Ryhmä-X 5/86

1. Hulluus

2. En itke koskaan

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Nyt aletaan olla asian ytimessä. Ryhmä-X oli aina suosikkini Marvelin monien julkaisujen joukosta, ja nimenomaan tällä tekijäkombinaatiolla. Kun ajattelen käsitettä "Ryhmä-X", kiteytyy se mielessäni kirkkaimmin Chris Claremontin kirjoittamaan ja Romita Jr / Greenin kuvittamaan Suomessa reilut kaksi vuotta kestäneeseen kauteen. Vaikutusta voi olla silläkin, että ensimmäinen koskaan lukemani Marvel-lehti oli juuri tämän kokoonpanon käsialaa... Mutta siellä ollaan vasta melkein. Tämä numero on divarista myöhemmin hankittu, ja sijoittu tilanteeseen, jossa X-miehet ovat juuri palanneet Salatuista sodista (jota siis ei ollut Suomessa vielä vuonna -86 nähty). Pieni hässäkkä heitti heidät vahingossa Japaniin, mistä Rogue lähetetään nopeimpana New Yorkiin tsekkaamaan mitä poissaoloviikkojen aikana Xavierin kartanolla on tapahtunut. Ei hirveästi, mutta toisaalta tarpeeksi, jotta Rogue alkaa vajota harhoihinsa – hänen päänsä sisälle pysyvästi juuttunut Carol Danversilta varastettu persoona on tässä vaiheessa vielä hyvin tuore tapaus, eikä Roguen oma psyyke kykene täysin kontrolloimaan tätä ylimääräistä asukkia. Luullessaan itseään Caroliksi Rogue pelastaa pulasta Danversin vanhan heilan, ilmavoimien agentti Michael Rossin. Nopeana toimintaseikkailuna alkanut tarina saa äkkikäänteen, kun Rogue alkaa hoivata loukkaantunutta Rossia kuntoon tämän ollessa epätietoinen siitä kuka tämä häneen hellästi suhtautuva nuori nainen on. Kun totuus alkaa selvitä, Claremont syöksee muutaman sivun aikana Rogue todella ahdistaviin loukkoihin, niihin elämän ja valintojensa seurauksiin joiden kanssa tämän on joko opittava elämään tai joiden alle on hajottava.

Toinen tarina (josta siis suomalaisen lehden nykymitan vuoksi nähdään vain ensimmäinen puolisko) on aikamoista tunnevuoristorataa sekin. Salatuissa sodissa Kolossi rakastui alien-rotuiseen parantajanaiseen, ja tykittää tämän totuuden Kittylle, joka hetken ehti olla poikaystävänsä Maan päälle paluusta onnellinen. Tämä tarinan aloittava kohtaus on yksi hienoimpia X-hetkiä: Claremont tuo onnistuneesti esiin teinirakkauden monet puolet: Kittyn maailma musertuu, Kolossi on liian oman rakkautensa ja tuskansa sokaisema, kumpikin sekä vielä epäkypsä, että toisaalta jo paljon kokenut – mutta ensimmäinen päättyvä ihmissuhde tämä on molemmille. Romitakin piirtää juuri niin täydellisesti kuin parhaimmillaan osaa. Ruutu, jossa kaksikko istuu rannalla ja Kitty vastaa Kolossin tokaisuun "Rakastuin yhteen tyttöön" on ikisuosikkejani:

Kittyhän ottaa pientä aikalisää ryhmästä tämän jälkeen. Näin nämä tarinat parhaimmillaan nivoutuvat: vähäksi aikaa isänsä luo Chicagoon lähtevä Kitty päätyykin yllätyskierteen kautta Japaniin ja silkkaan lynchmäiseen painajaiseen. Se julkaistiin omana "Kitty Pryde & Wolverine"-minisarjanaan, joka ilmestyi Suomessa vuotta myöhemmin yksiin kansiin pakattuna järkäleenä. Kitty pysyykin poissa lehdestä hyvän aikaa.

Wolverinehan ei Kolossin käyttäytymisestä tykännyt, vaan piti tämän toimintaa Kittyä kohtaan melkoisena mulkvistitouhuna, mikä puhdassydämiselle Peterille tuli tietenkin yllärinä – hyvää tarkoittava tollo kun poikapolo vielä näin nuorena oli. Wolverine päättää että paras tapa takoa totuutta venäläiskaverin kalloon on kiskoa tämä mukaan kaljalle. Legendaarista juttua seuraa, mutta se jää tilanpuutteen vuoksi lehden seuraavaan numeroon.

Arvio: Ei voi mitään. Tämä oli parasta Marvelia silloin, ja se on ihan yhtä hyvää nyt. Voitaneen jopa sanoa, että nautin Claremontin vivahteista enemmän nyt kun osaan niitä huomioida. Nämä hahmot on kirjoitettu rakkaudella. Romitan piirrosjälkikin sykähdyttää yhä vaan. Byrnen Ryhmä-X oli toki komeasti piirrettyä sekin, mutta Romita nostaa riman vielä jokusen pykälän korkeammalle. Täydet pointsit.

