Hämähäkkimies 10/88

1. Kettujahti!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Iso pamaus!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Vuoden 1987 Hämiksiä etupäässä hallinnut DeFalco / Frenz -kaksikko palaa viimein näyttämölle; edellisen kerran heidän töitään nähtiin tammikuun numerossa, ja silloinkin poikkeuksellisen Stan Leen dialogittaman annual-julkaisun kanssa. Nyt ollaan palattu asian ytimeen, mutta vieläkö lähes vuoden tauon jälkeen näiden tekijöiden Hämppi iskee?

Kyllä ja ei. Toki eron edellisten kuukausien aikana julkaistuihin ponnettomiin tarinoihin huomaa heti. Juoni kulkee, Frenzin kuvitus on dynaamista, ja dialogikin, vaikka on usein DeFalcon heikoin puoli, on sekin silti enemmän iskussa kuin esimerkiksi Louise Simonsonin haahuillen jaaritteleva loputon monologi. Silti, vaikka tekninen puoli onkin kunnossa, tarina on vähän sitä sun tätä. Näitä tekijöiltä sentään on aiemmin nähty räjähtäviä matseja esimerkiksi Mörkön ja Puuman kanssa, nyt on eläköityvä jalokivivaras Musta kettu, sekä omaa palkka-armeijaansa pyörittävä Hopeasapeli ("Silver sable" pitäisi kyllä kääntää hopeasoopeliksi... mutta ehkä Mail-Man ei katsonut tuota veikeää elukkaa tarpeeksi edustavaksi nimensä puolesta) – eikä näistä kumpikaan ole kauhean kiinnostava, vaikka ainakin Hopeasapelia nähdään Hämiksessa myöhemmin aika paljon. Hahmossa on kyllä potentiaalia: naispuolinen omaa organisaatiotaan pyörittävä ja jotenkin moraalin harmaalla alueella heiluva taiturimainen lähitaistelija on ideana hyvä, mutta ainakin vielä tässä tarinassa (lienee esiintynyt aiemminkin, mutta on kuitenkin tässä kohtaa vielä aika uusi tulokas) hänestä ei saada paljon mitään persoonallista irti.

Salattujen sotien viimeinen jakso alkoi jo edellisnumerossa, nyt nähdään tuon pitkän loppuluvun jälkipuolisko, joka on aika väsynyt. Zeckin kuvitus varsinkin meinaa levitä kerrassaan käsiin – John Beatty mainitaan tussaajaksi, mutta jäljestä näkee, että monia muitakin on haalittu sivuja viimeistelemään, ja siitäkin huolimatta kuvitus on paikoin melkein luonnosmaisen simppeliä.

Enimmäkseen tässä painetaan vain monen asian osalta isoa reset-nappulaa. Tuonpuoleinen onnistuu yllättämään Tohtori Doomin, saa voimansa takaisin ja palauttaa Doomin entiselleen (ja jonnekin tuntemattomaan aikaan). Sankaritkin saavat Reed Richardsin avulla itselleen teleportterin, joka palauttaa heidät pieni porukka kerrallaan maapallolle. Paitsi Möykyn, joka jää yksikseen Taisteluplaneetalle Hulktaren jatkaessa hänen tilallaan Ihmenelosissa. Näitä Möykyn sooloseikkailuja planeetalla nähtiin hänen omassa lehdessään seuraavan vuoden ajan, mutta Suomessa niitä ei esitetty, joten mysteeriksi ovat jääneet – nyt sarjan viimeisissä ruuduissa on tiettyä melankolista tunnelmaa, joka jätti vähän hutaisten tehdyn lopetuksen jälkeen kuitenkin kohtuullisen positiivisen fiiliksen. Tuntui siltä että oli jotain merkittävämpääkin lukenut, vaikka ei Salatut sodat kyllä lopulta ollut kaksinen. Loppupuolen Doom-juonikuvio oli cool, muuten tämä oli aika köykäistä mäiskettä. Hyvä että viimein päättyi.

Arvio: DeFalco / Frenzin Hämis on positiivinen tuulahdus paremmilta ajoilta, vaikkei tarina mikään mullistava olekaan. Salatut sodat saatiin loppuun, eikä yhtään liian aikaisin, kun tekijätkin tuntuvat jo väsähtäneen. Ok lehti kaikkiaan, mutta edellisestä oikeasti hyvästä Hämiksestä alkaa olla jo pirusti aikaa.

