Wednesday 14 August 2019

Ryhmä-X 12/87


1. Aaveita
2. Veren tahrimat

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr.
Tussaus: Dan Green

Kiva nähdä muutamien vierailevien artistikokoonpanojen jälkeen koko lehti taas tuttua Romita / Green -jälkeä, viimein laatuaan tosin, kun Romitan kausi alkaa olla loppusuoralla. Oli miten oli, minulle tämä numero on se, jossa Ryhmä-X ottaa nopean ja väkivalkaisen syöksyn hyvin synkkien tapahtumien kierteeseen, eikä oikeastaan palaa sieltä... No, vuosiin ainakaan. Ehkei täysin koskaan, tietynlainen viattomuus menetetään, ja vaikka jonkun mielestä Pimeän Feenixin jälkeen se on jo kauan sitten mennyt, minä olen eri mieltä – jonkinlainen supersankariuden kultainen toivo on edelleen elänyt näiden hahmojen sisimmässä, Niljahirviöiden jälkeenkin, nousevan mutanttivihan ja Tuonpuoleisen jälkeenkin X-miesten ydin on pysynyt ennallaan.

Mutta nyt mennään synkäksi. Tarina alkaa tilanteesta, jossa X-miehet ovat palanneet San Franciscosta  New Yorkiin, ja auttaakseen Lady Kuolemaniskua vastaan käydyssä taistelussa henkihieveriin viilleltyä Wolverinea he majailevat parhaillaan Morlokkien tunneleissa, näiden hylkiöiden joukkoon kun lukeutuu myös tuo aina juonen kannalta käytännöllinen parantaja, joka hoivaa Logania hitaasti kuntoon. Ryhmän välit ovat hivenen kireät erityisesti Rachelia kohtaan; tämä ylitti kaikki valtuutensa ja kaiken normaalin järjen- ja voimankäytön omapäisessa sodassaan Tuonpuoleista vastaan, ja nyt tiimin sisällä elää epäluottamus ja eripura. Rachel itsekin on hajoamispisteessä, hän ei enää ole varma ovatko hänen uudet ystävänsä todella koskaan olleet ystäviä, onko hän ylipäätään siellä missä on – ehkä harppaus dystooppisesta tulevaisuudesta historiaan onkin pelkkää houreunta? Unista on riesaa muutenkin Rachelin herätessä toistuvasti painajaiseen, jossa Wolverine jahtaa häntä erilaisissa autioissa maastoissa ja lopulta tappaa.


Epävarmuuden, epäluulon ja hylätyksi tulemisen tunteen rajoilla keinuva Rachel ei ole kuitenkaan oppinut tekemisistään paljoakaan. Hän muistaa vielä hyvin Selenin, jonka jäljiltä on New Yorkin kaduille jäänyt kuluneiden kuukausien aikana paljon ruumiita. Nyt Rachelilla on Feenixin voimat, ja kyky hoidella Selen pois päiviltä tehokkaasti; niinpä hän livahtaa Morlokkien tunneleista tiehensä tarkoituksenaan tappaa. Hädin tuskin kävelykuntoinen Wolverine seuraa Rachelin perässä ja yrittää viime hetkellä estää tätä tekemästä X-miesten periaatteiden vastaista kylmäveristä murhaa. Kun puhe ei onnistu, Loganin on pakko turvautua kynsiinsä, ja niin Rachelin painajaisesta tulee totta.


Jälkimmäisestä tarinasta ehditään nähdä vain alkupuolisko, eikä kannessakin lupailtu Nimrod tule mukaan kuvioihin kuin vasta toiseksi viimeisellä sivulla. Ryhmä-X alkaa rakoilla pahasti: Rachel on kyllä elossa, mutta vaeltanut jonnekin New Yorkin kaduille kuolemaan, Wolverine pysyy hädin tuskin tolpillaan hänkin, ja mitä ylipäätään on jäljellä tiimistä, jonka jäsenet alkavat omatoimisesti teloittaa paitsi vihollisiaan, myös toisiaan? Kuvaavaa onkin, että Wolverine kertoo tapahtuneesta muille viemäriverkossa, kaupungin alla, saastan keskellä. No, Rachelia lähdetään kyllä etsimään, mutta sinne asti ei tämän numeron aikana päästä; sen sijaan Nimrod ilmestyy näyttämölle ja aistii mutanttien olevan liikkeellä. Väsyneiden, lähinnä kotiin haluavien, kuolevaa ystäväänsä etsivien mutanttien – – mitään hilpeän reteää supersankarimatsia tämä asetelma ei seuraavaan numeroon lupaile.