Hämähäkkimies 2/86

1. X-tekijä

Käsikirjoitus ja taide: John Byrne

2. Musta kissa – – sinä elät?!

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

Kuten taannoisessa Ryhmä-X:n numerossa 12/85, on tälläkin kertaa päästoori jostain muualta kuin nimikkohahmon lehdestä peräisin. "X-tekijä" on tuplamittainen seikkailu Fantastic Fourin numerosta 250, ja juhlistaakseen tätä tasalukua John Byrne on ympännyt mukaan tarinaan kaikki tärkeimmät hahmot, joita oli tuohon mennessä ehtinyt Marvelilla piirtää. Tämä sisältää keskeisessä roolissa myös Hämiksen, joten tarinan sijoittaminen Suomessa seittiveikon omaan lehteen on ihan oikeutettua. Muut mukanaolijat ovat Ihmenelosten lisäksi Kapteeni Amerikka ja Ryhmä-X, ja vihollisena Shi'arin imperiumin kaartin johtohahmo Gladiaattori, tuo Marvelin melko räikeä Teräsmies-pastissi.

Gladiaattori on saapunut New Yorkiin riehumaan kuvitellessaan Ihmenelosten olevan skrulleja, tuota mukavan iljettävää muodonmuuttajarotua. No, eihän asia aivan näin ole, vaan skrullit ovat ihan jotain muita, kuten lukijalle aika nopeasti käy selväksi... Paitsi että minulle ei käynyt silloin aikoinaan. Tämä lienee ihan ensimmäisiä koskaan lukemiani Marvel-lehtiä, ja suurella todennäköisyydellä ensimmäinen lukemani Ihmeneloset-stoori ainakin. Meno oli pökerryttävää, eikä pikkuminä tietenkään täysin tajunnut ketkä olivat skrulleja ja ketkä oikeita (ja mitä eroa näillä asioilla oli), mutta väliäkö tuolla. Olin vastikään tutustumassa Marvelin meininkiin, ja tämä on oikein hyvä lehti siihen. Tarina on pääasiassa hirveää mäiskettä, mutta siinä on paljon ovelia käänteitä, suuria väärinkäsityksiä, todella paljon hyviä hahmoja (Byrne kirjoittaa myös Hämiksen hyvin) ja tietenkin piirrosjälki on huippuluokkaa. Erityisen mieleenpainuva on viimeinen sivu, jossa sankarit seisovat raunioksi menneen Manhattanin savuavissa jäänteissä ja Möykky kysyy kuka tämän kaiken korvaa. Tämähän olisi tietysti monenkin lehden lopuksi oikein hyvä kysymys.

Hämis 2/86 on peräti 68-sivuinen jötkäle, ja täten kakkostarinaksikin mahtuu jotain vähän pidempää. Peter Parker, The Spectacular Spider-Manin numerosta 75 napattu tarina on sekin paitsi tuplamittainen, myös laadukas, vaikka tekijöillä onkin maine vähän lattean peruskaman tekijöinä. Bill Mantlosta oli taannoin puhettakin, mutta kyllä tälläkin kertaa on todettava, että tarina on itse asiassa oikein hyvä. Tämä on päätösjakso ilmeisesti jo pitkään jatkuneelle juonelle, jossa pääosassa ovat Hämis, Musta kissa ja muutama ison luokan rikollinen – ja neutronipommi, jolla koko New York on tarkoitus pyyhkäistä maailmankartalta. Keskiössä on kuitenkin Mustan kissan paluu näennäisestä kuolemasta ja välitön ajatutuminen takaisin Tohtori Mustekalan lonkeroihin. Tässä vaiheessa Hämähäkkimiehen ja Mustan kissan suhde on jatkunut jo jonkin aikaa, ja toisin kuin Peter Parkerin kaikki aiemmat suhteet siviilihenkilöihin joilta supersankariminä on pitänyt kätkeä, tämä on kahden naamioituneen katoillakeikkujan suhde, ja sellaisena aika mielenkiintoinen; tietynlaista naamioituneen sankaritoiminnan fetisoimistakin on varsinkin Mustan kissan taholta ilmassa.

Silti on selvää, että supervoimaton ja itsensä yliarvioinut Kissa on pahasti itseään isommissa ympyröissä. Hän on onnistunut suututtamaan mm. Kingpinin, ja nyt Mustekala mukiloi häntä melko brutaalisti – avuttomana metallilonkeroiden otteessa seiniin paiskautuva Kissa on täysin Mustekalan armoilla, mutta tässä tilanteessa Hämähäkkimiehellä viimein napsahtaa, ja pitkään piikkinä lihassa ollut Tohtori kokee tietyssä mielessä lopullisen tappionsa raivostuneen Hämiksen repiessä hänen lonkeronsa irti. Käsittääkseni Mustekalan merkitys vihollisena päättyi pitkälti tähän tarinaan. Palatessaan joitakin vuosia myöhemmin kuvioihin suljetulta osastolta oli hän enää pelkkä vitsi, säälittävä jäänne menneen loiston päivistä. Tämä on hyvä kaari viholliselle – ylipäätään se, että jokin muutos tapahtuu siinä muuten loputtomuuksiin toistuvien taistelujen ketjussa... Aivan kuten Magneto alkoi näihin aikoihin Ryhmä-X:n puolella kääntyä puhtaasta vihollisuudesta ambivalentiksi mutanttien vapaustaistelijaksi, alkoi Hämiksen puolellakin näkyä näissä alkuaikojen vihollisissa merkkejä status quon muutoksesta.