MARVEL 3/88: Wolverine

1. Tokion punaiset yöt

2. Omistaa ja ei omistaa

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith

Tussaus: Bob Wiacek

3. Kittyn satu

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Dave Cockrum

Tussaus: Josef Rubinstein

(tekijöiden nimiä ei mainita lehdessä)

Kenties lisätäkseen vaikutelmaa hahmodiversiteetistä MARVELin kolmas numero on saanut otsikokseen "Wolverine", mutta Ryhmä-X:n seikkailujahan nämä ovat; suoraa jatkoa edellisvuoden lopulla julkaistulle Erikoisjulkaisu kakkoselle. Tämähän lupaa tietenkin pelkkää hyvää; Claremont ja Smith ovat ehtineet saada narratiivisen koneensa täydelliseen iskukuntoon ja niin juonen kuin kuvituksenkin osalta mennään eteenpäin tyylipuhtaasti ja sulavasti – totisesti luotijunan tavoin. Osaltaan tämä tarina on jatkoa myös Claremont / Millerin klassiselle Wolverine-soolojulkaisulle (jota häpeäkseni en ole koskaan lukenut), ja sen jäljiltä Wolverine sijaitsee nyt Tokiossa, menossa Mariko Yashidan kanssa naimisiin, ja X-miehet saapuvat tapausta juhlistamaan.

Pieleenhän siinä sitten rupeavat asiat menemään.

Mielenkiintoisin osuus tarinasta on Stormin harteilla. Hän on jo jonkin aikaa kapinoinut henkisesti vastaan omaa imagoaan eteerisenä jumalattarena, ja viimein Tokiossa kamelin selän katkaisee maaninen Yukio, miljoonakaupungin kattojen yllä villisti kirmaava yksinäinen ronin; Loganin vanhoja tuttuja. Hän on juuri sitä mitä Ororo elämäänsä kaipaa, ja tämän estottoman ja maailmaa syleilevän nuoren naisen seurassa myös Storm tuntuu löytävän itsestään jotain kadotettua. Mitään ei tietenkään suoraan edes vihjata, mutta nyt tätä lukiessani panen merkille, että satama-altaaseen tehdyn pulahduksen jälkeen Storm ja Yukio vetäytyvät jonnekin levähtämään, vaatteetkin siinä vaihtuvat ja kampaukset sotkeutuvat. Jotain on tapahtunut... Myöhemminhän näiden kahden hahmon välit on kuvattu kovinkin fyysisesti läheisiksi. Tai kuten Scott Lobdell asian ilmaisi jossain 90-luvun Uncanny X-Menin numerossa: "They are more than friends... less than sisters." Se oli sitä aikaa kun mainstream-sarjakuvissa piti vielä kierrellä.

Wolverinella on tietenkin tarinassa iso rooli, ja hän pistää lopulta Yashidan suvun sisäisille valtataisteluille ainakin toistaisen stopin. Valitettavasti siinä sivussa menee myös morsmaikku, kun Mariko tylysti jättää Loganin tarinan viimeisellä sivulla alttarille. Hetken aikaa onneaan hehkunut Wolverine romahtaa.

Mutta toimintaahan tänne on tultu seuraamaan, ja sitä riittää mitä uljaimmin koreografioituna. Paul Smith on tunnetusti huikea juuri näiden akrobaattisten taistelujen kuvaajana, ja kuten jo aiemmin erikoisjulkaisuista kirjoittaessani totesin, Claremont on tämän myös huomannut, ja tajuaa jättää kyseisiltä sivuilta kerronnan kokonaan turhana pois. Piirrosjälki kyllä puhuu puolestaan.

Se mitä en silloin aikoinaan huomannut, mutta jonka nyt panin merkille, ovat tämän tarinakokonaisuuden sivutaitot. Paljon kapeita vertikaalisia ruutuja, ylipäätään paljon tyhjää tilaa, jolla tapahtumia korostetaan tehokkaasti. Todella näppäriä layoutteja Smithiltä läpi tarinan.

