mutta lauma torailevia kakaroita lopulta päästessään perille Keskupuistoon, ilmeisesti Claremontin suosikkipaikkaan New Yorkissa (juurihan siellä oltiin tammikuunkin numerossa).

Pääosassa ovatkin siis oikeastaan Xavierin nuoremmat oppilaat, Uudet mutantit, jotka joutuvat ottamaan sankarin roolin mennessään pelastamaan niin ykkösmutanttitiimin kuin Keskuspuiston Delacorte-teatterin yleisönkin; julkisuusobsessiivinen Mojo kun on valinnut nimenomaan teatteriesityksen paikaksi, jossa hänen lapseksi nuorentamansa ja aivopestyiksi aikuisiksi uudelleen kasvattamansa X-miehet tulevat näyttävästi estradille. Tarina on käänteiltään kajahtaneen äkkiväärä, mutta humoristinen lähestymistapa pitää allaan tummia juonteita. Claremontille tyypilliset minäkuvan ja lojaaliuden teemat ovat pinnalla, ja Mojo on tietenkin aina yhtä toimiva ihmisiä nielevän mediamaailman satiiri.

Juuri tässä tarinassa Mojo esiintyy ensi kerran Suomessa, mutta alkujaan hän on lähtöisin Ann Nocentin ja Arthur Adamsin Longshot-minisarjasta, joka ilmestyi MARVELissa pari vuotta tämän jälkeen. Tämä niljakkaan egoistinen, julkisuutta ja katsojalukuja arvostava kidutuksesta ja orjuudesta nauttiva omaa ulottuvuuttaan hallitseva sadisti (selkärangaton ihan konkreettisestikin) on huikean omituinen luomus, ja ensihäkellyksen jälkeen opin pitämään Mojosta kovasti. Ei häntä liikaa Suomessa nähty, mutta toisaalta näin räikeän yliampuva hahmo onkin parhaimmillaan pieninä annoksina. On myös helppo nähdä että Adams piirtää tässä itse luomaansa hahmoa – Mojon visuaalinen ilme on puhdasta Adamsia parhaimmillaan.

Muutenkin tarinan kuvitus on todella kovaa tasoa. Tämä oli jotain hyvin erikoista keväällä 1988 kun lehden ensi kerran luin, ja kyllähän Adams omintakeisuutensa säilytti jatkossakin, vaikka näihin aikoihin aika monet uudet ja aiempaa tyylittelevämmät piirtäjät alkoivat nousta Marvelin lehdissä esiin. Ikävintä Adamsin suosiossa on tietysti lahjattomat imitaattorit, joista varsinkin Rob Liefeld imi itseensä kaikki esikuvansa tyylikeinot mutta ilman rahtuakaan tämän lahjakkuudesta, ja lopputulos oli sitten sen mukainen. Tokihan myös Adams käy välillä siellä liioittelun rajoilla, esimerkiksi tässä Uusien mutanttien ryhmäkuvassa, josta varsinkin on helppo nähdä miten tätä voi imitoida todella pahasti väärin, juurikin Liefeldin tyyliin:

Arvio: Mainio lehti täynnä huikeita ideoita ja visuaalista pauketta. Taisin Uusiin mutantteihinkin kunnolla tutustua ensi kerran tässä lehdessä, ja Mojoon tietysti. Kakaroiksi nuorennetut X-miehet olivat lukijoiden keskuudessa sen tason hitti, että heidän klooninsa, X-vauvat, palasivat sittemmin ihan omina hahmoinaan näyttämölle, mikä kuulostaa ideana pahalta, mutta Claremont sai homman kyllä toimimaan.

MARVEL 2/88: Daredevil

1. Kaikella on hintansa

Käsikirjoitus: Dennis O'Neil & Jim Shooter

Piirrokset: David Mazzuchelli

Tussaus: Kim DeMulder

2. Ilmestyskirja

3. Kiirastuli

Käsikirjoitus: Frank Miller

Taide: David Mazzuchelli

Välittömästi sen jälkeen kun olin ehtinyt pettyä maaliskuun Hämikseen jossa tutustuin Daredeviliin, putkahti MARVELin kakkosnumero kaupanhyllylle. Tällä kertaa ovat tekijämiehet asialla: Frank Miller kirjoittaa ja sittemmin arthouse-sarjakuvan isoksi nimeksi noussut David Mazzuchelli piirtää. Kyseessä on mittavan "Born Again"-kokonaisuuden kaksi ensimmäistä lukua; loput, suurin osa, on luvassa MARVELin numerossa 4/88, joten ehkä tarinasta kokonaisuutena silloin enemmän. Todettakoon että tämä teki siinä määrin vaikutuksen, että kun Mail-Man järjesti vuosittain kyselyn kotimaisten Marvel-lehtien lukijoille, minun vastaukseni kohtaan "Kaikkien aikojen paras Marvel-tarina" oli tästä eteenpäin aina sama: Daredevil ja "Born Again".