Tarinallisesti ei siis tapahdu hirveän paljon, mutta tässä vaiheessa Claremontin uraa ovatkin henkilöt jo tärkeäintä. Varsinkin Rachelin epäonnistuneet yritykset asettua meidän aikaamme ja näiden itselleen sekä tuttujen että vieraiden ihmisten tapoihin ovat johdattaneet hänet uskottavasti ja loogisesti siihen pohjakosketukseen jossa nyt ollaan. Wolverinen ratkaisua voi tietenkin kummastella, mutta Claremont on vienyt hänetkin juuri ennen tätä äärirajoille, lähestulkoon katkeamispisteeseen, ja koska Loganin logiikka on selvä, hyväksyy lukija tämän hahmolle tyypillisen ylireagoinnin. On selvää, että Logan on kerta kaikkiaan väsynyt, mitta on täynnä, ratkaisukeinot lopussa.

Pointsit taas myös kuvittajille. Tunnelman väsynyt ahdistus välittyy tehokkaasti, Rachelin painajaiset ovat erityisen onnistuneita. Pidän myös tästä kohtauksesta, jossa Rachel yrittää telekineettisesti korjata rikkomansa peilin: ehkä osoittelevaa symboliikkaa, mutta erittäin toimivaa silti.


Arvio: Kuten alussa sanoin, minulle tämä numero on eräänlainen aloitus syöksylle synkkyyteen. Kuin reuna, jonka yli Ryhmä-X:n kivenlohkare työnnetään nyt vyörymään. Jatkossa vastaan tulevat Nimrod, Marauderit, sitten koko ryhmä lopulta hajoaa pirstaleiksi... ilman lepoa tai edes hengähdystaukoa mutanttipoloisia aletaan nyt nuijia uuteen uskoon, nämä tutuksi käyneet hahmot ovat kokemassa niin kovia, että tuskin mitään heistä on enää vuoden kuluttua entisellään. Mutta miten suunnattoman kiehtovaa luettavaa kaikki tämä onkaan.

Monday 12 August 2019

Hämähäkkimies 12/87


1. Skorppioni löytää tytön! (Mutta ei niin kuin sinä luulet!)

Käsikirjoitus: Tom DeFalco (& Stan Lee?)
Piirrokset: Ron Frenz
Tussaus: Bob Layton & Jackson Guice

2. Tilanne: Toivoton!

Käsikirjoitus: Jim Shooter
Piirrokset: Bob Layton
Tussaus: John Beatty

Normaalista Amazing Spider-Manin jatkumosta tehdään nyt varsin miellyttävä poikkeama jonkin verran vanhemman stoorin pariin, kun julkaisuohjelmassa on vuorossa kyseisen lehden annual numero 18. Näiden vuosijulkaisujen tarinathan tapasivat olla juonenkuljetukseltaan ohuita, mutta usein aika viihdyttäviä, monesti keskimääräistä paremmalla kuvituksellakin. Tällä kertaa ohjaksissa on normaali parivaljakko DeFalco / Frenz, mutta niin tarinan kuin kuvituksenkin puolella ollaan oikein hyvässä vedossa. Juonena on J. J. Jamesonin aikoinaan Hämis-vihassaan aikaansaama superrikollinen Skorpioni, joka pakenee vankimielisairaalasta, minkä seurauksena poliisit järjestävät Jamesonille tarkan vartioinnin.

Tarina ei siis itsessään ole kummoinenkaan, mutta pidän sen toteutuksesta. Annualin suuri sivumäärä mahdollistaa rauhallisen rakentelun, ja niin paljon sivuja onkin, ettei tässä suomennoksessa ehditä kuin tarinan puoliväliin, loput jäävät ensi numeroon. Skorpionin kanssa ei vielä oteta edes yhteen, vaan tarina jää mukavan kutkuttavaan cliffhangeriin, ja piinalliseen tunnelmaan kun kaikki odottavat mistä ja kenen kimppuun Skorpioni (en muuten millään osaa kirjoittaa nimeä Mail-Manin tapaan kahdella p-kirjaimella...) lopulta hyökkääkään.... Sivuhenkilöiden aikana ehditään tämän alkupuolen aikana kuljeskella kivasti; on Daily Buglen toimitus, Jamesonin poika John ja ennen kaikka Marla Madison, jonka kanssa JJJ on juuri julkaissut kihlauksensa ja Buglen toimituksessakin jo juhlistetaan  kustantajan tulevia häitä. Samaan aikaan Skorpioni onnistuu luikertelemaan ulos maksimiturvallisesta laitoksesta.


DeFalcolle poikkeuksellinen kerronnallinen ratkaisu on Hämiksen jutusteleva monologi kautta tarinan, ja se toimii todella hyvin. Sävy on lakonisen toteava, itseironinen, jälkiviisas – oikein onnistunut. Krediiteissä mainitaan myös, että Stan Lee "osallistuu juonenkehittelyyn" ensi kertaa kahteentoista vuoteen, mutta hänen roolinsa jää vähän Hämäräksi. Oikein onnistuneesti rakennettu kokonaisuus tämä kyllä on, pidän myös päästooriin liittymättömästä elokuvallisesta alkukohtauksesta, jossa Hämis pysäyttää helikopteria käyttävät pankkiryöstäjät keskellä Manhattania. Huikea kohtaus, jossa Frenzin villit kuvakulmat toimivat todella komeasti. Tussauskin muuten on tässä annualissa vahvaa – sekä Layton että Guice ovat alansa tunnustettuja tekijöitä, ja kummallakin on aika ohut ja, Mail-Manin sanoin, aistillinen jälki. Kelpaahan tätä katsella.