Tämän kakkostarinan kuvittanut Al Milgrom oli piirtäjä, jota ei juuri kiitelty, ja jota varsinkin Mail-Man palstallaan jaksoi dissata. Ei hän minusta ollut koskaan huono; paljon vähemmän pidin esim. Rick Leonardin myöhemmin nähtävästä kuvituksesta. En silti koskaan mikään Milgrom-fani ollut, joskin suuri syy lienee (taas) onnettoman Jim Mooneyn, joka tussasi käytännössä kaikki Suomessa nähdyt Milgromin piirtämät Hämikset, joita riittikin kyllä paljon. Ei tämänkään tarinan kuvitus ole huonoa. Se on ehkä paikoitellen tasapaksua, mutta varsinkin joissakin ruutujaoissa on oikein hyviä oivalluksia.

Arvio: Paksu lehti, mutta täyttä tavaraa. Byrnen Ihmeneloset-juttu on klassikko, ja hyvin tehtyä perusmäiskettä parhaimmillaan; Hämiksen tarinassa taas riehuvat suuret tunteet ja nähdään klassisen vihollisen uran käännekohta. Nyt luettunakin mainiota kamaa.

Ryhmä-X 1/86

1. Professori Xavier on juntti!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith (myös Walt Simonson ja John Romita Jr.)

Tussaus: Bob Wiacek

2. Sanction

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: John Romita

Ryhmä-X:n lukijoilla lienee ollut hippaisen hämmentynyt olo tämän numeron äärellä. Edellisvuodesta lehti on kutistunut 32-sivuiseksi, ja ajallisesti tarinoissa on hypätty kolmisen vuotta eteenpäin. Kolme vuotta kuukausittaista Chris Claremontin kirjoittamaa mutanttisaippuaoopperaa tarkoittaa, että on tapahtunut paljon. Mail-Man yrittää näitä tapahtumia palstallaan selventää, mutta vaikka tuon infopaketin lukisikin, jää tämä vähän hämäräksi sillisalaatiksi.

Syynä lehden muutokseen on ollut painoyhteistyön siirtyminen Pohjoismaista (jotka lopettivat oman X-lehtensä) Hollantiin, joka oli Suomea paljon edellä tarinoissa. Sinänsä vuoden 1986 alku osuu ihan hyvään kohtaan, koska John Romita Jr. on juuri aloittamassa pitkää piirtäjänuraansa X-Menin parissa, ja Claremontin tarinoiden taso sen kuin paranee. Itse asiassa minun nähdäkseni hän todella löysi itsensä kirjoittajana vasta sen kolmivuotiskauden aikana, joka Suomessa harpattiin yli. Omasta mielestäni Claremontin paras kausi lehden parissa osuu suunnilleen Uncanny X-Menin numeroiden 160 ja 260 välille – siis lähes kymmenen vuoden ajanjakso, jona aikana lehden piirtäjinä toimivat Paul Smith, John Romita Jr. ja Marc Silvestri. Toki hänen tarinansa olivat, kuten olemme nähneet, laadukkaita aiemminkin, mutta tuon ajanjakson aluksi, Paul Smithin ollessa X-Menin piirtäjänä, Claremont löysi oman äänensä, hänen tunnistettava tyylinsä muodostui, hänen henkilöhahmonsa alkoivat olla syvempiä ja tarkemmin hahmoteltuja kuin supersankarisarjakuvassa oli tapana.

Tämän sanottuanikin totean, että tämän numeron kylmiltään eteensä saanut suomalaislukija on kyllä ollut pulassa. Kolmen vuoden tarinajatkumon typistäminen pariinkymmeneen sivuun ei takaa erityisen jouhevaa kerrontaa, mutta parhaansa Mail-Man on tietenkin yrittänyt, ja tähän lehden ensimmäiseen tarinaan, joka on ottanut otsikkonsa yhdestä tunnetuimmista Smith-kauden numeroista, on sitten leikkaa- ja liimaa-menetelmällä koottu jonkinnäköinen jatkumo. Luovia ratkaisuja ei suomalaislehdestä puutu, ja puhekuplien sisältöäkin muokataan tarpeen mukaan. Eräälläkin sivulla Scott Summers tuo uuden puolisonsa Madelyne Pryrorin tutustumaan Xavierin kartanoon ja X-kumppaneinhinsa – oikeasti tuo sivu on koottu kahden eri numeron kohtauksista, jossa ei olla Xavierin kartanoa lähelläkään, vaan Japanissa ja Alaskassa. Liitokset nitisevät, mutta homma jotenkuten toimii.

Tärkeimmät tässä nähtävät muutokset lienevät Madelynen ohella Stormin uusi irokeesi-look, Kittyn lemmikkilohikäärme Lockheed (ja Kitty on aivan selvästi nousemassa kerronnan keskiöön muutenkin), Morlokkien esiinmarssi ja Kolossin pikkusiskon Illyanan & muiden Uusien mutanttien asettuminen Xavierille asumaan. Sekä tietenkin juuri edellisnumerossa tuhoa aikaansaaneen Roguen hakeutuminen Xavierin luo avun toiveessa. Xavierin luvalla Rogue asettuu hieman nihkeästi asiaan suhteutuvien X-miesten sekaan asumaan Walt Simonsonin piirtämässä tarinassa, josta siitäkin on muutama sivu mukana.