Lehden loppuun on heitetty ilman näkyvää syytä pari vuotta vanhempi stoori (myös ilman krediittejä, eikä Mail-Man tästä palstallaankaan mitään sano), Dave Cockrumin piirtämä Kittyn Illyanalle kertoma iltasatu, vertauskuvallinen kertomus Pimeän Feenixin tarinasta, jossa kaikilla X-miehillä on omat vinkeät alter egonsa. Viihdyttävää huttua, ja vaikka Cockrumin jälki 80-luvulla oli selvästi jäykempää ja kömpelömpää kuin hänen minusta (mutta ei Mail-Manista, kuten monesti saimme kuulla) mainio 70-luvun tuotantonsa, niin tällaiseen koomiseen ja liioittelevaan tarinaan hän istuu oivallisesti. Ihan hauska bonusjuttu.

Arvio: Nautinnollisen toimivaa japanilaisesti vaikuttunutta kerrontaa. Isoja tunteita ja isoja käänteitä: Wolverinen (epäonniset) häät, Stormin tyylinmuutos irokeesiin ja nahkapukuun, Roguen uhrautuvuudellaan integroituminen mukaan ryhmään. Loistokasta.

Hämähäkkimies 2/88

1. Hyppää pois tai Kevättä ilmassa

Käsikirjoitus: Peter David

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Josef Rubinstein & co.

2. Kuolema kolkuttaa

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Ah, Peter David. Tulevina vuosina yhdeksi suosikkikäsikirjoittajistani kohoava herra tekee ensiesiintymisensä ainakin omalla Marvel-aikajanallani... Eikä kokemus ole järin mairitteleva. Tämän ja parin seuraavankin (loppuvuodesta julkaistun) tarinan perusteella ehdin jo lyödä Davidiin leiman: keinohauska vitsinvääntäjä jonka kirjoittamilla hölmöilyillä aina välillä tuhlataan Hämiksen sivuja. No vuoden kuluttua tästä iskettiin sitten framille juurikin Peter Davidin käsikirjoittama Synninpäästäjä-stoori... Huh huh.

Tämänkertainen on kuitenkin vähän eri kaliiperia. Hämis pelastaa itsemurhaa yrittävän Rupisammakon, entisen Pahojen mutanttien veljeskunnan jäsenen, joka on pitkän Marvel-uransa tähän vaiheeseen mennessä jo taantunut pelkäksi vitsiksi. Rupisammakko saa Hämiksestä obsession ja päättää ryhtyä tämän uudeksi partneriksi.

Samaa haluaa myös Sammakkomies-niminen jousikenkiä käyttävä pelle (ilmeisesti jostain aiemmasta tarinasta tuttu?) ja loppusähläyksessä kuvioihin mukaan astuu myös Hämähäkkipoika, tuo yhdessä edellissyksyn numerossa nähty mekaanisia lonkeroita käyttävä nörtti. Hämiksen tehtäväksi jää lähinnä epäuskoinen kommentointi ja jonkinnäköinen holtinpito etteivät nämä kahelit sentään loukkaa itseään ja toisiaan. Lopussa paikasta Hämiksen auringossa taistellut kolmikko ystävystyy ja perustaa Roskasakin, josta ihan oikeasti pelkäsin tulevan vakiovieras lehteen, mutta onneksi ei.

Busceman piirrosjälki on tasaisen varmaa, mutta tarina itsessään on onneton eikä hauskuus oikein välity, tosin epäilen, Peter Davidin myöhempää työtä tuntien, että paljon sanaleikkeihin liittyvää huumoria on jäänyt kääntymättä. Rupisammakkohan koko 90-luvun kuluessa onneksi jonkinnäköisen reformin ja on sittemmin palautunut suht varteenottettavaksi hahmoksi. Ketään toista ei muuten liene Marvelin historiassa käsitelty yhtä mielivaltaisesti. Rupisammakon luonne, ulkonäkö, olemus, myöhemmin voimatkin ovat kaikki vaihdelleet laidasta laitaan, vaikka sama hemmo koko ajan kyseessä. Tämä on vähän outoa, kun yleisesti ottaen Marvelilla on aika tarkat speksit hahmojen käsittelyyn.