Salatuissa sodissa otetaan sen sijaan askel huonompaan. Ensinnäkin Mike Zeck astuu hetkeksi sivuun, ja edellämainittu Bob Layton kuvittaa tämän ja seuraavan jakson. Jälki on kammottavaa. Zeckin sulavalinjaisen ja tyylikkään kynänjälken tilalla on nyt Laytonin ahtaasti sommiteltu ja lattea mitäänsanomattomuus, jossa minua silti eniten häiritsee hänen tapansa piirtää ihmisten kasvot. Kaikki näyttävät niin kurttuisilta kuin lässähtäneiltäkin, eikä siinä Beattyn tussaus paljon auta. Laytonilla oli tuolloin kova maine tussaajana, mutta piirtäjänä hän oli tuolloin ja on minusta yhä aika onneton.


Sinällään harmi, sillä tämä neljäs jakso sisältää kuuluisan kohtauksen, jossa Molekyylimies isommitta ongelmitta pudottaa "Alppien kokoisen" (Shooter ja hänen alati kasvavat vertauksensa...) vuorijonon sankarien ylle, sen jälkeen kun näiden tukikohtakin on ensin räjäytetty taivaan tuuliin. Hulkin ja Reed Richardsin avulla tästäkin selvitään, ja lopulta haavoittuneet sankarit löytävät planeetalta alkuperäisasukkaiden kylän, jonne, Galactuksen jalkojen juureen, vetäytyvät nuolemaan haavojaan. Tilanne näyttää pahalta, mutta muistan kyllä hyvin, että tämä oli ensimmäinen sellainen Salattujen sotien jakso, joka jätti vähän pettyneen olon. Osasyy oli toki todella huolimaton kuvitus, mutta toisaalta tässä kohtaa alkaa tarina polkea jo huomattavan selvästi paikoillaan. Asioita tapahtuu, mutta tilanne ei muutu, ja kun kaikki henkilöhahmot ovat lähinnä paperinuken paksuisia kuvia omissa lehdissä esiintyvistä versioistaan, tämä jatkuva tappelun ja vetäytymisen kierre alkoi tuntua jo kertaalleen luetulta. Ehkä huono merkki, kun kuitenkin ollaan 12-osaisen sarjan nelosjaksossa vasta...

Arvio: Perustason supersankarisarjakuvana alun Skorpioni-tarina on täydellinen onnistuminen, jossa Hämiksen poikkeuksellisen rikas sivuhenkilögalleriakin hyödynnetään hyvin. Salatut sodat sen sijaan ei vakuuta. Jonnekin tarina kai on menossa, mutta varsinkin nykylukija aistii tahallisen pitkittelyn. Zeckin piirtämänä jakso olisi sentään ollut viihdyttävämpi.

Saturday 10 August 2019

Ryhmä-X 11/87


1. Mitä tapahtui Painajaiselle? (loppuosa)

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: June Brigman
Tussaus: Whilce Portacio

2. Vapaus... Se on monta asiaa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr.
Tussaus: Dan Green

Edellisnumerosta jatkuva Painajaisen sooloseikkailu saa ankean loppunsa. Kuten mainitsin, tarina alkaa kiinnostavasti Kurtin pohtiessa elämänsä ja jumalasuhteensa merkityksiä, mutta ajautuu nopeasti Armottoman Murhamaailmaan, jonne nuori Kurtille aiemmin tuntematon nainen kadulta kaapataan, ja jonka pelastushommiin sitten lähdetään. Tarinan ensimmäisillä sivuilla vielä tyylikkään tunnelmallinen kuvituskin on tähän loppupuoleen tultaessa taantunut harvinaisen latteaksi, taustat ja yksityiskohdat puuttuvat melkein kokonaan, ja tarinan visuaalinen kerronta on nahkean toimimatonta.


Loput X-miehet ovat San Fransiscossa (paitsi Wolverine, joka ottaa tähän samaan aikaan Leidi Kuolemaniskun kanssa matsia New Yorkissa, kuten viime numerossa näimme), mikä on paikkana mukavaa vaihtelua, ja jossa jopa virkavalta arvostaa supersankareita toisin kuin kotinurkilla. Mutta eihän siellä kauaa ehditä majailla, kun ongelmat seuraavat perässä – tällä kertaa Vapausvoima, tuo entisistä rikollisista koostuva nykyinen hallituksen käsikassara.

