Ryhmä-X Erikoisjulkaisu No 1

1. Muodonmuutoksia!!

2. Elää vapaana tai kuolla!

3. Kahdeksas matkustaja! (Tai: "Kuka on nukkunut päässäni?")

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith

Tussaus: Bob Wiacek

Kun Suomen Ryhmä-X vuodenvaihteessa 1985/86 siirtyi yhteispainatukseen Hollannin kanssa, meillä hypättiin yli kolme vuotta tarinoita. Onneksi Mail-Mankin tajusi että tässä jäi paljon hyvää kamaa näkemättä, ja niinpä näitä välivuosien numeroita julkaistiin Suomessa sitten jälkeenpäin pitkänkin ajan kuluessa. Ensimmäisenä saatiin ulos tämä Paul Smithin lyhyen mutta ylistetyn piirtäjäkauden aloittanut avaruusseikkailu, "The Brood Saga", millä nimellä kertomus nykyisin tunnetaan.

Kuten taisin jo aiemmin sanoa, minusta Claremont löysi itsensä käsikirjoittajana juuri noiden Suomessa yli hypättyjen vuosien aikana. Hän oli toki loistava kirjoittaja jo Byrnen kanssa X-Meniä tehdessään, mutta vasta näihin aikoihin – sanoisin että juuri Paul Smithin kuvittamalla kaudella – Claremontin tarinat alkoivat rullata ennennäkemättömällä tavalla. Hahmot kasvoivat hyvin kirjoitetuista sarjakuvahahmoista eläviksi ihmisiksi, juonet lakkasivat olemasta kuukausittaisen lehden yksittäisiä tarinoita ja muuttuivat kompleksiksi alati jatkuvaksi ja kehittyväksi juonikudelmaksi, kohdatut vastukset muuttuivat hyvän ja pahan vastakkainasettelusta harmaansävyisiksi moraalisiksi onglmiksi joihin ei läheskään aina ollut ratkaisua lainkaan. Tämä on se Chris Claremont joka on minusta edelleen maailmanhistorian paras sarjakuvakäsikirjoittaja. (muita hyviä ovat mm. Carl Barks ja Neil Gaiman)

Itse asiassa tämänkin tarinan alkuosa jää puuttumaan, koska sen kuvitus (Dave Cockrum) ei vastannut Mail-Manin mukaan kotimaiselle julkaisulle asetettua laatutasoa. Kukkua, sanon minä kyseisen osuudenkin myöhemmin lukeneena, mutta menköön nyt. Joka tapauksessa: Ryhmä-X on avaruudessa, heistä jokaiseen on insektoidisen alienrodun kuningatar istuttanut munan, jonka Wolverinen paranemisvoima voitti, mutta joka muiden sisällä edelleen kasvaa. Tarinan ensimmäinen luku, jossa X-miehet tahoillaan ottavat vastaan tiedon vääjäämättä lähestyvästä kuolemastaan, on koko opuksen paras osa. Vasta 14-vuotiaan Kittyn epätoivo, Kolossin hyväksyvä järkipuhe, Painajaisen ensi kertaa esiin tuleva usko (Wolverine löytää hänet rukoilemasta), Stormin pakokauhu – muutamassa sivussa Claremont käy läpi koko tiimin, ja pääasiallinen tunnelma X-miesten rupuisella avaruusaluksella on pysähtynyt, kauhunsekainen lannistus. Kunnes Wolverinen avulla ryhmä onnistuu lietsomaan itselleen sotasuunnitelman: kun kerran kumminkin kuollaan, niin tehdään se sankareina, mennään Niljahirviöiden kotiplaneetalle ja vähintäänkin pelastetaan siellä orjuutettuna olevat puhdassydämiset acantit.

No hyvinhän tässä tietenkin lopulta käy, mutta missään vaiheessa juonta ei sorruta deus ex machina -ratkaisuihin tai helppoihin oikoteihin. Osa hahmoista enemmän tai vähemmän kuoleekin: Storm tekee kosmisen itsemurhan ja Xavierista jää jäljelle vain sen verran materiaa, että hänet saadaan Tähtivaeltajien edistyneellä laitteistolla kloonattua kasaan. Tunnelma on koko ajan jotenkin vereslihainen. Niljahirviöt ovat totisesti ansainneet paikkansa yhtenä X-maailman keskeisistä vihollisista tästä eteenpäinkin, ja kyllähän näitä ökkiäisiä sitten tasaiseen tahtiin myöhemminkin nähtiin. Heidän tapansa loisia elävien olentojen kehoihin ja kuoriutua näistä sitten esiin mahdollistaa tietenkin myös mukavan vastenmielisen body horrorin, jota onkin tarjolla runsaasti.

Miinuspisteitä vaihteeksi Mail-Manille suomennoksesta. Rodun nimi on englanniksi "The Brood", ja "Niljahirviöt" on aika korni käännös, varsinkin kun tätä nimitystä olennot itsekin itsestään käyttävät. Ja johan meillä on Marvelin maailmassa myös Avaruushirviöt ("Dire Wraiths") aikaisemmin... Toisaalta nimi on näille Giger-vaikutteisille olennoille melko osuva. Paul Smith piirtääkin nämä hyönteis-matelija-äyriäiset sopivan vieraannuttavasti, joskin Cockrumin näkemys olentojen planeetasta siinä tästä julkaisusta puuttuvassa osassa oli paljon Smithiä tripahtavampi ja alienimpi. Silti Smith on kiehtova kuvittaja, ja tässä voinkin tunnustaa etten nuorena hänestä niin välittänyt. En pitänyt Paul Smithiä huonona, mutta en oikein ymmärtänyt ylisanojakaan – minusta tämä oli vähän kuivaa ja hengetöntä kuvitusta. Nyt viisaampana huomaan erheeni ja nautin tästä elegantisti tyylitellystä ja sopivan vähälinjaisesta jäljestä suuresti. On kyllä melkoinen sääli ettei Smith piirtänyt X-Meniä kauempaa kuin noin vuoden; nämä ovat hänen ensimmäiset numeronsa, ja ote parani koko ajan.