Niin että en minä tätä nytkään osaa lähteä kovin neutraalista näkövinkkelistä katsomaan. Todettakoon kuitenkin että on ollut aika kiinnostavaa tulla tämänkaltaisen tarinan ääreen käytännössä ilman mitään pohjatietoa hahmosta. En ollut lukenut niitä kuuluisia Millerin kirjoittamia ja piirtämiä tarinoita, joilla Daredevil nousi Marvelin hahmogallerian eliittiin ryvettyään pitkään pohjamudissa; tämä tarinahan on Millerin paluu muutaman vuoden tauon jälkeen DD:n pariin. Kiinnostavaa siis sikäli, että tämä tarinahan on nimenomaisesti Daredevilin, ja ennen kaikkea hänen alter egonsa, asianajaja Matt Murdockin, täydellinen hajottaminen, henkinen ja fyysinen romuttaminen, irrottaminen yhteiskunnan rattaista, saavutuksistaan, maineestaan, läheisistään. Ja vaikkei hahmoa sanottavammin etukäteen tunnekaan, tämä silti toimii.

Kaikki alkaa pienestä: Murdockin entinen tyttöystävä Karen Page myy heroiinintarpeessaan DD:n salaisen henkilöllisyyden, mikä tieto päätyy Kingpinin käsiin, ja tämä alamaailman johtohahmo käyttää seuraavat kuukaudet hitaasti hajottaen Murdockin elämää. Hänen lainanmaksueränsä katoavat, hänen laskunsa jäävät maksamatta, häntä syytetään todistajan lahjomisesta; lopulta hän menettää asianajo-oikeutensa, ja alati vainoharhaisemmaksi käydessään ajaa myös tyttöystävänsä Glorin etsimään seuraa muualta. Lopulta, siinä vaiheessa kun Kingpin loppusilaukseksi räjäyttää Murdockin kotitalon, tämä on jo epäluulon hajottama ja syömä, koditon ja omaisuutensa menettänyt, kostonhimoinen ja hullu.

Useita näkökulmia ja kertojanääniä ja nopeita leikkauksia paikasta toiseen käyttävä tarina on kuin ammattitaitoisesti ohjattua elokuvaa, tai poikkeuksellisen karua tv-sarjaa. Maailma on armoton ja näkökulma on kyyninen (joskaan ei vielä tässä ensimmäisessä osassa kumpaakaan vielä täysillä). Pitää todeta vähän kauhistuneena että olen tosiaan ollut 11-vuotias lukiessani tätä ensimmäisen kerran. Ei ihme että vaikutuin. Niin Mazzuchellin painostavan realistinen kuvitus kuin Millerin pyörteenä vainoharhan hulluuteen käyvä näkemys sankaruudesta tuuliajolla iskevät syvälle alitajuntaan edelleen. Mutta kuten todettua, ehkä kokonaisuudesta enempi sitten kun teos on kokonaan taas luettuna.

Paitsi että niin – kuten yllä krediiteistäkin huomaa, tämän lehden alkuosaan on koottu "Born Again"iin kuulumatonta matskua. On yksi kokonainen tarina ajalta hieman ennen tätä tarinaa, itse asiassa sellaisenaan jopa aika hyvä – mutta joka tietenkin kalpenee verratessa Milleriin. On myös epämääräisiä sivun tai parin katkelmia Daredevilistä ja tämän eri tyttöystävistä vuosien varrelta. Hieman hämäräksi jäi näiden tarkoitus, mutta ne voi huoletta ohittaa kun harppaa lukemaan lehden varsinaista sisältöä.

Arvio: Taisi tulla jo sanottua tarpeeksi. Tähän lehteen sisältyvät kaksi ensimmäistä lukua kuvaavat Matt Murdockin putoamista pohjalle, ja sieltä jatketaan sitten MARVELin numerossa neljä.