Pidän Vapausvoimasta ideatasolla suuresti. Ajatus tästä öykkärien ja rikollisten muodostamasta näennäisesti lain puolella toimivasta mutta yleensä lähinnä tuhoa aiheuttavasta tiimistä on oivallinen, mutta jotenkin huomaan ainakin nyttemmin näitä lukiessa, että joukon kaaospotentiaalia hyödynnettäisiin paljon laajemmin. Nytkin tarina jää vajaaksi; itse asiassa tämäkin osuus lehdestä on Claremontilta vähän maanantaisuoritus, kun juuri muuta ei tapahdu kuin pitkä tappelukohtaus. Se on toki kaatosateineen ja tulipaloineen mukavan sekasortoinen, juuri sellainen matsi mitä Vapausvoimalta (Freedom Forcen suomenkielinen nimi muuten toimii todella hyvin) sopii odottaakin. Blob on oma niljakas itsensä, Pyro omahyväinen paskiainen ja niin edelleen. Uusina kasvoina ryhmässä pyörivät vähän valju Hämähäkkinainen (eri kuin se jota Claremont aikoinaan kirjoitti, ja jonka luona X-miehet ovat nyt vieraina) ja totaalisen arvaamaton Spiraali, Ann Nocentin luoma hahmo, joka on kuin kävelevä kaaosteoria ja oikeastaan lopulta se syy, miksi Vapausvoima pistääkin Ryhmä-X:n matalaksi tällä kertaa. Mutta viime hetkillä Friscon poliisivoimat puuttuvat peliin ja estävät X-miesten vangitsemisen ilman valtakirjaa. Vähän tylsä tapa ratkaista tapahtunut, mutta tulipa otettua matsia... Ryhmä-X kuitenkin päättää että heidän läsnäolonsa on liian vaarallinen tälle rauhalliselle kaupungille, joten kotiinpaluu on edessä.

Vaikka Claremont ei jaksa mitään kovin kummoisia juonikuvioita tällä kertaa rakentaa, ovat pitkästä aikaa taas yhteistyötä tekevät Romita ja Green mainiossa iskussa. Sateisessa yössä tapahtuva taistelu on täynnä surrealistisia kuvakulmia, outoja varjostuksia ja kikkailevia kuvallisia ratkaisuja. Tunnelmallista.


Ehkä eniten lehdessä miellytti kakkostarinan alkukohtaus, jossa Storm, nykyisin supervoimiensa menetykseen jo jossain määrin tottunut, päihittää yksin kokonaisen katurikollisjengin.


Arvio: Vähän outo välinäytös, joka ei oikein johda mihinkään, mutta Vapausvoimaa on sentään aina mukava nähdä. Näihin aikoihin porukka vieraili aika tiuhaan lehdessä, onneksi myös Mystikko yleensä mukana – joukon keulakuvaa kun ei nyt nähty lainkaan. Kyllähän tämänkin luki; Claremont ja Romita osaavat tuottaa viihdyttävää supersankaritoimintaa myös ilman syvellisempää sanomaa. Mutta ei tämä numero suuria muistikuvia ole aikoinaan jättänyt.

Wednesday 7 August 2019

Hämähäkkimies 11/87


1. Hämmästyttävää Hämähäkkipoikaa!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco
Piirrokset: Ron Frenz
Tussaus: Brett Breeding & John Beatty

2. Onko joukossamme pettureita?!?

Käsikirjoitus: Jim Shooter
Piirrokset: Mike Zeck
Tussaus: John Beatty

Hämiksen oma tarina (jonka puhekuplaan sisältyvä otsikko muttuu suomennoksessa melko tönköksi johtuen partitiivimuodon käytöstä...) on aika kevyttä kamaa, mutta tavallaan aika sympaattinen. Perusjuoni on syrjityn mutta teknisesti lahjakkaan nörttipojan omatoiminen päätös ryhtyä Hämähäkkimiehen partneriksi. Hän pukeutuu Hämis-pukuun ja itse rakentamiinsa Tohtori Mustekalalta kopioituihin lonkeroihin ja lähtee New Yorkin öisille kaduille. Eihän siitä seuraa kuin ongelmia, mutta lopulta Ollien kuviot kuitenkin asettuvat jotenkuten uomiinsa. Hän ei ole hahmona kiinnostava (on ilmeisesti esiintynyt Hämiksessä aiemminkin – ja esiintyykin jonkin ajan kuluttua vielä ainakin kerran), vain eräänlainen Peter Parkerin negatiivisempi versio. Kiusattu nörtti tämäkin, mutta ylipainoinen, itsestään liikoja luuleva ja vähän yksinkertainen. Etupäässä tarinassa kuitenkin liikutaan Hämähäkkimiehen mukana, ja kuten olen ennenkin sanonut: Tom DeFalco kirjoittaa Peter Parkerin arkielämän ja Hämiksenä toimimisen yhteentörmäyksistä hyvin. Nytkin Hämis, kuten varmasti on aika realistista, huomaa kotiin palattuaan pukunsa olevan pyykkäyksen tarpeessa. No sinne altaaseenhan ne trikoot sitten unohtuvat...