Arvio: Mitäpä tästä ihmeempiä voi sanoa. Yksi omia X-suosikkitarinoitahan tämä on, joskin kyseinen kategoria on melko laaja. Osoittaa osuvasti, että Claremont hallitsi myös scifin kirjoittamisen, ja vaikka monet juonen kuviot saattavat tuntua etenkin nyt kliseisiltä, niitä on käsitelty ajatuksella ja paikoin rohkeastikin. Kuvitus on ensiluokkaista. Edelleen nautinnollinen lukukokemus siis.

Ryhmä-X 8/87

1. Taistelu

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Whilce Portacio

2. Ryhmä-X... Olen lähtenyt tappamaan... Tuonpuoleista!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Al Williamson

Claremont pistää mutanttitiimiä urakalla uuteen uskoon, kun viime numerossa Xavier singahti avaruuteen, Magneto asettui hänen tilalleen koulun rehtoriksi ja tämä numero alkaa sillä, että Scott Summersin ja Madelyne Pryorin lapsi on syntynyt, ja tämän kieltämättä varsin mielenkiintoisen kaaren myöhemmin elämässään saavan juniorin ympärillä tarinan aluksi hyöritään. Itse pääjuonikin on tiimin tulevaisuuden kannalta merkittävä: Scott Summers, Kyklooppi, kun on pitkän tauon jälkeen palannut X-kuvioihin aivan hiljakkoin, ja olettaa automaattisesti palaavansa ryhmän johtajaksi tehtävään jota Storm on Kykloopin lähdettyä osaavasti hoitanut. Scottia revitään kahtaalle: toisaalla on Ryhmä-X, joka on ollut hänen todellinen perheensä teinipojasta asti, toisaalla tuore vaimo Madelyne ja vastasyntynyt lapsi. On ilmiselvää mitä Scott haluaa, mutta kukaan muu oikeastaan ei: Madelyne on katkera siitä että hänen miehensä edes harkitsee ryhmään jäämistä, ja X-miehet tuntuvat kaikki olevan enemmän tai vähemmän Stormin puolella. Asia päätetään ratkaista kaksintaistelulla Vaarahuoneessa. Mutta koska Storm on nykyään ilman supervoimia, eikö tämä ole kovin epäreilu kamppailu...

No, Claremont (ja valtaosa lukijoistakin, oletan) on X-enemmistön puolella, ja pistää taistelun päättymään Stormin jopa yllättävän helppoon voittoon. Tämä oli minullekin aikamoinen huojennus aikoinaan; montaa niin kuivaa hahmoa ei X-lehdissä ole kuin Kyklooppi, joten olin tyytyväinen että hänestä päästiin. Ja kestikin sitten tämän numeron jälkeen pitkään ennen kuin miestä nähtiin uudestaan, valitettavasti entistä surkeampana hahmona (sanottakoon etten varsinaisesti odota Tekijä-X -tarinoiden alkamista... vai pidänkö niistä enemmän nyt? Aika näyttää). Mutta nyt lukiessa kyllä pidin onnistuneena sitä, miten Claremont on Scottin sisäisen kamppailun kirjoittanut. Hän todella on mies joka on kykenemätön muuhun kuin siihen supersankaritoimintaan mitä on melkein lapsesta asti tehnyt. Tavallaan se on hyvin surullinen kohtalo, eikä lupaa tuoreelle perheelle kovin onnellista jatkoa.

Tämän kaksintaistelutarinan on piirtänyt Rick Leonardi, jonka ensimmäisiä esiintymisiä Suomessa tämä lienee, mutta joka tuli sitten tutuksi niin tämän lehden kuin Hämiksenkin sivuilta hyvin säännöllisesti vierailevana artistina. Silloin aikoinaan en kerta kaikkiaan voinut sietää hänen piirrosjälkeään. Että vihasinkin Leonardia! Nyt kuitenkin... Pakko myöntää, että pidän tätä vahvasti eurooppalaisesta sarjakuvasta vaikutteita imenyttä jälkeä aika mielenkiintoisena. Kyllähän Leonardi piirtää varsinkin henkilöiden kasvot välillä vinksalleen, mutta joissakin ruuduissa on toisaalta aivan hengästyttävän vahva tunnelma:

Tyylin erikoisuutta korostaa tussaaja Whilce Portacio, jonka ensimmäisiä Marvel-pestejä tämä numero lienee. Myöhemmin Portacio nousi supertähdeksi, joka piirsi X-miehiäkin hyvän tovin, ja erittäin persoonalliseen tyyliin hänkin; jotain hänen levottomasta viivastaan on kyllä jo tässä nähtävissä. Hyvinhän nämä kaksi omintakeista taiteilijaa pelaavat yhteen. Pääsevät muuten piirtämään myös Ronald Reaganin:

Romita on taas ohjaimissa kakkostarinassa, tosin tussajanaan Al Williamson, jonka kanssa mies teki myöhemmin hedelmällistä yhteistyötä Daredevilissä. Williamson on tussaajana hyvin toisenlainen kuin Romitan vakiokumppani Dan Green; ohut, melkein välillä katoava viiva ja vain satunnaisia varjoja. Jälki on kiehtovaa.