Hämähäkkimies 3/88

1. Sokea auttaa sokeaa

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Frank Springer

2. Kuoleman jalka kulkee!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Heti kun kesällä -87 aloin kerätä Marvelin lehtiä, panin merkille Mail-Manin palstalla julkaistujen lukijakirjeiden toistuvan pyynnön: Julkaiskaa Daredeviliä! Kyseisen hemmon seikkailuja oli ilmeisesti ollut Hämiksessä kakkossarjana vuonna -86, ja lukijat olivat siinä määrin vaikuttuneita, että pommittivat Mail-Mania pyynnöillä saada lisää. Minulla ei tietenkään ollut mitään käsitystä kuka tai mikä on Daredevil, mutta toivoin tietenkin että itsekin näkisin tätä odotettua hahmoa. Tässä Hämiksen numerossa sitten kohtasin DD:n ensi kerran, ja... No, taas voi vaan hämmästellä millä perusteella tämä tarina on päätetty julkaista. Ensinnäkin se on kronologisesti monta vuotta vanhempaa matskua kuin mitä Hämiksessä tuolloin esitettiin, toiseksi se jatkuu suoraan tarinasta, jota Suomessa ei ole julkaistu, ja kolmanneksi se ei ole laatutasoltaan oikein millainenkaan.

Tottahan tässä on kuvittajana sittemmin juuri Daredevilin parissa kannuksensa hankkinut Frank Miller, mutta tämä on hyvin varhaista Milleriä; enimmäkseen hän pyrkii piirtämään Marvelin "house stylen" mukaisesti. Lisäksi tussaaja (veteraani Frank Springer, jonka 60-luvulla piirtämään kulttisarjakuvaan The Adventures of Phoebe Zeit-Geist pitäisi kyllä joskus tutustua...) hukuttaa Millerin loputkin omaleimaisuudet aika vanhanaikaisen loppusilauksen alle; vain siellä täällä on ruutuja, joista myöhemmin legendaksi kohoavan tekijän tyyli jo pilkistää esiin, esim tässä:

Kun vielä kirjoittajana on parhaimmillaankin aika keskinkertainen Mantlo, tämä on jokseenkin puuduttavaa luettavaa. Joku kajahtanut sarjakuvaroisto uhkaa ydinpommilla New Yorkia, Hämähäkkimies on sokeutunut, mutta itsekin sokea Daredevil osaa auttaa tätä silti toimimaan. Lopuksi Hämis kehittää itselleen tutka-aistin (!) joka sitten häviää samantien kun näkö palautuu. Koko tarinaa leimaa naiivi 70-lukuinen yliampuvuus, jollaista vielä vuosikymmenen alkupuolen Hämiksissä esiintyi taajaan. Itse DD on tämän perusteella kuivikas ja yltiöhyveellinen hahmo – ei tehnyt minuun vaikutusta lainkaan. Vaikea kuvitella kenenkään kauheasti tästä tarinasta pitäneen, ja tällaisen keskeltä muuten julkaisematonta ikivanhaa kokonaisuutta reväistyn pätkän esittäminen ilman sen suurempia selittelyjä on kotimaisen Hämiksen toimitukselta aikamoista töpeksintää.

Salatuissa sodissa tapahtuu vähän enemmän. Edellisjaksossa tylysti tapetun (hän paranee kyllä) Ampiaisen ruumis viskataan sankarien päämajaan, mutta Kapteeni Amerikka kieltää kostoretkelle lähtemisen, koska pitää vanhtia Galactusta (miksi, kysyn nyt lukijana, mutta vastausta ei kuulu...). Raivostunut Hulktar lähtee sitten yksin vetämään ystävänsä tappajia turpaan, ja tämä onkin hyvä kohtaus. En ollut Hulktarta (nimen "She-Hulk" hyvä suomennos muuten!) ennen Salattuja sotia nähnyt, mutta opin nopeasti pitämään hahmosta. No, Hulktar saa sitten myös kuonoonsa. Kaiken kaikkiaan tässä taas otetaan yhteen siellä sun täällä eikä juoni liiemmin etene mihinkään, mutta ehkä lehden alkuosan kökköyden tai ehkä Zeckin nätin taiteen takia tämän kuitenkin luki ihan ilokseen.

Arvio: En olisi Hämiksen edellisnumeron rupisammakkokohelluksen jälkeen uskonut että taso voi laskea, mutta niin vain kävi. Ehkä juliste on silloin aikanaan lohduttanut vähän. Ja vaikka Salatut sodat ei ollut mikään huippujuttu enää tässä vaiheessa, se oli nyt jo toista kuukautta peräkkäin lehden ehdottomasti paras osuus. Huolestuttavaa.