Mutta onneksi kaapista löytyy Mustan Kissan tekemä toisinto mustasta puvusta, jota siis nähdään vielä tästä eteenpäinkin jonkin aikaa ilman lois-ominaisuuksia. Tämän lisäksi nähdään Harry ja Liz Osbornen lapsen syntymä, sekä Hämiksen ja Mustan Kissan jo kovasti rakoilevaan suhteeseen ilmestyviä uusia säröjä. Ylipäätään Peterin yritykset puhua järjen ääntä eri ihmisiin menevät tässä tarinassa enemmän tai vähemmän harakoille; tykkäsin näistä toistuvista hetkistä:



Ron Frenzin kuvituskin on kovaa huolimatta tarinan rauhallisesta temmosta. Tussaajan merkitys korostuu jälleen: Brett Breeding tekee hiuksenhienoa ja pikkutarkkaa jälkeä, mutta osan stoorista viimeistellyt John Beatty ei sovi Frenzille ollenkaan, vaan jälki näyttää jotenkin keskeneräiseltä ja huolimattomalta.

Beatty kyllä tekee ihan oivallista työtä Salatuissa sodissa Mike Zeckin kanssa; vielä tässä saagan kolmannessa osassakin kuvitus on vaikuttavaa. Kuten lehden kansikin ehkä kertoo, tässä numerossa Hämis ottaa yhteen Ryhmä-X:n kanssa. Mutantit nimittäin suunnittelevat sankarien selän takana omiaan ja harkitsevat hakeutumista muista eristäytyneen Magneton pariin. Hämis sattuu vahingossa kuulemaan nämä suunnitelmat... Tuntuu kyllä oudolta lukea X-miehiä Jim Shooterin kirjoittamana. Hahmot kuulostavat vääriltä, toimivat oudosti, kaiken kaikkiaan saavat lukijan huomaamaan miten omassa luokassaan Chris Claremont Ryhmä-X:n käsikirjoittajana onkaan.

Magneton ja X-miesten kuviot ovat tässä Sotien kolmannessa jaksossa pääosassa, mutta lopussa sentään viholliset tekevät yllästyshyökkäyksen sankarien päämajaan ja saavat pahanlaista tuhoa aikaan. Shooterin tapa liioitella kaikkea maksimiin asti alkaa näillä main kyllä kärsiä pienestä inflaatiosta: Sankarien tukikohta on "Chicagon kokoinen", Hämähäkkimies päivittelee toinen toistaan seuraavia "World Trade Centeriä isompia huoneita", planeetalla riehuva myrsky on "kuin maapallon kaikkien aikojen myrskyt riehuisivat yhtä aikaa" ja kyseisessä myrskyssä kivenmurikoita rikkova Thor "ei ole koskaan kokenut yhtä voimakasta voitontunnetta". No huh huh, sanon minä. Toisaalta pidän tuosta myrskystä, joka raivoaa melkein tarinan keston ajan taustalla, ja varsinkin Zeck / Beattyn ikuistama kohtaus Thorista nauttimassa luonnonvoimista on tyylikäs.


Arvio: Sympaattista Hämis-arkipäivää ja eeppisen hyperbolista Salattua sotaa. Kaikessa hölmöydessäänkin oikein viihdyttävä Hämiksen numero, sain taas huomata. Mutta sepä yllätti, että Mail-Manin palstalla ei vieläkään pukahdeta sanaakaan vuoden 1988 alussa isolla paukkeella aloittaneesta kolmannesta Marvel-lehdestä Suomessa. Aika viime hetkiin on hehkutus jäänyt.

Monday 5 August 2019

Ryhmä-X 10/87


1. Haavoittunut susi

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Taide: Barry Windsor-Smith

2. Mitä tapahtui Painajaiselle?

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: June Brigman
Tussaus: Whilce Portacio

Perinteistä supersankarisarjakuvaa kaipaavat saavat heittää odotuksensa rodariin ja rodarin fönarista pihalle (lainatakseni erästä Mail-Manin sanontaa...) kun Claremont ja Windsor-Smith pääsevät taas yhteistyöhön. Kaksikolta oli tätä ennen julkaistu kaksi Stormiin keskittyvää tarinaa, nyt on vuorossa Wolverine, ja kumpikin tekijä on kiristänyt oman tinkimättömän tyylinsä äärimmilleen. Haavoittunut susi on huikea kokonaistaideteos, jonka riisuttu teksti ja taidokkaasti koreografioitu kuvakerronta pelaavat näyttävästi yhteen.