Salatut sodat ottaa onneksi kierroksia taas parin hyytyneen jakson jälkeen. Ehkä syynä on paluun kuvittajaksi tekevä Mike Zeck, jonka jälki on taas tyylikästä. Uusia hahmoja tippuu vielä tässäkin vaiheessa näyttämölle, kun Tohtori Doom samoilee Galactuksen "aurinkokunnan kokoisella" kotialuksella ja löytää sinne varastoituneen, Klawin, "äänen mestarin". Kyseessä on ilmeisesti Lee-Kirby -aikakauden Ihmenelosissa esiintynyt vihollinen, joka on aiemmissa inkarnaatioissaan ollut ihan järjellinen hahmo. 80-luvun lukijat muistavat hänet kuitenkin aina Salattujen sotien outouksia hoilottelevana kylähulluna, josta tuleekin samantien eräänlainen tanssahteleva narrihahmo keisarillisen Doomin ympärille pyörimään. Outo ratkaisu, mutta onnistunut. (silti en vieläkään tajua, miten Klawin keho on "kiinteää ääntä"... Noh, sarjisfysiikka on oma tieteenalansa...)

Muualla pedataan vähän kolmiodraamaa, kun paikallisten asukkaiten kylässä sekä Liekki että Kolossi ovat rakastumassa kylän hehkeään parantajanaiseen Zsajiin, ja oleellisempana käänteenä Magneton tukikohdasta paennut Ampiainen törmää keskellä rämettä Liskoon. Ampiainen ehtii hoitaa tämän haavoittuneen käden kuntoon (vähänkö muuten en lapsena tajunnut kenestä Guccista Ampiainen tuossa puhuu ja miksi) juuri ennen kuin tulee roistojen yllättämäksi. Tämä oli aika tyly hetki, ja ensi kerran tätä lukiessa tuntui siltä että ohoh, tässähän ovatkin isot asiat kyseessä. Ampiainen kuului Kostajiin, ja noin vain otettiin henki; poikkeuksellisen graafinen kuvakulmakin muuten, kun sentään Comics Coden alainen lehti kyseessä.

Arvio: Saatiinhan tässä uusi pala julistetta, muuten vähän plääh. Itse asiassa kummastuttaa että kun Hämiksellä on tuolloin Jenkeissä ollut kolme kuukausittaista lehteä joista poimia julkaistavaa materiaalia, miksi ihmeessä tämä on katsottu aiheelliseksi Suomessa painaa? Palaute Mail-Manin palstalla ei varsinaisesti ollut kehuvaa. Toisaalta tuo Salattujen sotien jakso oli oikeastaan aika hyvä; siinä tapahtui yhtäkkiä taas hirveästi. Ei mitään huippusarjakuvaa, mutta lukihan tuon.

Hämähäkkimies 10/87

1. Isäni synnit!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Sodan vangit!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

On oikeastaan aika mainio sattuma, että Salatus sodat alkoi pyöriä Hämiksen kakkossarjana juuri siinä vaiheessa, kun Hämpin omat seikkailut ovat ehkä pykälän tavallistakin maanläheisempiä. Lehden alku- ja loppupuolen välille syntyy näin mukavaa kontrastia. Kuten kansikin (Sandman-meriiteistään tutun Charles Vessin aika tyylikäs teos) kertoo, Mörkö on jälleen pääosassa, ja tilanne jatkuu suoraan edellisestä numerosta: Mörkö on kaapannut Harry Osbornin vaimon Lizin ja tämän mukana myös paikalla olleen Mary Janen kiristääkseen Harryltä tämän isän päiväkirjoja. Järjestäytyneen rikollisuuden kuvioissa mennään, on palavia satamarakennuksia ja tulitaisteluja ja muuta perusmeininkiä. Frenzin kuvitus on hyvää, mutta en oikein osaa tästä muuta sanoa... Tarina etenee yllättävänkin vähin kääntein, Hämis ja Mörkö ottavat taas yhteen, ja taas tilanne jää ratkaisematta. Sentään Mörkön henkilöllisyyden arvoituksella jo vähän leikitellään, kun ohimennen käy ilmi että tämä tuntee Mary Janen nimeltä. Mutta vielä menee pitkä aika ennen kuin tämä juonikuvio lopulta (vähän lässähtäen) saadaan ratkeamaan.

No sentään nähdään kohtaus, jossa pieni avaruusalus tunkeutuu Baxter Buildingiin ja vapauttaa siellä Ihmenelosten vankina olleen Hämiksen loispuvun. Isoja asioita on tämän tiimoilta ennen pitkää tapahtumassa...