Pääosassa toisessa tarinassa on Rachel Summers, joka, Feenixin voimat hiljakkoin saatuaan, on päättänyt lähteä poistamaan edelleen Maassa hengailevan Tuonpuoleisen uhan kerralla ja pysyvästi. Tarina ei pääse tässä numerossa kuin hyvään alkuun. Rachel ja Tuonpuoleinen kohtaavat Alcatrazilla, missä Feenix pistää kaikkensa peliin, mutta Tuonpuoleisessa tämä herättää lähinnä kevyttä mielenkiintoa. Onpa muuten upea tuo Romitan kokosivun kuva Feenix-linnusta iskemässä Alcatraziin. Tai siis olisi ilman tuota aneemista ääniefektiä...

Nyt luettuna Tuonpuoleinen on jokseenkin omituinen ja irrallinen hahmo, jonka tarina eteni enimmäkseen muualla kuin X-lehdissä, mutta Claremont kietoo tämän omnipotentin olennon mielenkiintoisesti Rachelin kasvukertomukseen Feenixiksi ja senkin ohi. Tämä ei tosiaan ole enää se traumatisoitunut ja säikky Rachel, joka tulevaisuudesta vuotta aiemmin tupsahti. No, on Feenix-Rachelkin edelleen traumojensa vanki. Mutta nyt hänellä on melkein rajattomat voimat ja hirveästi patoutunutta aggressiota...

Arvio: Erittäin hyvä numero. Leonardi / Portacio -taide on kiehtovaa (vauvoja ei kukaan Marvelilla tosin edelleenkään osaa piirtää), ja Stormin helppo voitto itsevarmasta Kykloopista yhä nautinnollista luettavaa. Rachel ja Tuonpuoleinen ottamassa yhteen on jo niin korkealentoista kamaa, että meinasi mennä naperona minulta vähän yli, mutta mikäs sen hienompaa.

Hämähäkkimies 8/87

1. Syvällä pimeyden keskellä!

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Mike Esposito

2. Menneisyyteni muistot!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

Kun nyt kerran on tavaksi tullut huomioida eri tavoin itselleni historialliset lehdet, niin tämä on sitten ensimmäinen omaan postilaatikkoon kolahtanut Marvel-julkaisu. Se se vasta oli jotain! Minulle oli pikkupojasta asti tullut tilattuna V8 Magazine (koska pikkupojat tykkäävät autoista), ja se oli pakko lopettaa jotta vanhempani suostuivat ottamaan Hämiksen tilalle. En ole tätä päätöstä hirveästi katunut.

Lehden ensimmäinen tarina on poimittu Marvel Team-upista, tuosta Hämiksen ja muiden Marvel-hahmojen yhteisseikkailuja esittäneestä lehdestä, joka hyvin harvoin esitti mitään merkittäviä juonenkäänteitä, ja niinpä tämä Kitty Pryden ja Hämiksen ensikohtaaminenkin on melkoisen mitäänsanomaton kohellus – siis näin jälkikäteen luettuna. Juuri viidettä luokkaansa aloittelevan  uunituoreen Marvel-fanin mielestä tämä oli tietysti täyttä timanttia. Erityisesti aloituskohtaus, jossa Hämähäkkimies estää metrojunan kaapannutta hulttiolaumaa aiheuttamasta suurtuhoa, teki vaikutuksen. Bill Mantlon kirjoittama kohtaus on ehkä täynnä kliseitä, mutta toimii kyllä – iso tekijä voi tietenkin olla Ron Frenzin kyky piirtää oivallisesti etenevää toimintaa. Muistan inspiroituneeni tästä niin, että nyysin monia elementtejä tästä muutaman sivun jaksosta itse tuolloin piirtämiini sarjakuviin – ainakin metrotunneli miljöönä, törmäävät junat, tajuttomaksi paiskautuva sankari... Kaikki kelpasi omille hahmoilleni, joita jo tässä vaiheessa, ruhtinaalliset kaksi kuukautta Marvelin sarjakuvia lukeneena, olin alkanut kehitellä ja joille loin jo omaa yhteistä universumia. Lapsena sitä ei ihminen aikaile, vaan käy suoraan hommiin.

Tarinan juoni on simppeli: Kitty Pryde on lapsenvahtina parille rasittavalle pikkupojalle (he tosin Frenzin piirtäminä näyttävät pienikokoisilta parikymppisiltä...), jotka karkaavat yöllä kotoa ja jotka Morlokit sitten nopeasti nappaavat ilmeisesti syödäkseen (!). Sattumalta (!) samainen varsinaisista Ryhmä-X:n kautta tutuista Morlokeista irrallinen ryhmä on myös löytänyt metrotunnelista tajuttoman Hämiksen, joka on täten hänkin New Yorkin alla sijaitsevissa katakombeissa vankina. Kitty lähtee vahdittaviensa perään, kohtaa Hämiksen, nämä tutustuvat, vähän tapellaan ja homma on paketissa nopsasti ilman sanottavia seuraamuksia kenellekään. Nyt luettuna tarina on suorastaan poikkeuksellisen mitäänsanomaton – paitsi että alun metrojunakaappauksessa on edelleen imua.