Lehden lopussa nähdään enemmän John Romita Jr.:ää, tosin isänsä tussaamana, mikä ei nuoremman polven omaa kynänjälkeä vielä ihan täysillä päästä esiin. Isäpapan jälki on niin klassisen linjakasta, ettei tätä meinaa JRJR:ksi tunnistaa! Tästä tarinasta (jolle on vissiin vahingossa jäänyt originaali otsikko) ei nähdä juuri muuta kuin alku, jossa Mystikko murhaa X-miehet tylysti yhden kerrallaan. Claremontin aiempaa terävämmän tarinoinnin kyllä silti huomaa: Mystikon sisäinen monologi on hyytävän hyvää läpi koko tappomeiningin. Viimeisellä sivulla paljastuu, että Murhamaailmassa ollaan, ja Armottoman robottejahan tämä Ryhmä-X oli; pakko jälleen ihastella Armottoman teknistä osaamista – hänellä on arsenaalissaan mm. teleporttaavia ja säätä hallitsevia robotteja. Tämä nyrjähtänyt palkkamurhaaja ratkaisisi aika monta ihmiskunnan ongelmaa jos vain sellaiseen päättäisi ryhtyä...

Arvio: Suomalaislukijoita varten tehty kooste on sekava, mutta pisteet yrityksestä saattaa yleisö ajan tasalle. Itsehän luin tämän aikoinaan divarihankintana paljon myöhemmin, ja iso osa näistä tapahtumista oli jo tuttuja. Nyt luettuna lehti on aika hahmoton, mutta kiintoisa kuriositeetti kuitenkin. Paul Smithin piirrosjälki on muuten yksi asia jonka suhteen olen tehnyt täyskäännöksen kuluneiden vuosien aikana. Nuorena pidin häntä tylsänä ja kuivikkaana piirtäjänä, nyttemmin hänen elegantti tyylinsä miellyttää kovasti. Suomalaisillehan Smith tuli kunnolla tutuksi vasta myöhemmin, kun näitä välistä jääneitä tarinoita julkaistiin erikoisjulkaisuina.

Ryhmä-X 12/85

1. Ystävien pettämä!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Michael Golden

Tussaus: Armando Gil

2. Kosto vuosien takaa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Bob McCleod

Vuonna 1985 nähtiin Suomen Ryhmä-X:ssä ison luokan historiallisia käänteitä. Jean Greyn kuolema ja sitä seurannut Kykloopin poistuminen tiimistä, Kitty Pryden saapuminen, "Days of Future Past" – ja vielä vuoden lopuksi ehdittiin julkaista Roguen ensiesiintyminen tässä nyttemmin klassikoksi luokitellussa (tämäkin!) tarinassa. Pointsit sille, jonka idea Semicillä on ollut julkaista tämä; kyseessähän ei nimittäin ole X-Menissä julkaistu stoori lainkaan, vaan Kostajien annual-julkaisusta poimittu. Claremont toki käsikirjoittaa, ja onhan Rogue nimenomaan Ryhmä-X:n tulevaisuuden kannalta oleellinen henkilö. Tämä numero on myös pitkälti jatkoa numeron 10/85:n tapahtumille – Pahojen mutanttien veljeskunta on vankilassa, josta Mystikko heidät on päättänyt vapauttaa, apunaan nuori ja ilmeisen pysäyttämätön neiti nimeltä Rogue. Panokset ovat totisesti kovat: Kostajat, "maailman mahtavimmat supersankarit", kaatuvat kuin keilat kun Rogue pistää tuulemaan.

Tämä on kaikin tavoin hyvä tarina. Rogue kuuluu X-suosikkihahmoihini (ja koska olen niin monta siihen listaan jo laittanut, niin pistettäköön järjestys tähän nyt konkreettisesti: Top viis X-henkilöni ovat 1. Storm, 2. Kitty Pryde, 3. Rogue, 4. Kolossi, 5. Painajainen) ja tapa jolla hänet Marvelin universumiin tuodaan on kerrassaan kiehtova. Harva aloittaa kylmäverisellä murhalla (joka sentään jää yritykseksi) ja alkaa sitten riehua niittäen Kostajia oikealta ja vasemmalta – vain päätyäkseen hyvisten puolelle vähän myöhemmin. Pidän muuten siitäkin miten tämä tarina alkaa: Hämähäkkinainen (Claremont tuo tämän paljon kirjoittamansa hahmon mukaan, ja yksityisetsivänä siviilissä toimiva Jessica Drew sopiikin tähän yhteyteen hyvin) pelastaa Golden Gatelta heitetyn uhrin, joka sairaalassa paljastuu paitsi aivotoiminnaltaan vihannekseksi, myös Carol Danversiksi, Kostajien Ihmetytöksi. Itse teko jää näyttämättä, mikä on Marvelin sarjakuvaksi harvinainen mutta toimiva ratkaisu. Seuraukset sen sijaan tuntuvat – niiden kanssa Rogue elää tämän jälkeen vuosien ajan, tavallaan loppuelämänsä.

Byrnen kausi X-Menin piirtäjänä loppui edellisessä numerossa (joka minulta puuttuu), ja tämän Kostajien annualin on piirtänyt Suomessa varsin vähän nähty Michael Golden, jonka räiskyvä kynänjälki räjäytti ainakin meikäläisen tajuntaa huolella silloin joskus. Goldenin tyyli on aika poikkeuksellinen – manga-vaikutteita on nyt vähän tietävämpänä kyllä helppo havaita – ja jotenkin täysin estottomasti eteenpäin ryöppyävä. Sopii tähän karanneen höyryjyrän lailla etenevään stooriin kuin nakutettu!