Salattujen sotien jakso alkaa sankarien ja vihollisten yhteenotolla, joka on kunnon mäiskettä. Hyvät jätkät ottavat pienehkön erävoiton ja saavat joukon vankeja, ja matsin lopuksi osapuolet vetäytyvät omiin planeetalta löytämiinsä tukikohtiin. Jakson loppuosa onkin aika onnistunut kuvaus epävarmasta asettumisesta paikoilleen. Sankarit ovat odotuskannalla, mutta samalla tutustuvat massiiviseen alien-kompleksiinsa. Pidän siitä tilan tunnusta, jonka Zeck tuo tähän sankarien tukikohtaan. On suunnatonta konferenssihuonetta, valtavia panoraamaikkunoita ja muuta. Itse asiassa Zeckin kyky loihtia kiehtovan näköisiä rakennuksia on aina Salatuissa sodissa miellyttänyt, joskin varsinkin tätä Magneton itselleen valtaamaa rakennusta katsellessa tulee mieleen, että ovatkohan nämä sittenkin Mattelin lelutehtaalta tulleita designeja, jotka Zeck on sellaisenaan toisintanut:

Kun muut keskittyvät nahistelemaan, Tohtori Doom ja Galactus pelaavat kumpikin omaa peliään omine tavoitteineen. Ja sanoinko muuten viimeksi, että hyönteisvertauksia tullaan Sotien aikana näkemään usein? Tässä on heti Doomilta pari lisää:

Arvio: Hyvää perus-Hämistä, tosin niin hieno hahmo kuin Mörkö onkin, huomaan ainakin nyt kyynisenä keski-ikäisenä toivovani että tämän ympärillä tapahtuisi muutakin kuin säännölisesti melko samanlaisena toistuvat nyrkkimatsit Hämiksen kanssa. No, lukeehan tätäkin. Salatuissa sodissa on jännittävä odotuksen tunnelma, tyylikkään dynaaminen Zeckin kuvitus, muutamia kiehtovia juonipolkujakin joita vähän jo raotellaan. Lupaavalta tuntuu tässä vaiheessa.

Hämähäkkimies 9/87

1. Mörkön haaste!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein & Brett Breeding

2. Sota alkaa

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Vaikka olin tämän lehden ilmestyessä seurannut Marvelin tapahtumia vasta pari kuukautta, tiesin silti että nyt alkava Salatut sodat on todella kovan luokan juttu! Niin paljon tätä asiaa oli Mail-Manin palstoilla hehkutettu ja odotettu. Ja mitä crossover-tapauksiin tulee, niin kyllähän tässä ensimmäisessä kaltaisessaan jotain outoa hohtoa myöhempiin nähden on. Salatut sodat on niin irrallinen kaikesta muusta jatkumosta. Muutamien näkyvimpien lehtien päähenkilöt katosivat portaaliin ja ilmestyivät enemmän tai vähemmän muuttuneena takaisin omaan lehteensä yhtä tai kahta numeroa myöhemmin. Sen sijaan itse Secret Wars jatkui omana lehtenään seuraavan vuoden ajan ja näytti mitä tämän lyhyen intergalaktisen poissaolon aikana oikein tapahtui. Jotain isoa ja huikeaa!

Myöhemminhän olen mm. Sean Howen mainiosta kirjasta Marvel Comics: The Untold Story lukenut, että koko Salatut sodat oli aika markkinavetoinen juttu. Ideakin tuli lelufirma Mattelilta, joka otti yhteyttä Marveliin ja kysyi olisiko mitenkään mahdollista saada joku iso stoori heidän uusia Marvel-figuurejan mainostamaan. Otsikko oli jo valittu sillä perusteella, että sanat "secret" ja "war" vetosivat tutkimusten mukaan parhaiten lapsikuluttajiin. Voi meitä markkinavoimien viemiä... No, Suomessa näitä leluja ei tietenkään näkynyt, joten meille tämä oli vain Marvelin historian eeppisin tapahtumasarja. Olihan sen oltava, kun kerran kustantamon päätoimittajakin käsikirjoitti!