Ryhmä-X 2/88

1. Seuraavana aamuna

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

2. Näytös

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

Claremontin vahvuutena käsikirjoittajana on (monen muun seikan ohella) tavattu pitää hänen taitoaan tasapainottaa toimintavoittoista sarjakuvaa säännönmukaisesti näillä hiljaisilla numeroilla, joissa ei niinkään tapahdu vaan hengähdetään. Tästä on kyse nytkin: edellisnumeron katastrofaalisen Nimrod-kahakan jälkeen palaillaan vihdoin kotiin Xavierin kartanolle (täältähän Tuonpuoleinen tempaisi X-miehet San Franciscoon jo kesän -87 numeroissa) nuolemaan haavoja, yrittämään jonkinasteista paluuta arkielämään. Taistelussa kadonnut Painajainenkin löytyy kohtauksessa, joka näppärästi toistaa Kurtin ensiesiintymisen: vihainen väkijoukko on ajanut hylkiönä pitämänsä Painajaisen nurkkaan ja on valmiina pieksemään tämän hengiltä. Mutta siinä missä Len Weinin kirjoittamassa vuoden -75 tarinassa paikalle saapunut Xavier pysäytti väkijoukon telepaattisesti, Claremont rohkenee laittaa hahmot nyt kohtaamaan tosimaailman tilanteita ilman deus ex machinaa: ensin Kolossi, sitten tämän innoittaman Kitty päätyy väkivaltaa uhkuvan joukon eteen laukomaan totuuksia. Kohtauksessa tiivistyy paljon Claremontin tämän aikakauden X-aatemaailmaa, ja koko lehden ensimmäinen tarinakin kiteytyy tähän – kotiin ollaan ehkä palattu, elämää yritetään jatkaa, mutta maailma ei anna siihen enää mahdollisuutta. Enää ei voi vain vetäytyä omiin oloihin olemaan mutantti.

Se että jotain ikävää on tapahtumassa, käy selväksi tätä tarinaa kehystävistä kohtauksista, joissa toistaiseksi vain siluetteina nähtävä itseään Maraudereiksi kutsuva joukkio saapuu Morlokkien tunneleihin ja teloittaa pari viatonta niin tehdessään. "Seuraavaksi: TEURASTUS!" lupaa tarinan lopettava laatikko eikä ihan turhia lupailekaan...

Tosin Suomessa seuraavaa stooria saa hetken odottaa, kun tähän väliin otetaan pitkä ja omintakeinen tarina X-Men Annualista numero 10. Kuten olen todennut, nämä vuosijulkaisut ovat usein pidemmän juonen kannalta hieman epäoleellisia, mutta toisaalta myös monesti esittelevät viimeisen päälle nättiä kuvitusta. Niinpä tälläkin kertaa, kun herra nimeltä Arthur Adams tekee ensiesiintymisensä Suomessa. Hämmästyttävän omintakeista hänen jälkensä on; oikeastaan aika vaikea sanoa mistä kaikkialta Adams on vaikutteita ottanut, hän tuntuu elävän jossain omassa kummallisen tyylitellyssä todellisuudessaan, mutta ensihämmennyksen jälkeen (itse asiassa tämä numero on jäänyt minulta tuoreeltaan ostamatta, joten törmäsin Adamsiin RX:ssa 3/88 ensin) minusta tuli ainakin pysyvä fani – onneksi Adamsin piirrosjälkeä nähtiin seuraavien vuosien aikana aika rutkasti.

Etenkin verrattuna lehden alkupuoleen ja Romitan vähäeleiseen realismiin tämä manieristisesti venytetty, sarjakuvamaisen liioitteleva... No jaa, en tiedä miten Adamsia parhaiten kuvailisi. Näyttävää työtä kuitenkin, joka sopii tähän stooriin oivallisesti. Tämän lehden puolella vauhtiin ei tosin vielä kunnolla päästä: tavataan Uudet mutantit ja heidän kanssaan hengaava Elizabeth Braddock, josta pikapuoliin on tulossa Tajunta, tavataan tyhjästä Vaarahuoneeseen singahtava Hurjapää (ei nimeä vielä), ja tavataan todella kummallinen niljakas omaa mediaobsessiivista ulottuvuuttaan hallitseva olento nimeltä Mojo. Tässä tykitetään lukijan eteen niin paljon uusia hahmoja ja ideoita, että Adams / Austinin hehkeän kuvituksen viedessä muutenkin huomion meinaa pää mennä pyörälle. Mutta väliäkös tuolla. Jotenkin kaikesta voi päätellä että tulossa on kiehtovaa settiä, ja kun X-miehet sitten lehden lopulla alkavat yllättäen nuortua, niin siinähän sitä on cliffhangeriä seuraavalle kuulle.