Hyvin hektinen juttuhan tässä on kyseessä; Kostajat ottavat yhteen Veljeskunnan kanssa niin että talot sortuvat ja niin tuli kuin kivikin ryöppyää välillä korkealle ilmaan. Hahmot ovat taas mainioita kautta linjan: Claremont tietenkin haltsaa Veljeskunnan (ja lähinnä cameona piipahtavan Ryhmä-X:n), mutta myös Kostajat tuntuvat inhimillisemmiltä kuin monesti omissa seikkailuissaan. Mail-Man on muuten tainnut juuri ennen tämän suomentamista katsoa Kaurismäen Calamari unionin, koska sanonta "Anna palaa, Frank!" esiintyy peräti kahdesti. Ihmettelin silloin juniorina että kuka ihmeen Frank.

Kakkossarjana on Marvel Fanfaresta (tms) poimittu hivenen keskimääräistä täytesarjaa parempi Storm-seikkailu, joka mahdollistaa Byrnen esiintymisen viimeisen kerran Ryhmä-X:n sivuilla todella moneen vuoteen, tosin koska Austin ei ole tussaajana, on jälki vähän totuttua valjumpaa. Tai ehkä syynä on vain tämän tarinan sijoittuminen Goldenin huikean ilotulituksen jälkeen... Oli miten oli, kyseessä on Stormin ja Kostajien Mustan pantterin kohtaaminen niin nykyhetkessä kuin nuoruudessaan Afrikassa. Ei mitään maailmoja mullistavaa, mutta ok tällaisenaankin. Palstallaan Mail-Man ikään kuin ohimennen mainitsee, että ensi kuusta alkaen Ryhmä-X muuttuu 32-sivuiseksi, ja että paljon tätä uudempiin tarinoihinkin harpataan. Mutta siitä enempi sitten seuraavan lehden yhteydessä.

Arvio: Räjähtävää tykitystä ja hulppeaa kuvitusta. Kaiken taistelun taustalla on kuitenkin traagisen ja todella kiinnostavan hahmon ensiesiintyminen (ja Claremontin suuttumus sille, miten Carol Danversia oli Kostajien omassa lehdessä käsitelty – mutta tuota seikkailua lukemattomana en oikein tätä puolta tarinasta koskaan tajunnut). Tämä oli yksi lemppareistani silloin kauan sitten, ja toimii edelleen täysillä.

Ryhmä-X 10/85

1. Menneisyys tulevaisuudessa

2. Mieli väärässä ajassa!

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

Pimeän Feenixin jälkeen ja juuri ennen huikean yhteistyönsä päättymistä Claremont ja Byrne takovat tiskiin vielä toisen klassikkotarinan. "Days of Future Past" keikkuu sekin edelleen siellä parhaiksi rankattujen Marvelin tarinoiden listalla aika korkealla, ja oli varmasti aikoinaan ilmestyessään paljon kovempi juttu kuin miltä myöhemmin vaikuttaa. Vasta tämän kaksiosaisen kertomuksen myötä dystooppiset tulevaisuudennäkymät ja rinnakkaiset aikavirrat vakiintuivat sellaiseksi standardiksi, että kymmenen vuotta myöhemmin niitä tuntui olevan Marvelin lehdissä vähän kaikkialla, ja sellaisiin tottuneelle tämä ei ehkä näyttäydy niin mullistavana kuin mitä aikoinaan oli. Ei painajaismaisen tulevaisuuden konsepti tässä tietenkään ensi kertaa esiinny, mutta Claremont ja Byrne käyttävät aihetta sen verran oivaltavasti ja tuon tulevaisuusjuonen niin tiukasti nykyhetkeen sitoen, että vielä nytkin luettuna tässä tarinassa on mukavan omaperäinen ote.

Claremonthan tunnetusti korotti tätä "mutantit sorrettujen vähemmistöjen vertauskuvana" -piirrettä X-Meniä kirjoittaessaan, ja Days of Future Past on toistaiseksi suoraviivaisin esimerkki tästä. Senaattorin murhasta alkunsa saanut mutanttivihan kierre on johtanut vuoden 2013 dystooppisessa tulevaisuudessa painajaismaiseen maailmaan, jossa mutantit on joko surmattu tai pakotettu elämään ilman voimiaan keskitysleireissä. 60-luvun mutanttitarinoista tutut tappajarobotit Vahdit toimivat järjestyksenvalvojina, ja muutamat jäljelle jääneet sankarit suunnittelevat epätoivoista pelastusyritystä: keski-ikäisen Kate Pryden mieli lähetetään 30 vuotta ajassa taaksepäin teini-ikäisen itsensä (Kittyn) ruumiiseen, ja tätä kautta on tarkoitus estää Pahojen mutanttien veljeskunnan toteuttama senaattori Kellyn murha. Tulevaisuuden ja nykyhetken tarinat kulkevat vuorotellen todella sujuvasti. Tämä on hyvin kerrottua ja toimivaa sarjakuvaa, jossa jännitys säilyy ja hahmot ovat kiinnostavia – varsinkin vuoden 2013 henkilögalleria on kutkuttava. Niin keski-ikäistynyt aviopari Kate ja Kolossi kuin harmaantunut Wolverinekin, ja tässähän Magnetokin on ensimmäistä kertaa hyvisten puolella; ensimmäisiä viitteitä siitä tämän klassisen vihollisen tyylikkäästä uudelleentulkinnasta, jonka Claremont käsikirjoituskautensa aikana suoritti. Ensiesiintymisensä tekee myös punatukkainen telepaatti Rachel, joka sittemmin saapui X-miesten nykyhetkeen ihan fyysisestikin. Mutta ei ihan vielä sentään...