Toinen tarina on Hämiksen ykköslehdestä, ja melkein pelkkää saippuaoopperaa. Hiljakkoin Mary Jane paljasti Peterille tienneensä jo pitkään tämän olevan Hämähäkkimies, ja nyt ovat vuorossa Mary Janen omat "salaisuudet", jotka kenties olisivat olleet rajumpia paljastuksia jos hahmo olisi jo vuosien takaa tuttu, mutta eihän Mary Jane minulle ollut. Eikä hänen elämästään mitään omituisuuksia paljastu, todella rikkinäinen ja traumatisoitunut perhe vain, minkä kaiketi aina iloisen bilehile-MJ:n imagoon istutettuna on tarkoitus olla järkyttävää ja yllättävää. Minusta tämä oli pienenä vähän outoa luettavaa, mutta samalla aika jännää, aikuistakin. Isoja teemojahan yllätysraskaudet, avioerot, lapsiaan lyövät isät ja sen sellaiset ovat, eikä Tom DeFalco onneksi ihan huonosti aihetta käsittelekään. Peter kuuntelee Mary Janen kertovan elämästään näiden kävellessä keskuspuistossa, ja leppoisa tunnelma istuu onnistuneesti tämän surullisen elämäntarinan taustalle. Lopulta nämä kaksi entistä rakastavaista päättävät pysyä ystävinä ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

On tässä sentään vähän toimintaakin; aina välillä leikataan kohtauksiin, joissa kuolleeksi luultu Mörkö jyrää itseään isoksi tekijäksi New Yorkin alamaailmassa. Olen aina tykännyt Mörköstä, mikä johtuu varmaan monestakin tekijästä; esim. siitä, että hän oli ensimmäisiä Hämis-vihollisia joihin tutustuin. Mutta kyllä Mörkö on (ainakin tässä vaiheessa vielä) hahmonakin kiehtova, ja Frenz piirtää hänet pirullisen hyvin.

On muuten todettava, että jo naskalina panin merkille tussaajan vaikutuksen piirrosjälkeen kun tämä lehti ilmestyi. Josef Rubinstein on pääasiallinen tussaaja Amazing Spider-Manista poimituissa tarinoissa, ja hänen raskas ja paksuin vedoin varjostettu jälkensä istuukin Frenzin dynaamiseen ja melko kulmikkaaseen piirrostyyliin hyvin. Ensimmäisen tarinan tussannut Mike Esposito taas on vähän lepsu ja ponneton, eikä varsinkaan tunnelikohtauksista aisti kunnolla klaustrofobiaa.

Arvio: Lehdessä ei suoraan sanoen tapahdu juurikaan mitään, mutta itselleni tämä on silti tärkeä ja muistiin hyvin painunut julkaisu. Nyt lukiessa keskityin ihastelemaan Frenzin piirrosjälkeä. Hänen kuvittamanaan Mary Janen elämäntarinassakin on huikeaa draamaa.

Ryhmä-X 7/87

Magneton oikeudenkäynti! (loppuosa)

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Kesäkuun lehdessä alkanut Uncanny X-Menin 200:s numero päättyy. Magneto on kansainvälisenä terroristina oikeuden edessä Pariisissa samaan aikaan kun mielenosoitukset vellovat kaduilla ja Ryhmä-X:n nimeä käyttävä terroristijoukko tekee iskuja niin sotilas- kuin siviilikohteisiinkin ympäri Eurooppaa. Ja kaiken tämän keskellä Charles Xavierin sydän on pettämässä...

Juhlanumeron tavoin tämä on isojen käänteiden ja isojen tunnelmien lehti. Olihan Marvelin sarjakuvien sävy 80-luvulle tultaessa muutenkin jo muuttunut, mutta varsinkin näistä Claremontin kirjoittamista lehdistä huomaa, ettei kohdeyleisö enää ole "lapsia" siinä mielessä että heille pitäisi kirjoitta jotenkin alentuvasti ja yksinkertaistaen. Oikeudenkäynti on mielenkiintoisine henkilögallerioineen kutkuttavaa luettavaa, ja Claremont on laittanut Magneton suuhun paljon painavaa asiaa vihasta, syrjinnästä, tasa-arvoisesta yhteiskunnasta ja pyrkimyksistä siihen. Sanoin tämän jo aiemmin, mutta sanon taas: tämä Magneto on mahdottoman kiehtova hahmo. Pidänkin yhtenä Claremontin 17 vuotta kestäneen X-kirjoittajakauden huippusaavutuksista juuri Magneton, melko yksiulotteisen vihollisen, uudelleenluomista. Hänen keskitysleirihistoriansa ja ystävyytensä Xavierin kanssa ovat kaikki Claremontin kehittämiä juonteita hahmon henkilöhistoriassa, ja ovat sittemmin päätyneet leimaaviksi tekijöiksi. Vasta näihin aikoihin nykyisin tunnettu Magneto varsinaisesti saa Marvelin universumissa alkunsa.

Tarina on painottunut siten, että oikeudenkäynti käydään toisaalla, X-miehet koittavat saada nimeään mustamaalaavia terroristeja kiinni toisaalla. Toimintaosuudet eivät ole mitään suurta ja erikoista, mutta pidän kyllä kovasti tästä sivusta, jossa Kolossi isketään läpi Notre Damen suuren päätyikkunan.