Juonellisesti kyseessä on vain lyhyt kohtaus, jotain joka on jo alkanut ennen kuin lukija on ehtinyt paikalle. Voimajengin 5-vuotias juniori Katie Power on päähenkilö, joka New Yorkiin iskevässä lumimyrskyssä joutuu eksyksiin ja törmää eläimeksi taantuneeseen verta vuotavaan Wolverineen, jota jahtaa joukko kyborgeja etunenässä jostain vanhasta (Suomessa näkemättömästä) tarinasta Wolverinelle tuttu Yuriko, alias Leidi Kuolemanisku. Windsor-Smith kuvaa eläimellisen Wolverinen, lumen ja pimeän pyörteisen kaaoksen ja ihmisyytensä koneiksi vaihtaneet kyborgit omaan pysäyttävään tyyliinsä. Rakastan tätä kuvitusta! Väritkin ovat tavallista Marvel-tasoa paljon korkeammalla, eikä ihme: BWS vastaa myös niistä.


Lumituiskussa ja hahmottomien kyborgitappajien takaa-ajamana tapahtuva tarina on varsinkin viisivuotiaan silmin silkkaa epätietoista kaaosta, joskin Katie sentään tuntee Wolverinen ja onnistuu palauttamaan tämän eläimellisestä tilastaan. Tämän tehtyään Katie jää syrjään kovimpien verikekkereiden ajaksi, mutta lopussa juuri hän ja Logan poistuvat käsi kädessä paikalta. Täydellinen lopetus sille kuoleman, kunnian, koston ja kauhun kaaokselle jota edeltävät kaksikymmentä sivua on saanut seurata. Eivät olleet kaikki Wolverine-tarinat näin hyviä, mutta osa oli, ja niidenkin joukosta tämä on parhaasta päästä.


Lehden kakkostarina on myös sooloseikkailu, pääosassa Painajainen, joka on Tuonpuoleisen tultua Maahan ajautunut uskonkriisiin tämän näennäisen jumalhahmon riehuessa menemään. Ensimmäiset sivut ovat oivallista ahdistusta Painajaisen ajaessa tyttöystävänsä Amandankin tiehensä omassa turhuudessaan riutuessaan. Valitettavasti tästä harpataan nopeasti Murhamaailmaan, ja vaikka ihan ensimmäisestä Ryhmä-X:n ja Armottoman kohtaamisesta pidinkin, on todettava, että kerta kerralta tämän hyvin yksipuolisen vihollisen viehätys on hiipunut. Tällä kertaa en oikein jaksa syttyä, eikä kyllä niin ole tehnyt vieraileva kuvittajakaan. June Brigman on ainakin Suomessa aika tuntematon tekijä, ja vaikka ensimmäiset sivut – varsinkin tarinan upea aloituskuva – lupaavat hyvää...


...tuntuu siltä että piirtäjän ote hiipuu samaa tahtia kuin lukija kyllästyy Armottoman tuttuina toistuviin kuvioihin. No, vielä tässä lehdessä tarinasta ei nähdä kuin puolet, joten kuvituskin säilyy kohtuullisen hyvänä.

Arvio: Haavoittunut susi on klassikko nykyisin, enkä yhtään ihmettele; kaikkien aikojen parhaiden X-tarinoiden joukkoon tämän voi kyllä huoletta laskea edelleen. Painajaisen soolotarina ei valitettavasti pärjää ollenkaan, vaikkei kyllä tämän lehden aikana ehdikään siihen latteimpaan osioonsa. Hyvä hahmo olisi hienojen ensimmäisten sivujen jälkeen ansainnut jotain parempaa kuin Armottoman.

Saturday 3 August 2019

Hämähäkkimies 10/87


1. Isäni synnit!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco
Piirrokset: Ron Frenz
Tussaus: Josef Rubinstein

2. Sodan vangit!

Käsikirjoitus: Jim Shooter
Piirrokset: Mike Zeck
Tussaus: John Beatty

On oikeastaan aika mainio sattuma, että Salatus sodat alkoi pyöriä Hämiksen kakkossarjana juuri siinä vaiheessa, kun Hämpin omat seikkailut ovat ehkä pykälän tavallistakin maanläheisempiä. Lehden alku- ja loppupuolen välille syntyy näin mukavaa kontrastia. Kuten kansikin (Sandman-meriiteistään tutun Charles Vessin aika tyylikäs teos) kertoo, Mörkö on jälleen pääosassa, ja tilanne jatkuu suoraan edellisestä numerosta: Mörkö on kaapannut Harry Osbornin vaimon Lizin ja tämän mukana myös paikalla olleen Mary Janen kiristääkseen Harryltä tämän isän päiväkirjoja. Järjestäytyneen rikollisuuden kuvioissa mennään, on palavia satamarakennuksia ja tulitaisteluja ja muuta perusmeininkiä. Frenzin kuvitus on hyvää, mutta en oikein osaa tästä muuta sanoa... Tarina etenee yllättävänkin vähin kääntein, Hämis ja Mörkö ottavat taas yhteen, ja taas tilanne jää ratkaisematta. Sentään Mörkön henkilöllisyyden arvoituksella jo vähän leikitellään, kun ohimennen käy ilmi että tämä tuntee Mary Janen nimeltä. Mutta vielä menee pitkä aika ennen kuin tämä juonikuvio lopulta (vähän lässähtäen) saadaan ratkeamaan.