Nykyhetken tapahtumat ovat kenties perinteisempää supersankarisarjakuvaa kahden tiimin välisine nahinoineen, mutta kyllähän Mystikko on niin hyvä hahmo, että hänen johdollaan tämä uudistunut Veljeskuntakin tekee vaikutuksen. Onhan tässä numerossa myös tuo kuuluisa hetki, kun Painajainen huomaa yhdennäköisyyden itsensä ja Mystikon välillä; kutkuttava vihje juonikuviosta, johon Claremont ei sitten seuraavan kymmenen ja risat vuoden aikana millään ehtinyt palaamaan, vaan tämä yhteys paljastui vasta hänen jätettyään lehden.

Kitty Pryde on tässä nykyhetken osuudessa tietenkin vasta tulokas, ei vielä edes varsinaisesti Ryhmä-X:n jäsen, ja sikäli paljon kokeneen keski-ikäisen mielen asettuminen hänen kehoonsa on mainio tapa saada tämäkin uusi hahmo mukaan toimintaan. Ratkaisu toimii paremmin kuin voisi odottaa, ja toisaalta Kittyn tutustuttaminen lukijoillekin toimii näin aika monitahoisesti yhden suhteellisen lyhyen tarinan sisällä. Itse pidin varsinkin siitä kiintymyksestä, joka vuoden 2013 Katen ja Peterin väleistä huokuu. Tiedän (seurailen X-tapahtumia satunnaisesti somessa!) että parhaillaan fanit ovat hirmu innoissaan Kittyn ilmeisesti nykyisissä X-lehdissä tultua ulos kaapista, mutta kyllä minulle Peter Rasputin on aina ollut hänelle juuri se oikea kumppani. Katsokaa nyt näitä kahta:

Jenkkilehden sivumäärää lienee myös kasvatettu, koska tällä kertaa suomalainen lehtikin on saatu täyteen ilman tarvetta huonosti tähän yhteyteen sopiville täytesarjoille. Hieno kokonaisuushan tämä on; muistan kyllä että tämä numero, "kymmenenkasiviis", oli melkoinen legenda, jota yksi jos toinenkin etsi divareista kuumeisesti. Tällä tarinalla oli jo 80-luvulla kova maine! Eikä mitenkään syyttä. Kuten sanoin, tapahtumat ovat isoja, ja ovathan myös Claremont ja Byrne edelleen aivan timanttisessa vedossa yhteistyönsä toimiessa täydellisesti. Kaukaisen vuoden 2013 todellisuus on toteavassa julmuudessaan juuri sopivan uskottava vajoamatta liialliseen tuskalla mässäilyyn (no kuolevathan melkein kaikki kyllä) ja samanaikaisesti panokset nykyhetkessä senaattorin murhayrityksineen ovat korkeat. Sitäpaitsi Mystikon johtama veljeskunta on toimiva porukka, jota tuli onneksi nähtyä myöhemminkin vielä paljon.

Arvio: Pidin tästä lehdestä silloin kun sen lopulta jostakin divarista löysin, ja täytyy todeta että huomasin pitäväni siitä nyt jopa enemmän. Kenties osasin asettaa tulevaisuusvision nyt kontekstiinsa; sen vertauskuvallisuudessa on jotain aidosti hyytävää, ja keski-ikäistyneet versiot tutuista hahmoista ovat hyvin kirjoitettuja, uskottavia, koskettaviakin. Klassikkotarina jos mikä, hipoo hyvinkin Proteuksen stooria, vaikutukseltaan Marvelin universumiin toki tärkeämpikin.

Ryhmä-X 8/85

1. Feenixin kohtalo!

2. Hautajaiset

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

3. (otsikoton tarina)

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Steve Leialoha

Tussaus: Austin / Wiacek / Weiss / Milgrom / Springer

Pimeän Feenixin tarina, "The Dark Phoenix Saga", on yksi modernin supersankarisarjakuvan tunnetuimpia ja arvostetuimpia juonikuvioita, juuri se tarinakokonaisuus joka nosti X-Menin lopulta Marvelin ykköslehdeksi, ja joka järisytti perinteisen sankarimyytin rakenteita. Suomessa tämä Claremontin ja Byrnen (ja toki myös Terry Austinin, jonka tussaus on merkittävässä asemassa kuvituksen pikkutarkan lopputuloksen kannalta) mestariteos esitettiin vuonna 1985 Ryhmä-X:n oman lehden ilmestyttyä vasta vajaan vuoden verran. Itse en koskaan onnistunut divareista löytämään kuin tämän saagan päätösosan, joka sisältää X-Menin eeppisen numeron 137 ja vähän päälle – toki itse tarinan tapahtumat olivat myöhemmin ilmestyneiden lehtien kautta jo kovin tutut silloin kun tämän ostin.

Pimeä Feenix on tarina voiman turmelevasta vaikutuksesta ihmiseen. Se on kertomus hyvästä sydämestä joka korruptoituu peruuttamattomasti, ja ystävistä jotka joutuvat helvetillisen valinnan eteen: Jean Grey, Feenix, on kasvanut ihmiskuntaa ja koko universumia uhkaavaksi tuhovoimaksi (ja yhden planeetallisen väkeä hän jo on ohimennen tuhonnutkin) ja jokin ratkaisu on tehtävä. Shi'arin imperiumi on tuomitsemassa Jeania kuolemaan, mutta Xavier haastaa nämä tuomitsijat kunniataisteluun, jossa Jeanin elämä on panoksena: X-miehet käyvät kuun pimeällä puolella taisteluun Shi'arin imperiumin kaartia vastaan.