Jim Shooter kai osaa hommansa noin periaatteessa, mutta verrattuna sankarien omiin lehtiin kaikki ovat jotenkin kovin karkealla kädellä vedettyjä hahmotelmia tutusta itsestään. Toisaalta tämä ei ole ihme; hahmoja on julmetusti, eikä täten keneenkään jää aikaa kunnolla keskittyä. On vain sankarit ja pahikset, jotka kummatkin mystinen Tuonpuoleinen kokoaa omaksi ryhmäkseen ja sinkoaa sitten luomalleen Taisteluplaneetalle ottamaan matsia, jonka voittaja "saa kaiken haluamansa". Siinä sitä skenaariota kerrakseen. Onneksi juoneen sentään tulee mutkaa ja mutkan mutkaa, muuten tämä saattaisi 12 jakson kestollaan käydä vähän toisteiseksi, mitä se toki tekee nytkin...

Mutta alku on silti hyvä. Toki dialogi on tönkköä ja äärimmäisen selittävää, hivenen alentuvaakin, mikä ei valitettavasti muutu sarjan keston aikana. Kuitenkin kutkuttava tunne jonkin suuren alkamisesta on ilmassa, eikä lukija tiedä yhtään sen enempää kuin kaikkea ympärillään tapahtuvaa typertyneenä hämmästelevät hahmotkaan. Kaikki, isotkin pamput kuten Thor tai Kapteeni Amerikka, ovat jumalan kaltaisen Tuonpuoleisen viskottavana, eikä kukaan oikein tiedä mitä tapahtuu ja miksi. Tämä on oikein hyvä tapa aloittaa pitkä stoori, ja pidinkin tästä ykkösosasta silloin kerran kovasti – kuten huomasin pitäväni nytkin. Kehujakin Shooterille on annettava: oli hänen muista hahmoistaan mitä mieltä tahansa, hän kirjoittaa todella osaavasti Tohtori Doomin, joka on ensihetkistä alkaen tämän mielestään lapsellisen pelin yläpuolella ja alkaa ajaa omaa agendaansa kun muut ovat vielä enemmän tai vähemmän pöllähtäneitä tapahtuneesta. Doomhan kohoaakin sarjan edetessä eräänlaiseksi päähenkilöksi, ja on ylivoimaisesti kokonaisuuden paras tarinallinen elementti. Tosin jo tässä numerossa tulee myös selväksi, että Shooter on mieltynyt tiettyihin kliseisiin: Neljän aukeaman aikana joku määritellään jollekin toiselle "hyttyseksi" tai "kärpäseksi" kolmesti. Muistelen että sama toistuu kyllä ahkerasti jatkossakin.

Mike Zeckin taide on todella tyylikästä vielä tässä vaiheessa; valitettavasti työtahti ja (näin olen myöhemmin lukenut) Shooterin jatkuva mikromanagerointi ja uudelleenpiirrättäminen veivät Zeckiltä innon eepoksen edetessä pahasti, ja muistelen viimeisten osien olleen varsin sutaisten tehdyn näköisiä. No, vielä ei onneksi olla siellä. Ja onhan Zeck yksi Marvelin historian parhaita kansitaiteilijoita: tämänkin Hämiksen kanteen valittu Sotien ykkösnumeron kuva on aivan tyrmäävän upea; julistetasoa. Siinä on energiaa ja uhoa ja kerta kaikkiaan jotain joka vakuutta lukijalle että nyt! Nyt on kova juttu alkamassa!

Jaa niin, onhan tässä tosiaan Hämiksen omakin stoori mukana. Seuraavan vuoden ajan lehden formaatti onkin vakio: ensin yksi Hämiksen oma tarina, sitten Salattujen sotien jakso. Tällä kertaa Hämis ja Mörkö ottavat ensi kerran yhteen moneen vuoteen, mutta tilanne jää vähän kesken. Mörkö joka tapauksessa on ottanut tähtäimeensä Harry ja Liz Osbornen, ja tarina petaa vähän sitä mahdollisuutta, että Harryllä kilahtaa päässä, tämä Vihreän menninkäisen poika kun ei koskaan ole ollut mikään kaikkein tasapainoisin hahmo. Ihan peruskamaa, mutta jää Sotien varjoon. Hämiksen ja Mörkön pitkä matsi Osborne-yhtymän konttoritiloissa on kyllä mukavan roisia räimettä, naistenvessassa otetaan turpasaunaa ja mennään seinistä läpi niin että rytisee.