Lopussa juonet kohtaavat, ja – mikä nyt luettuna hieman harmittaa – oikeudenkäynti jää ratkaisematta, kun Fenris-nimeä käyttävät Struckerin natsikaksoset pistävät istunnon ranttaliksi. Magneto saa tilaisuuden toimia sankarina, ja kaikki toiminta on Xavierille liikaa – hänen loppunsa koittaa, mikä on vallan komea hetki näiden kahden vanhan ystävä-vihollisen välillä (ja vaikkei krediiteissä mainitakaan, niin joku muu kuin Dan Green on kyllä tussannut tämän sivun). No, eihän professori tietenkään kuole, vaan hänen avaruusvaimonsa Lilandra teleporttaa paikalle viime hetkellä ja vie Xavierin mukanaan Tähtivaeltajien avaruusalukselle, jossa vauriotunutta kehoa voidaan parannella. Jutun juju on se, että aluksen on pakko jatkaa matkaansa välittömästi, joten Xavier jää avaruuteen (kenties pysyvästi!!), ja hänen mutanttikoulunsa johtajuuden ottaa entinen verivihollinen Magneto. Paljon jymäkämpää käännettä ei tähän tasalukunumeroon olisi saanutkaan aikaan. Tämä on tosiaan hieno muutos status quoon, sillä jo ajatuksena tämän yleisesti terroristina pidetyn entisen vihollisen mutta aikeiltaan hyvään pyrkivän miehen asettuminen mutanttien isähahmon paikalle lupaa paljon konflikteja, paljon draamaa, paljon hyviä juonenkäänteitä. Kutkuttavaa!

Arvio: Taidolla tehty ja ajatuksia herättävä juhlanumero. Magneton aikakausi Ryhmä-X:n mukana on omassa päässäni kanonisoitunut yhdeksi lehden kultakausista, joten eihän tästä voi edelleenkään kuin tykätä. Hyvin toteutettu, tasapainoinen tarina, joka kiinnostavasti keskittyy nimenomaan Magneton ympärille. X-miehet jäävät tässä Pariisin-tarinassa sivuhenkilöiksi.

Sarjakuvalehti: Ihmeneloset

Käsikirjoitus: Stan Lee

Piirrokset: Jack Kirby

Tussaus: Joe Sinnott

Tämä erikoisjulkaisu on ilmestynyt kauppoihin kesällä 1987, ja olen ostanut sen tuoreeltaan, todennäköisesti ensimmäisenä lehtenä sen jälkeen kun Marvel-kipinä tarttui kesän Hämis-hankintojen myötä. Ihmeneloset olivat Hämiksessä vilahtaneetkin, ja nyt päästään hahmojen historiallisimpien tarinoiden pariin, kun tämä klassinen eepos kultaiselta 60-luvulta on päätynyt suomalaisten luettavaksi. Meno on hurjaa, tämän aikakauden lehdissä ei paljoa jarruteltu, ja tässäkin ensimmäisten 20 sivun aikana taistellaan Hiekkamiestä vastaan kahdesti, nähdään Tohtori Doomin ja Hopeasurffajan kohtaaminen ja sen ikävät seuraukset, piipahdetaan toisessa ulottuvuudessa ja seurataan muutama sivu Epäinhimillisiäkin pääjuoneen mitenkään liittymättömän sivuhaaran kautta. Olipa tässä nieltävää silloin aikoinaan, mutta kasvuikäisen kyky ottaa asioita vastaan on kahdehdittava: eihän se haitannut, ettei ollut juurikaan hajua keitä nämä hahmot ovat tai mitä tässä on taustalla. Se mitä tapahtuu oli tärkeintä, ja tämä kuumeisesti eteenpäin jyräävä vauhti piti mielenkiinnon yllä.

Keskeinen juoni on Tohtori Doom, joka onnistuu kieroudella varastamaan itselleen kosmisen Hopeasurffajan voimat, ja muuttuu täten kertalaakista voittamattomaksi ja alkaa maailmanvalloitusturneensa. Ihmeneloset Doomin vanhoina verivihollisina ovat hänen erityisen kostonsa kohteena, mutta näiden 60-luvun sarjakuvien Comis Coden valvomaan tapaan kuolonuhreilta säästytään globaalissakin mittakaavassa, vaikka panokset ovat toki valtavat – Stan Leen yliampuva verbaliikka pitää huolen siitä, ettei missään vaiheessa unohdu miten koko ihmiskunnan olemassaolo on nyt vaakalaudalla. Ja Kirby (tussajansa Sinnottin kanssa) on tietenkin niin huikeassa iskussa, oletettavasti koko uransa huippukunnossa juuri näissä 60-luvun jälkipuoliskon stooreissa. Kuvitus on majesteettisen upeaa, ja onneksi mustavalkoista – olen näitä Kirbyn vanhoja Ihmenelosia myöhemmin väreissäkin nähnyt, eikä 60-luvun räikeä väritystekniikka ole tämän tason kuvitukselle ollenkaan eduksi.

Mutta miten tämä nyt luettuna kolahti? Vähemmän kuin silloin joskus, se on myönnettävä. Näin legendaarisen statuksen saanutta tarinaa on tietenkin mahdoton lukea kontekstista irrallaan, mutta kyllä tämä selvästi aikansa lapsi on, hyvässä ja pahassa. Hyvät puolet ovat hillitön ideoiden tulva, jatkuvasti vuolaana virtaavat juonenkäänteet ja pähkähullun yliampuvat hahmot, niin realistisina kuin Marvelin sarjakuvia muuhun supersankaritarjontaan verrattuna pidettiinkin. Huonoja puolia on hahmojen hippaisen uuvuttava puhetulva, ja tietyt vanhoilliset asenteet, joista varsinkin Sue Stormin käsittely on harmillista – Näkymätön tyttö on todella täysin hyödytön hahmo koko lehden ajan, ja hänen roolinsa Ihmenelosissa tuntuu olevan lähinnä tapahtuvien asioiden kauhistunut toteaminen ja miehensä käskyjen noudattaminen. Pistää nykylukijalle ikävästi silmään, etenkin kun tietää miten tehokas hahmo, jopa Ihmenelosia koossa pitävä voima, Susanista myöhemmin kehittyi. En silti usko että Lee ja Kirby tekivät tarkoituksella Suesta mitäänsanomatonta kiviriippaa; aikansa asenteet ne tässä vain heijastuvat. Pitää myös todeta, että tarina toimisi paremmin ilman säännöllistä harppaamista Epäinhimillisten pariin. Naperona nämäkin osat lehteä tuntuivat jännittävän oudoilta, nyt ne häiritsevät pääjuonen etenemistä ikävästi, ja on todettava että vaikuttavista Kirby-visuaaleistaan huolimatta Epäinhimilliset ovat olleet aina minusta kovin mielenkiinnoton porukka. Marvelillahan oli jo mutantit, joten on vähän epäselvää mihin toista supervoimaista ihmisrotua enää tarvittiin, varsinkin tällaisen pönäkän kuningasperhe-mytologian ympärillä pyörivää.