No sentään nähdään kohtaus, jossa pieni avaruusalus tunkeutuu Baxter Buildingiin ja vapauttaa siellä Ihmenelosten vankina olleen Hämiksen loispuvun. Isoja asioita on tämän tiimoilta ennen pitkää tapahtumassa...


Salattujen sotien jakso alkaa sankarien ja vihollisten yhteenotolla, joka on kunnon mäiskettä. Hyvät jätkät ottavat pienehkön erävoiton ja saavat joukon vankeja, ja matsin lopuksi osapuolet vetäytyvät omiin planeetalta löytämiinsä tukikohtiin. Jakson loppuosa onkin aika onnistunut kuvaus epävarmasta asettumisesta paikoilleen. Sankarit ovat odotuskannalla, mutta samalla tutustuvat massiiviseen alien-kompleksiinsa. Pidän siitä tilan tunnusta, jonka Zeck tuo tähän sankarien tukikohtaan. On suunnatonta konferenssihuonetta, valtavia panoraamaikkunoita ja muuta. Itse asiassa Zeckin kyky loihtia kiehtovan näköisiä rakennuksia on aina Salatuissa sodissa miellyttänyt, joskin varsinkin tätä Magneton itselleen valtaamaa rakennusta katsellessa tulee mieleen, että ovatkohan nämä sittenkin Mattelin lelutehtaalta tulleita designeja, jotka Zeck on sellaisenaan toisintanut:


Kun muut keskittyvät nahistelemaan, Tohtori Doom ja Galactus pelaavat kumpikin omaa peliään omine tavoitteineen. Ja sanoinko muuten viimeksi, että hyönteisvertauksia tullaan Sotien aikana näkemään usein? Tässä on heti Doomilta pari lisää:


Arvio: Hyvää perus-Hämistä, tosin niin hieno hahmo kuin Mörkö onkin, huomaan ainakin nyt kyynisenä keski-ikäisenä toivovani että tämän ympärillä tapahtuisi muutakin kuin säännölisesti melko samanlaisena toistuvat nyrkkimatsit Hämiksen kanssa. No, lukeehan tätäkin. Salatuissa sodissa on jännittävä odotuksen tunnelma, tyylikkään dynaaminen Zeckin kuvitus, muutamia kiehtovia juonipolkujakin joita vähän jo raotellaan. Lupaavalta tuntuu tässä vaiheessa.

Friday 2 August 2019

Ryhmä-X 9/87


Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr.
Tussaus: Al Williamson

Lehden tarina jatkuu totuttuun tapaan suoraan edellisnumerosta, ja kun tilanpuutteen vuoksi on tällä kertaa saksittu pois otsikkosivut, ei tekijöiden tai tarinoiden nimiä lehdestä löydy. No, sen paremmin Claremontin kuin Romitankaan työt eivät esittelyjä kaipaa. Al Williamsonin tussaus toki tekee kuvituksesta tavallisesta poikkeavaa, jotenkin hauraampaa ja ohuempaa, oikein kiinnostavan näköistä.


Mutta se mihin viime numerossa jäätiin on, että Tuonpuoleinen on San Franciscossa, ja Feenixin voimat itselleen saanut Rachel Summers on päättänyt tappaa tämän yliolennon. Tuonpuoleinen ei tästä paljon hätkähdä, vaan antaa Rachelille lisää kosmista voimaa ja tuo paikalle tulevaisuudesta Vahteja riehumaan; nämä jättikokoiset mutantintappajarobot lehden kannessakin esiintyvät antaen kokonaisuudesta vähän vääränlaisen kuvan. Vahdeista kun ei loppujen lopuksi ole hirveästi vastusta; muille X-miehille kyllä olisi, mutta Rachel on nyt niin kova tykki, että hänen avullaan tämä uhka on nopeasti voitettu. Totta puhuen todella nopeasti: lehden alkuosa on melkein hengästyttävän tauoton ja äkkikäänteinen pikamatsi, jossa robotti toisensa jälkeen kohtaa loppunsa muutamin aika mielikuvituksellisin tavoin. Silti käy mielessä että onkohan tästä Suomessa leikattu enemmänkin sivuja? Koko matsi on tosiaan niin nopealiikkeinen, ettei Vahtien uhkaa kunnolla meinaa sisäistää, kun ne on jo hoideltu pois. Vai onko tarkoitus vain ollut osoittaa Rachelin melkein absurdi voimataso? Itsellenihän tämä on ollut aikoinaan ensimmäinen kohtaaminen Vahtien kanssa, mistä johtuen tämä matsi on jäänyt paremminkin mieleen kuin se ehkä ansaitsisi.