Arvio: Onhan tämä historiallinen lehti, ei sille mitään voi. Salatut sodat oli tosi kova juttu minulle vielä tässä vaiheessa – laimenivathan ne tunteet kyllä sitten sarjan edetessä. Mutta onhan tämä kiinnostavaa luettavaa nytkin, vähintäänkin historiallisena ilmiönä jos ei muuten. Zeck / Beattyn linjakas kynänjälki miellyttää, ja isoja juttuja pedataan.

Hämähäkkimies 8/87

1. Syvällä pimeyden keskellä!

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Mike Esposito

2. Menneisyyteni muistot!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

Kun nyt kerran on tavaksi tullut huomioida eri tavoin itselleni historialliset lehdet, niin tämä on sitten ensimmäinen omaan postilaatikkoon kolahtanut Marvel-julkaisu. Se se vasta oli jotain! Minulle oli pikkupojasta asti tullut tilattuna V8 Magazine (koska pikkupojat tykkäävät autoista), ja se oli pakko lopettaa jotta vanhempani suostuivat ottamaan Hämiksen tilalle. En ole tätä päätöstä hirveästi katunut.

Lehden ensimmäinen tarina on poimittu Marvel Team-upista, tuosta Hämiksen ja muiden Marvel-hahmojen yhteisseikkailuja esittäneestä lehdestä, joka hyvin harvoin esitti mitään merkittäviä juonenkäänteitä, ja niinpä tämä Kitty Pryden ja Hämiksen ensikohtaaminenkin on melkoisen mitäänsanomaton kohellus – siis näin jälkikäteen luettuna. Juuri viidettä luokkaansa aloittelevan  uunituoreen Marvel-fanin mielestä tämä oli tietysti täyttä timanttia. Erityisesti aloituskohtaus, jossa Hämähäkkimies estää metrojunan kaapannutta hulttiolaumaa aiheuttamasta suurtuhoa, teki vaikutuksen. Bill Mantlon kirjoittama kohtaus on ehkä täynnä kliseitä, mutta toimii kyllä – iso tekijä voi tietenkin olla Ron Frenzin kyky piirtää oivallisesti etenevää toimintaa. Muistan inspiroituneeni tästä niin, että nyysin monia elementtejä tästä muutaman sivun jaksosta itse tuolloin piirtämiini sarjakuviin – ainakin metrotunneli miljöönä, törmäävät junat, tajuttomaksi paiskautuva sankari... Kaikki kelpasi omille hahmoilleni, joita jo tässä vaiheessa, ruhtinaalliset kaksi kuukautta Marvelin sarjakuvia lukeneena, olin alkanut kehitellä ja joille loin jo omaa yhteistä universumia. Lapsena sitä ei ihminen aikaile, vaan käy suoraan hommiin.

Tarinan juoni on simppeli: Kitty Pryde on lapsenvahtina parille rasittavalle pikkupojalle (he tosin Frenzin piirtäminä näyttävät pienikokoisilta parikymppisiltä...), jotka karkaavat yöllä kotoa ja jotka Morlokit sitten nopeasti nappaavat ilmeisesti syödäkseen (!). Sattumalta (!) samainen varsinaisista Ryhmä-X:n kautta tutuista Morlokeista irrallinen ryhmä on myös löytänyt metrotunnelista tajuttoman Hämiksen, joka on täten hänkin New Yorkin alla sijaitsevissa katakombeissa vankina. Kitty lähtee vahdittaviensa perään, kohtaa Hämiksen, nämä tutustuvat, vähän tapellaan ja homma on paketissa nopsasti ilman sanottavia seuraamuksia kenellekään. Nyt luettuna tarina on suorastaan poikkeuksellisen mitäänsanomaton – paitsi että alun metrojunakaappauksessa on edelleen imua.