Totta kai juoneen tulee pari yllätysmutkaa, ja lopulta Jean on itse se, joka ratkaisee tilanteen ainoalla mahdollisella tavalla. Kyllä tämä on edelleen vaikuttava ja hyvä tarina, mutta kuten jo aiemmin totesin, oma Byrne-kauden suosikkini on Pimeää Feenixiä edeltänyt Proteuksen saaga. Olen myöhemmin hommannut Dark Phoenixin muutkin osat hyllyyni, mutta silloin aikoinaan oli käsillä vain tämä huipennus, ja tapahtumat jäivät muutamaa varsin vereslihaista kohtaa lukuunottamatta hieman etäisiksi. Faktat faktoina: niin tunnustettu ja glorifioitu kuin tämä loppunäytös onkin, kyseessä on silti melkein pelkästään pitkitetty tappelukohtaus erilaisia supersankarialieneita vastaan. Tottahan nämä tekijät tekevät senkin taidolla, mutta mutta...

Saaga kokonaisuutena on sentään paljon monivivahteisempi, ja totta kai, jos on seurannut X-Meniä kronologisesti alusta asti, on myös Jean Greyn kehityskaari luonnollisempi ja traagisempi. Kun itse tulin tämän pariin takautuvasti aikana jolloin Jean ei enää ollut kuvioissa mukana, hänenkin kokemansa asiat jäivät etäisiksi, vähän hämäriksikin, koska tässä viimeisessä osassa ei muutosta Pimeäksi Feeniksiksi edesauttanut Jason "Aivo" Wyngarde ole enää mukana ollenkaan; tapahtumat sijoittuvat melkein pelkästään kuun pinnalle ja avaruudellisiin sfääreihin muukalaisimperiumeineen. Mutta kuten sanoin, hyviäkin hetkiä löytyy, ja niin Claremontin kielellinen maalailu kuin Byrnen kuvituskin ovat sopivan majesteettisia varsinkin parin viimeisen sivun ajan.

Kakkostarina on pelkkä kehyskertomus jenkkilehdestä, joka ei ollut juuri muuta kuin Byrnelle tilaisuus piirtää flashbackinä koko Jeanin ura Ryhmä-X:ssä. Nämä muistelut on jätetty Suomessa julkaisematta, joten mukana on vain kolme sivua synkistelyä, ja lopuksi se mikä minulle on oikeastaan lehden koskettavin hetki: muiden ollessa hautajaisissa Kitty Pryde saapuu Xavierin kouluun, täynnä toiveita, epätietoisena ja jännittyneenä kolmetoistavuotiaana. Kittyhän oli jo tätä lukiessani minulle paljon tutumpi ja tärkeämpi hahmo kuin Jean Grey koskaan, ja tämä on hieno, historiallinen hetki.

Lehteä on täytetty vielä Claremontin ja Byrnen esittelyillä, ja ne olivatkin valtavan kiinnostavaa luettavaa aikana, jolloin tekijöistä ei tiennyt yleensä juuri mitään. Loppuun on vielä ilman selityksiä pamautettu muutaman sivun täytetarina Hämähäkkinaisesta, jota Claremont tuohon aikaan myös kirjoitti. Se ei liity mitenkään Pimeään Feenixiin eikä oikein mihinkään muuhunkaan, Mail-Man ei palstallakaan mainitse tämän tarinan olemassaolon syitä. Ilman sitä tämä lehti olisi tyylipuhdas yhden stoorin ympärille koottu kokonaisuus vaikuttavaa kantta myöten. Nyt lopusta jää vähän outo sivumaku, etenkin kun yhtään tätä enempää Claremontin Hämähäkkinaista ei taidettu Suomessa julkaista.

Arvio: Klassinen tarina, joka silloin aikanaan oli historiallisen statuksensa vuoksi kiinnostava, muttei kuitenkaan erityisen huikea, lukukokemus. Nyt kun aikuisempana olen lukenut koko Dark Phoenix Sagan, tämä tuntuu luontevammalta päätökseltä pitkään kehitellylle juonelle. Silti, vaikka tämä onkin monesti rankattu kaikkien aikojen parhaaksi X-tarinaksi, ei se ihan omien suosikkieni joukkoon yllä. Mutta se johtuu tietenkin ennen kaikkea siitä, että niin pirun hyviä tarinoita riittää niin paljon.

Sarjakirja 105: Kostajat

Käsikirjoitus: Roy Thomas

Piirrokset: Neal Adams / John Buscema

Tussaus: Tom Palmer

(tekijöiden nimiä ei mainita)

Numerosta päätellen Semic julkaisi näitä sarjakirjojaan valtavat määrät, joskin tämä on ainoa itse omistamani. Olihan niissä Marveliakin jonkin verran mukana, mutta suurin osa taisi olla Mustanaamiota tai Busteria tai jotain muuta joka ei kiinnostanut pätkän vertaa – enkä kyllä tämän yhden divarihankinnan perusteella enempää Marvel-sisältöisiäkään hommannut. Formaatti ei oikein toimi. Siinä missä jokin aika sitten käsittelin Hämähäkkimiehen Special 3 -julkaisua, joka oli kooltaan alkuperäistä sarjakuvaa suurempi, ollaan näissä pokkarikokoisissa sarjakirjoissa skaalan toisessa päässä, ja lukeminen on epämiellyttävää tihrustamista, kun puhekuplien fonttikokokin on varmaan jotain 6.