Arvio: Viihdyttävä ja paikoitellen suorastaan hengästyttävä klassikkotarina, johon huomaa suhtautuvansa silti enempi historiallisena näytekappaleena. Taide on huikeaa, juoni samoin, mutta tietty vanhanaikaisuus alkaa jo lukijaa häiritä. Yhtenä ensimmäisistä Marvel-lehdistäni oli kuitenkin todella tehokas, lumosi suorastaan.

Kitty Pryde & Wolverine

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Taide: Al Milgrom

Tämä kokonaisen kuusinumeroisen sarjan yksiin kansiin kokoava julkaisu on yksi niistä, joita suosittelisin totaalisille Marvel-ummikoille, jos olisi joskus tilanne että pitäisi. Olen usein maininnut, että jos joku yksittäinen vaikuttaja omaan kirjalliseen ilmaisuuni pitäisi nimetä, Chris Claremont olisi varmaan se jonka valitsisin. Hänen 80-luvulla kirjoittamansa X-materiaali totisesti osui ja upposi, ja tyytyväisenä olen huomannut sen edelleen osuvan, edelleen uppoavankin.

1980-luvulla Marvelilla pidettiin tarkkaa huolta jatkumosta. Kun Kitty lähtee Ryhmä-X:n parista hengähtämään (Suomessa numerossa 5/86), hän päätyy Chicagoon, saa selville pankkiiri-isänsä sotkeutuneen japanilaisten rikollisten touhuihin ja salamatkustaa tämän perässä Tokioon. Sinne hän sitten jääkin, ja kun Wolverine sattuu olemaan se, joka vastaa puheluun jonka Kitty onnistuu Tokiosta soittamaan, tämä lähtee perään – eikä kaksikkoa sitten kuukausimäärin tiimin omassa lehdessä nähdäkään. Ottaen huomioon miten suosittu hahmo Wolverine oli jo tuolloin, tämä on ollut uskalias veto Marvelilta; eiväthän nämä limited seriesit koskaan tavoittaneet samanlaisia yleisöjä kuin vakiintuneet julkaisut. Toisaalta tällaiset määräaikaiset julkaisut mahdollistavat yhteen juoneen keskittymisen ilman pulppuavia sivujuonia ja pääsääntöisesti ilman muun Marvelin universumin vaikutusta tapahtumiinkaan.

Kitty Pryde & Wolverine on, nyt nähtynä, todella taidokkaasti rakennettu romaanimittainen ja -muotoinen kertomus chicagolaisesta vielä hieman naiivista teinitytöstä, joka kasvaa julmien kokemusten kautta aikuiseksi. Tarinan rakenne on Claremontilla hienosti hallussa. Jokainen kuudesta osasta on oma temaattinen jaksonsa, niistä kolme ensimmäistä ovat Kittyn syöksymistä pimeään ja kolme viimeistä hänen nousemistaan sieltä ylös Wolverinen avulla. Alkupuoli on erityisen vaikuttava. Kittyn epätoivoinen harhailu rahatta ja ystävittä Tokion kaduilla on onnistuneesti toteutettu; on supersankariryhmän jäsen tai ei, Kitty on kuitenkin tässä ennen kaikkea teini, jonka liian suuri usko omaan kykyynsä selviytyä on ajanut hänet mahdottomaan tilanteeseen. Tokion kadut ovat kolkko, epätodellinen ympäristö, ja kun Kitty lopulta löytää isänsä, käy ilmi että tämä on totisesti sotkeutunut väärään seuraan. Mies nimeltä Ogun iskee silmänsä Kittyyn.

Ogun on paitsi Yakuzan mies, myös pimeää magiaa hallitseva ninja, joka aivopesee Kittystä itselleen kollegan. Tarinan toinen luku, Kittyn muuttuminen kokonaan toiseksi uudelleensyntymän ja varhaislapsuuden kautta takaisin aikuisuuden kynnykselle on kokonaisuuden surrealistisin, painajaismaisin osuus. Ensimmäisen luvun hätääntynyt epätoivo Tokion kylmillä kaduilla oli vain esimakua sille nyrjähtäneelle maailmalle johon Kitty katoaa toisessa luvussa, ja hän totisesti onkin kadonnut – Japaniin saapuvalla Wolverinellakin kestää aikansa paikantaa Kitty.