Arvio: Vaikka "Näytös" rikkookin keveällä otteellaan jo muutaman lehden ajan syöksykierrettä ottaneen synkän maailmanlopunfiiliksen, on se toisaalta ihan paikallaan tässä kohtaa. Mitään kovin kevyttä kun ei sitten lähiaikoina enää olekaan luvassa. Silti tämä lehti on vähän väliinputoaja. Ensimmäinen tarina odottelua ja uhan tuntua, toinen pääsee hädin tuskin alkuun. Laatutavaraa kuitenkin, tietenkin. Ja Arthur Adams on kyllä ollut aikamoinen outolinto aikansa Marvel-kuvittajien joukossa. Imitoijia hän olikin sitten lähivuosina saamassa useita.

MARVEL 1/88: Ihmeneloset

Tarina ja taide: John Byrne

Minulla on voimakas muistikuva siitä, että kolmannen säännöllisesti ilmestyvän Marvel-lehden alkaminen Suomessa oli kova juttu, jota odotettiin malttamattomana kutkuttavia ennakkomainoksia katsellen. No, tämän blogin kirjoittaminen on osoittanut ainakin sen, miten vähän muistiinsa voi luottaa: tuleva lehti mainitaan vasta vuodenvaihteessa kahdella palstalla, sitten helmikuussa tämä ykkösnumero oli jo kaupoissa. Ja koska itse en noista maininnoista ensimmäistä aikanaan nähnyt, oli koko ennakkohype tammikuun Hämiksen mainosten luomaa. Kaipa yksitoistavuotiaana aika vielä kulkee sen verran hitaasti, että tuo väliin jäänyt odottelu tuntui pitkältä ja piinalliselta, ja ehtihän siinä tosiaan jo kaikenlaisia mielikuviakin luoda.

Mikä onni että lehti oli odotuksen arvoinen. Valikoitujen sankarien parhaista seikkailuista koostuvan MARVELin (noudatan edelleen Mail-Manin palstoillaan antamaa ohjetta, eli että tämän lehden nimi kirjoitetaan aina kokonaan isolla erotukseksi sanan "Marvel" muusta käytöstä) ensimmäinen numero on alusta loppuun John Byrnen Ihmenelosia miehen kovimmalta luomiskaudelta – 116 sivua pelkkää pirun toimivaa sarjakuvaa. Byrne on tässä vaiheessa ollut Ihmenelosten ohjaimissa jo jonkin aikaa, ja ammattitaito on ilmeinen. Hän kirjoittaa hyviä juonia, terävää dialogia, visuaalinen kerronta soljuu ja taide on hengästyttävän kaunista; niin pikkutarkkaakin, että tuntuu hurjalta että Byrne vielä tässä vaiheessa tussaakin omat piirroksensa. Miten hän on ehtinyt kuukausittaiset 22 sivua täyttämään, sitä pitää kyllä hämmästellä. Mutta onneksi on, sillä Byrnen Ihmeneloset kuuluu omien Marvel-suosikkieni kärkipäähän, ja tämä lehti on vieläpä ensimmäisiä lukemani IN-juttuja; vain edelliskesäinen Lee / Kirby -matskua tarjonnut erikoisjulkaisu oli tätä aiemmin tahkottu moneen kertaan läpi.

Tämä massiivinen paketti sisältää oikeastaan kaksi aika erillistä juonta: ensimmäisellä puoliskolla Tohtori Doom valjastaa avukseen Ihmenelosia vastaan entisen Galactuksen apulaisen Terraxin, joka pistelee varsinkin Möykkyä päihin niin että tuntuu. Reed Richards kuitenkin on hukanteillä eikä osallistu taisteluun, minkä vuoksi Doom estää Terraxia viemästä höykytystä loppuun asti ("Richardsin on tultava! Hänen on nähtävä rakkaittensa kärsimys ennen kuin itse kuolee!") ja näyttävässä loppurytinässä vaikuttaisi itsekin menehtyvän – tästä kertoo lehden todella ikoninen kansi. Ikoninen siis ennen kaikkea Suomessa tullessaan käytetyksi MARVELin ykkösnumerossa, mutta on tuo minusta muutenkin yksi hienoimmista Marvel-kansista kautta historian. Suotta ei Byrneä myöhemmin palkattu piirtämään kansia paljonkin eri lehtiin.