Lehden pääjuoni pyörii Tuonpuoleisen ja Rachelin ympärillä. On hivenen hämmentävää, että Salatut sodat, joissa Tuonpuoleinen esiintyi ensimmäisen kerran, ovat Hämiksessä alkaneet tässä samassa kuussa, kun taas Ryhmä-X:ssä ollaan paljon myöhempien tarinoiden parissa. Sodat on ajat sitten käyty ja Tuonpuoleinen on ihmisen muodossa saapunut Maahan. Paljon sellaista on tapahtunut, mistä lukijat Suomessa eivät tiedä mitään. Rachelin tuntema estoton raivo ja viha tätä "teurastajaa" ja "hirviötä" kohtaan ei oikein avaudu, kun jotain on jäänyt Suomessa näkemättä – mm. se New Mutantsin numero, jossa Tuonpuoleinen tappaa ja pyyhkii kaikkien muististakin ko. lehden nimikkohahmot. Suomessa tämä koko tapahtuma on kuitattu ohimenevällä maininnalla sivun alareunassa:


Seuraavalla sivulla Uudet mutantit ovat poissa, ja vain Kitty muistaa heidät. Olipa tätä lukiessa vähän pyörällä päästään kyllä, mutta hyvällä tavalla! Pidin siitä että asioita tapahtui jossain muuallakin kuin lehden sivuilla, se teki tästä maailmasta kokonaisemman oloisen. Ei silloin nuorena tietenkään käynyt mielessä, etteivät nämä noin vain tapahdu – että on olemassa lehtiä, joissa tämä juoni kyllä etenee ihan konkreettisesti. Mutta oli miten oli, Rachel kokee Tuonpuoleisen uhan lopulta niin suureksi, että on omassa (tässä vaiheessa jo todellisuudentajusta lievästi vieraantuneessa) supervoimakkaassa Feenix-hahmossaan valmis lopulliseen ratkaisuun: hän aikoo M'Kraan kristallia käyttäen tuhota koko meidän universumimme varmistaen siten samalla, että myös Tuonpuoleinen tuhoutuu. Rankkaa kamaa, ja vaikka tämä ratkaisu tuntui, ja tuntuu yhä, absurdin yliampuvalta, on se myös uskottava siksi, että Rachelin kasvua vihaiseksi ja turhautuneeksi yli-ihmiseksi on saanut vuoden verran tämän lehden sivuilta seurata. Lehden viimeinen kolmannes on aivan huikean kosmista tavaraa. Rachel yhdistyy kaikkeen elolliseen meidän universumissamme, oppii elämän ainutkertaisuuden, mikä Tuonpuoleisen kaltaiselle olennolle on käsitteenä täysin vieras, ja lopulta on kykenemätön tekemään sitä minkä on aikonut. Romita irrottelee kyseisessä kohtauksessa layoutin kanssa oikein tosissaan:


Ja kun Tuonpuoleinen sitten saapuu yrityksessään epäonnistuneen Rachelin ja Ryhmä-X:n luo, hän saa ylleen juuri kaikki ne ainutkertaiset ja korvaamattomat elämät, jotka Rachel M'Kraan kristallissa koki. Hurja, suoraviivaisen vimmainen kohtaus, joka tuntuu melkein siltä, että Claremont julistaa meille omaa filosofiaansa, omaa kuumeisen raivokasta uskoaan yksilön tärkeyteen. Stormin sanoin:

"Meillä kaikilla on oma kohtalomme, oma elämämme. Ehkä niillä ei ole mitään merkitystä galaksien makrokosmisessa maailmassa, jossa sinä elät, Tuonpuoleinen. Meillä ei muuta ole."

Tavallaan tämä tarina on Rachelin kehityskaaren kulminaatio. Hän on kosminen olento, nyt jo kaikkien ihmisten yläpuolella, voimakkaampi ja arvaamattomampi kuin koko muu Ryhmä-X yhteensä. Hän on muuttunut mahdottomaksi kontrolloida, myös itselleen – ja tästä eteenpäin hänen tarinansa kääntyykin varsin ikäväksi. Myös Tuonpuoleinen poistuu viimein kuvioista tämän lehden myötä, tosin Hämiksessa näitä saman aikakauden tarinoita nähtiin vasta paljon myöhemmin, joten hahmoon palattiin taas, ja varmaan tarina tästäkin numerosta jatkui muissa Marvelin lehdissä joita meillä ei nähty. Mutta tämä ihmisen ainutkertaisuuden oppitunti olisi ollut tälle kummalliselle kosmiselle olennolle hyvä päätepiste myös.


Arvio: Alun Vahti-taistelu jäi nyt luettuna vähän etäiseksi, mutta siitä viis, kun lehden loppuosa on niin uskomaton. Itselleni tämä on ikimuistoisimpia X-hetkiä, ja juuri tämän tarinan ansiosta Rachelin hahmossa on minulle aina jotain kylmäävää, painajaismaistakin. Kosminen mutta raadollinen meininki, Claremont irrottelee nyt täysin ilman kontrollia. Kuvituskin on varsin vaikuttavaa.