Onneksi Loganille on tähän mennessä kertynyt jo muutamia merkittäviä tuttavuuksia Japanissa, ja näiden Ryhmä-X:n sivuilta tuttujen sivuhenkilöiden avulla alkaa hiljalleen selvitä mitä Kittylle on tapahtunut. Tosin entisestä Kittystä ei tässä vaiheessa ole jäljellä enää mitään. Hänen persoonansa on kadonnut tappajan vaistoin ja kyvyin varustetun ninjan alle, ja vaikka Kitty onnistutaankin pelastamaan fyysisesti Ogunin luota pois, on hänen psyykensä palauttaminen entiselleen ihan toisenlainen prosessi. Tarinan loppupuoli kertoo siitä.

Ihan tuoreeltaan ilmestymisaikanaan en tätä tiiliskiveä lukenut, sillä muistelen että X-miehet olivat jo jollain tavoin tuttuja tämän ääreen päästessäni. Olin vaikuttunut tarinan kolkosta tunnelmasta, todella synkistä juonellisista kierteistä, ja ylipäätään tilanteista, joista hahmoilla ei ollut kunnollisia tai kunniallisia teitä pois. Heti ensimmäinen luku, jossa Kitty joutuu todistamaan isänsä täydellistä nöyryytystä mafian parissa, on ennen kaikkea tyly. Se on todentuntuista ja siksi piinaavaa luettavaa, Kittyn isä Carmen Pryde on hyväntahtoinen mutta selkärangaton mies, tavallaan jo luovuttanut, elämässä hävinnyt. Ja silti Kitty seuraa häntä Japaniin vain päätyäkseen omaan painajaiseensa.

Loppu on toiminnallisempi kuin alku, ja Wolverinen ja Ogunin (heillä on yhteistä historiaa, tietenkin) taistelu on sopivan majesteettinen. Ogun on kuin kauhuelokuvan hahmo demoninaamareineen, ja vaikka lopputulos (sentään!) on päähenkilöiden kannalta positiivinen, on tämä entisen, vielä lapsenmielisen, Kittyn viimeinen esiintyminen. Tämän jälkeen hahmo on pysyvästi muuttunut, kypsempi, kokeneempi. Kitty Pryde & Wolverine on loppujen lopuksi melko tyylipuhdas kasvutarina aikuisuuteen, toki ninja-aivopesun kautta, mutta hullumpiakin näyttämöitä lapsuuden loppumiselle on maailmankirjallisuudessa nähty.

Tämä tarina on saanut jonkin verran kuraa niskaansa kuvituksensa vuoksi. Al Milgrom onkin aika yllättävä valinta tällaisen kuusiosaisen kokonaisuuden piirtäjäksi, mutta toisaalta ainakin allekirjoittaneelle yllätys oli aikoinaan ennen kaikkea positiivinen. Tunsin Milgromin työt Hämiksestä kun tämän ensi kerran luin, ja oli vaikea uskoa että kyseessä oli sama tekjä. Kitty Pryde & Wolverine on ehdottomasti hienoin näkemäni piirrostyö Milgromilta, ja vaikka jonkin verran selvää Frank Miller -vaikutetta löytyykin, on tämä karuin, terävin vedoin toteutettu jälki kuitenkin harkittu ja istuu tarinaan komeasti. Varsinkin piinaavia ja ahdistavia hetkiä kuvatessaan Milgrom on parhaimmillaan, toimintakohtausten koreografia sentään jää selvästi esim. juuri Milleristä jälkeen. Ja todettakoon nyt, että Milgrom ampuu välillä vähän yli Wolverinen torahampaiden kanssa... Silti tämä on karuudessaan tajuttoman upeaa jälkeä, jonka kaltaista en valitettavasti ole Milgromilta toiste kohdannut.

Arvio: Lekan lailla aikoinaan tajuntaan kolahtanut tarina oli edelleen vaikuttavaa luettavaa. Nyt huomasin nauttivani Claremontin klassisen taidokkaasti rakentamasta kokonaisuudesta, jossa kuvainnollinen kuolema ja uudestisyntymä käytiin askel askelelta läpi perinteisen kasvukertomuksen kaavan mukaan. Kitty syntyi uudestaan, ja on pitkälti juuri tämän tarinan ansiota, että hänestä tuli yksi suosikeistani Marvelin monilukuisesta joukosta. Täydet pisteet ja vahva suositus.

Hämähäkkimies 7/87

1. Hämähäkkimiehen uuden puvun vaarallinen salaisuus

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Lopullinen vastaus!

Käsikirjoitus ja piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

Tämän lehden myötä blogi asettuu synkroniaan lehtien ilmestymisajankohdan kanssa. Kaikki tähän asti käsitellyt lehdet, lukuunottamatta Ryhmä-X:ää 7/86, ovat myöhemmin divarista tehtyjä hankintoja, mutta tämä lehti on ostettu tuoreeltaan, ja muutamia Ryhmä-X:iä lukuunottamatta niin ovat kaikki tästä eteenpäinkin. Itse asiassa Hämikset alkavat samantien tulemaan postin mukana kotiin; tämän lehden takakannesta on leikattu tilauskuponki pois ja pistetty menemään. Marvel-kärpänen on puraissut.