Lehden loppupuolella kolmikko lähtee sitten etsimään Reediä, joka on kaapattu jonnekin kaukaiseen galaksiin – Ihmenelosille tyypillistä ison kaliiperin scifimeininkiä siis luvassa. Reed on taannoin pelastanut Galactuksen hengen, ja nyt kaikki tämän miljardeja elämiä vieneen planeetansyöjän uhrit ovat järjestäneet oikeudenkäynnin, jossa Reediä ollaan tuomitsemassa. Meininki on sopivan kosmista. Mukana on Seuraaja, Odin, Ikuisuus, itsepä Galactuskin piipahtaa – ja myös John Byrne, joka siis itse itsensä tähän seikkailuun sijoittaa, Seuraaja kun katsoo sarjakuvantekijän tärkeäksi suurten tapahtumien muistiinpanijaksi. En oikein penskana tiennyt miten tähän suhtautua. Tuntui vähän oudolta... Mutta pakkohan tällaista on nyttemmin arvostaa. Ei olisi monella tekijällä ollut pokkaa samaan!

Kaiken kaikkiaan, nytkin luettuna, Byrnen Ihmenelosissa on mukavan raikas ja tuore tuntu verrattuna moneen muuhun aikakauden sarjakuvaan. Tarinat eivät ole turboahdettuja eivätkä raskaita, vaan yhteen keskeiseen tapahtumaan tai tilanteeseen vuorollaan keskittyviä. Supersankarit ovat myös harvoin näin inhimillisiä: Ihmenelosetkin ovat parhaillaan muuttamassa vuosia yhteisenä kotina toimineesta päämajastaan kuka minnekin; Sue ja Reed esimerkiksi etsivät asuntoa lähiöstä. Lehden ensimmäisessä tarinassa inhimillistetään jopa Tohtori Doom; kyseessä on käytännössä Latverian itsevaltiaan monologi, mutta miten kiehtova ja nyanssein ladattu se onkaan. Aika kaukana ollaan perinteisistä yksiulotteisista maailmanvalloitus-vihollisista jo tässä kohtaa, kun pienen eurooppalaisvaltion monarkki kuuntelee alamaistensa ongelmia ja niitä viisaasti ja ymmärtäen ratkoo.  Onpa muuten 60-luvun Ihmenelosiin verrattuna myös huomioitava eräs tärkeä muutos: Susan Richards ei enää ole se avuton painolasti, joka vielä kesäisessä erikoisjulkaisussa nähtiin, vaan ottaa aktiivisesti tiimin johtajuuden haltuunsa, eikä raskaudestaan huolimatta kuuntele Johnnyn ja Benin vastaväitteitä vaan toteaa kylmästi miten asiat ovat. En tiedä minkä verran Sue on 70-luvun tarinoissa noussut tuosta varhaisesta roolistaan, mutta paljon krediittiä hänen uudistamisestaan on tavattu Byrnelle antaa joten nostan minäkin hattua. Ihmenelosten mitäänsanomattomin jäsen kohosi näihin aikoihin hyvin nopeasti kaikkein kiinnostavimmaksi.

Jep, hyvin alkaa MARVELin taival. Sinänsä tämä ei ole ihme: materiaalia valittavaksi lehteen olisi ollut vaikka miten; siinä määrin huippulaatuista kamaa Marvel tuuttasi 80-luvulla ulos. Yllättävintä kai onkin, että Suomen markkinat mahdollistivat tällaisen lehden perustamisen. Mutta Marvelin sarjakuvat tekivät meillä tuolloin kauppansa. Ensimmäisenä vuonna MARVELia tuli ulos kahdeksan numeroa, seuraavana tahti oli jo kuukausittainen. Kaksi vuotta myöhemmin alkoi vielä neljäskin lehti.

Arvio: Kotimaisen Marvel-historian merkkipaalu, ja omia ensikosketuksiani Ihmenelosiin. Oli ihan huikean hyvä silloin joskus, ja huojentuneena huomasin tämän parissa viihtyväni todella hyvin edelleen. Oli alunperin määrä lukea tämä usealla eri istumalla kun on sen verran paksu, mutta eihän hyvää malttanut kesken jättää. Hienon tekijän parasta jälkeä, sanoisin.