Tarina on toki eeppinen. Avengers -lehdessä julkaistu Kree-Skrull War on ensimmäisiä, ellei ensimmäinen, monia maailmoja kattava laaja tarinakokonaisuus, eeppiset mittasuhteet saava useita hahmoja mukaansa kietova avaruusooppera, jossa kaiken tuho on akuutti uhka. Kriit ja skrullit kuuluvat Marvelin keskeisiin alien-rotuihin, ja näiden kahden imperiumin väliseen vihanpitoon siis joutuvat Kostajat ja heidän myötään koko muu Maan väestö vähän tahtomattaan mukaan. Skaala on siis hurja, ja tarinalla on todella legendaarinen maine... Mutta omat tuntemukseni tätä silloin aikoinaan lukiessa vaihtelivat hämmennyksen ja kyllästymisen välillä.

Alku ainakin hämmentää tehokkaasti. Ilmeisesti jostakin myöhemmästä kootusta laitoksesta napattu muutaman sivuinen mittainen tehotiivistetty "previously"-paketti sisältää nega-säteilyä, Kriiden ylimmän syyttäjän, androidiruumiiseen varastoitua aurinkoenergiaa, Linnunradan vartija 459:n, suunnitelma Atavuksen, evo-säteitä, muukalaisten toimintaa tutkivan komitean ja Kostajien hajoamisen. Kolmen aukeaman jälkeen tätä kohtauksesta toiseen harppovaa selontekoa on asiaa ennalta tuntematon lukija jo totaalisen pihalla.

Tahti ei valitettavasti kauheasti laannu opuksen 128 sivun aikana kertaakaan. Paras osuus on heti ensimmäinen luku, jossa Muurahaismies tekee tutkimusmatkan androidi Visionin sisuksiin selvittääkseen mikä tämän on sammuttanut; mainio irrallinen stoori, jota Neal Adamsin huikeat visiot siivittävät. On silti todettava, että kuvat yksin riittäisivät mainiosti – Roy Thomasin hahmoille tyypillinen jatkuva huonoa puujalkaa heittävä monologi on varsinkin tämänkaltaisessa tarinassa kovin väärässä paikassa. Thomasin juonenkuljetus on muutenkin kaoottista. Jokaiseen kohtaukseen mennään täysillä paahtaen ilman yrityksiäkään suvantovaiheisiin välissä, ja hirvittävin suurin panoksin mennään koko ajan eteenpäin ja ne entiset käänteet unohtuvat ennen kuin lukija on niitä kunnolla ehtinyt sisäistääkään. Tämä on totaalista adhd-sarjakuvaa, jossa tuo otsikon sota (suomennoksessa sota ei tosin missään otsikossa esiinny, mutta Krii-skrulli -sotana tämä tarinakokonaisuus nykyisin tunnetaan) ilmestyy kunnolla kuvioihin vasta ihan lopussa ja saa legendaarisen surkean deus ex machina -ratkaisun. Tämä on ollut ensimmäisiä kosketuksiani Kostajiin, ja on saattanut leimata suhdettani tähän Marvelin ykkösjoukkoon – en heistä koskaan niin hirveästi välittänyt. Ei heitä kyllä Suomessa koskaan liikaa julkaistukaan.

Parasta koko teoksessa on Neal Adamsin taide, joka olisi ansainnut isomman sivukoon. Mustavalkoisuus sen sijaan ei haittaa ollenkaan; päinvastoin uskon että tämä kuvitus on enemmän edukseen näin. Upean dramaattisia kuvakulmia ja kokosivun poseerauksia riittää. Hidas piirtäjähän Adams kuulemma oli, jopa siinä määrin, että John Buscema kutsuttiin hätiin hoitamaan viimeinen luku tarinasta ajoissa lehtihyllyihin kautta maan. Tämä on isoveli-Busceman kultakautta (70-luvun alkua), joten hänenkin kynänjälkensä on ihan mannaa. Mutta Roy Thomasin sekava juonenkuljetus ja jatkuva läppädialogi ei sitten niinkään. Harmi toisaalta, koska tässä on joitakin todella hyviä ideoita, itse pidin eniten Joseph McCarthy -analogiasta nimeltä H. Warren Craddock, joka lietsoo kansalaisiin paranoidia muukalaisvihaa palopuheillaan. Hänenkin osuutensa tarinasta jää kovin pieneksi lopulta. Juu, ei tähän kyllä ilman Neal Adamsin piirroksia enää viitsisi aikaansa tuhlata.

Arvio: Oli vaikeuksia lukea tämä loppuun. Viimeisten 50 sivun aikana harpoin jo kunnolla. Silloin aikoinaan tykkäsin kovasti paketin aloittavasta matkasta Visionin sisuksiin, mutta nyt sekin meinasi tukehtua Muurahaismiehen jatkuvaan monologiin.

Sananen muuten kronologiasta. Myöhempinä vuosina eri erikoisjulkaisujen ilmestymisajat on helppo tarkentaa Mail-Manin palstoilta, mutta vuonna -85 tämä muiden lehtien mainostaminen oli harvinaisempaa, eikä Mail-Man käsittääkseni ollut näitä sarjakirjoja tekemässä lainkaan. Tiedän vain ilmestymisvuoden, joten pamautettakoon tähän puoliväliin vuotta. Tämähän toki lienee oleellista vain itselleni ja tavoitteelleni edetä kronologisesti...