Tarkkaan ottaen se puraisi jo kuukautta aiemmin. Oltiin nimittäin menossa kesävierailulle sukulaisiin, ja mietin mitä viedä tuliaisiksi serkkupojalle, kun muistin edelliskesän Ryhmä-X:n. Hämiksen tiesin olevan jollain tavoin samaa kuviota, ostin kesäkuun numeron jonka sitten luin matkan kuluessa takapenkillä ja koukutuin siinä määrin, että paluuta ei ollut. Ei silloin eikä koskaan, koska kerran edelleen näissä kuvioissa pyörin... No, tuo kesäkuun numero on oudosti jäänyt omasta kokoelmastani puuttumaan, mutta tämän ensimmäinen tarina jatkaa suoraan siitä shokkikäänteestä johon tuo lehti päättyi: Mary Jane Watson ilmoittaa Peter Parkerille tienneensä jo vuosien ajan että tämä on Hämähäkkimies. Valtaisa muutos lehden status quoon, jonka merkitys ei tietenkään koko mitassaan voinut avautua kun numero 6/87 oli ensimmäinen ikinä lukemani Hämis. Tilanne kuitenkin on yhä päällä tämän lehden alussa, ja Musta kissakin pamahtaa paikalle sotkemaan kuvioita. En tuntenut näitä hahmoja, mutta jestas että halusin tietää heistä lisää. Halusin tietää kaiken!

Toinen shokkikäänne on otsikkoonkin päässyt uusi puku, telepaattisesti toimiva musta kummajainen, jonka Hämis hankki Salatuista sodista. Tässä numerossa Peter vierailee Ihmenelosten luona (ja miten mahtavaa oli, että oli noin vain tuollainen porukka kuin "Ihmeneloset"... kymmenvuotias oli kuulkaa täpinöissä jo tässä kohtaa), jossa Reed Richards suorittaa muutamia testejä, ja käy ilmi se, mikä ehkä olisi pitänyt käydä vähintäänkin mahdollisuutena Peterin mielessä jo aiemmin: puku on elollinen olento, hänestä energiaa imevä loinen.

Puku jää Ihmenelosten haltuun, ja Hämis palaa vanhaan sinipunaiseen asuunsa. Isoja, merkittäviä hetkiä, jotka Ron Frenzin klassisen tyylikäs piirrosjälki kuvittaa ikimuistoisesti. Pidän hänen "liikkuvasta" kamerastaan, jossa kuvakulma on usein katonrajasta tai muuten vain kaukaa, tämä on visuaalisesti hyvin vaihtelevaa, mutta kuitenkin soljuvaa kerrontaa. DeFalcon dialogi sen sijaan tuntuu nykylukijasta hieman elähtäneeltä, ellei sitten vaikutelma johdu vain siitä, että olen lukenut niin monta Claremontin kirjoittamaa Ryhmä-X:n numeroa putkeen. Ei, kyllä tässä jotain vähän väkinäistä on. Hieman liian selittelevää, hieman liian mustavalkoista – mikä on sääli, koska ainakin juonen kirjoittajana DeFalco on todella pätevä; tähänkin numeroon mahtuu onnistuneita käänteitä, ja tarinan hitaat ja vauhdikkaat hetket asettuvat oivallisesti kohdilleen. Laadukasta sarjakuvaahan tämä on, ja ainakin jälkeenpäin nähtynä harvinaisen paljon isoja juttuja on pakattuna pieneen ajanjaksoon. Loispuvustakin tosiaan päästiin eroon, mutta oikeastaanhan tämän olennon tarina Marvelin universumissa on vasta alkamassa...

Kakkostarina on Al Milgromin vetovastuulla olevasta Hämiksen kakkoslehdestä, ja muistan miten suurelta laatuero tuntui silloin joskus. Naperona rakastin DeFalco / Frenz / Rubinsteinin ykköstarinaa, mutta Milgrom / Mooneyn osio lehdestä oli lähinnä ok. Tässä solmitaan umpeen monia ilmeisen pitkään jatkuneita juonia, on läjäpäin aika mitäänsanomattomia hahmoja kuten Viitta ja Tikari ja omituinen Vastaus... On kummallisia varjoulottuvuuksia ja elämänvaloa ja energiaa, on zombirobotti nimeltä Silvermane ja rikollispomo Kingpin ja tämän vakavasti sairas vaimo Vanessa, jota pelastamaan Kingpin on kaapannut elinvoimatikareitaan heittävän Tikarin. En oikein päässyt juoneen kiinni. Dialogi on vielä löperömpää kuin ykköstarinassa, ja lisäksi niin Peter Parker kuin Mary Janekin oli mielestäni piirretty väärin (jos tarinat olisivat olleet lehdessä eri järjestyksessä, olisinko leimautunut näihin Milgromin piirtämiin versioihin päähenkilöistä?). Milgrom ei toki ole läheskään niin huono kuvittaja kuin millaisen maineen hän on saanut (tästä lisää seuraavassa päivityksessä), mutta Jim Mooney on tussaajana mitä on, ja hänen ansiostaan lopputulos on jotenkin löysän ja huolimattoman näköistä. Ihan tarinan loppu kyllä kosketti: Kingpin anelee Viittaa ja Tikaria pelastamaan Vanessan, mutta nämä itsekeskeiset teinit välittävät vain toisistaan. Tämän tarinan perusteella opin inhoamaan näitä hahmoja, eikä heiltä ainakaan Suomessa muistaakseni mitään kaksisia tarinoita koskaan nähty, vaikka ainakin Hämiksessä kaksikko silloin tällöin piipahti.

Arvio: Marvel-fanitukseni lopullisesti käynnistyi tästä (ja edellisestä) lehdestä, joten vaikea tätä on niin kauhean objektiivisesti katsoa. Ammattitaidolla tehtyä kamaa tämä on, vaikka tietty dialogin jäyhyys menoa vaivaakin. Hämiksen loispuku on kyllä esimerkillisen omituinen ja mielikuvitusta kutkuttava juonikuvio; kakkostarinan Viitta ja Tikari -sekoilut eivät sitten niinkään, mutta Kingpinistä tykkäsin jo tässä lehdessä. Hän kyllä nousee hahmona ihan uusiin sfääreihin tulevina vuosina.