Toinen tarina on Hämiksen ykköslehdestä, ja melkein pelkkää saippuaoopperaa. Hiljakkoin Mary Jane paljasti Peterille tienneensä jo pitkään tämän olevan Hämähäkkimies, ja nyt ovat vuorossa Mary Janen omat "salaisuudet", jotka kenties olisivat olleet rajumpia paljastuksia jos hahmo olisi jo vuosien takaa tuttu, mutta eihän Mary Jane minulle ollut. Eikä hänen elämästään mitään omituisuuksia paljastu, todella rikkinäinen ja traumatisoitunut perhe vain, minkä kaiketi aina iloisen bilehile-MJ:n imagoon istutettuna on tarkoitus olla järkyttävää ja yllättävää. Minusta tämä oli pienenä vähän outoa luettavaa, mutta samalla aika jännää, aikuistakin. Isoja teemojahan yllätysraskaudet, avioerot, lapsiaan lyövät isät ja sen sellaiset ovat, eikä Tom DeFalco onneksi ihan huonosti aihetta käsittelekään. Peter kuuntelee Mary Janen kertovan elämästään näiden kävellessä keskuspuistossa, ja leppoisa tunnelma istuu onnistuneesti tämän surullisen elämäntarinan taustalle. Lopulta nämä kaksi entistä rakastavaista päättävät pysyä ystävinä ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

On tässä sentään vähän toimintaakin; aina välillä leikataan kohtauksiin, joissa kuolleeksi luultu Mörkö jyrää itseään isoksi tekijäksi New Yorkin alamaailmassa. Olen aina tykännyt Mörköstä, mikä johtuu varmaan monestakin tekijästä; esim. siitä, että hän oli ensimmäisiä Hämis-vihollisia joihin tutustuin. Mutta kyllä Mörkö on (ainakin tässä vaiheessa vielä) hahmonakin kiehtova, ja Frenz piirtää hänet pirullisen hyvin.

On muuten todettava, että jo naskalina panin merkille tussaajan vaikutuksen piirrosjälkeen kun tämä lehti ilmestyi. Josef Rubinstein on pääasiallinen tussaaja Amazing Spider-Manista poimituissa tarinoissa, ja hänen raskas ja paksuin vedoin varjostettu jälkensä istuukin Frenzin dynaamiseen ja melko kulmikkaaseen piirrostyyliin hyvin. Ensimmäisen tarinan tussannut Mike Esposito taas on vähän lepsu ja ponneton, eikä varsinkaan tunnelikohtauksista aisti kunnolla klaustrofobiaa.

Arvio: Lehdessä ei suoraan sanoen tapahdu juurikaan mitään, mutta itselleni tämä on silti tärkeä ja muistiin hyvin painunut julkaisu. Nyt lukiessa keskityin ihastelemaan Frenzin piirrosjälkeä. Hänen kuvittamanaan Mary Janen elämäntarinassakin on huikeaa draamaa.

Hämähäkkimies 7/87

1. Hämähäkkimiehen uuden puvun vaarallinen salaisuus

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Lopullinen vastaus!

Käsikirjoitus ja piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

Tämän lehden myötä blogi asettuu synkroniaan lehtien ilmestymisajankohdan kanssa. Kaikki tähän asti käsitellyt lehdet, lukuunottamatta Ryhmä-X:ää 7/86, ovat myöhemmin divarista tehtyjä hankintoja, mutta tämä lehti on ostettu tuoreeltaan, ja muutamia Ryhmä-X:iä lukuunottamatta niin ovat kaikki tästä eteenpäinkin. Itse asiassa Hämikset alkavat samantien tulemaan postin mukana kotiin; tämän lehden takakannesta on leikattu tilauskuponki pois ja pistetty menemään. Marvel-kärpänen on puraissut.

Tarkkaan ottaen se puraisi jo kuukautta aiemmin. Oltiin nimittäin menossa kesävierailulle sukulaisiin, ja mietin mitä viedä tuliaisiksi serkkupojalle, kun muistin edelliskesän Ryhmä-X:n. Hämiksen tiesin olevan jollain tavoin samaa kuviota, ostin kesäkuun numeron jonka sitten luin matkan kuluessa takapenkillä ja koukutuin siinä määrin, että paluuta ei ollut. Ei silloin eikä koskaan, koska kerran edelleen näissä kuvioissa pyörin... No, tuo kesäkuun numero on oudosti jäänyt omasta kokoelmastani puuttumaan, mutta tämän ensimmäinen tarina jatkaa suoraan siitä shokkikäänteestä johon tuo lehti päättyi: Mary Jane Watson ilmoittaa Peter Parkerille tienneensä jo vuosien ajan että tämä on Hämähäkkimies. Valtaisa muutos lehden status quoon, jonka merkitys ei tietenkään koko mitassaan voinut avautua kun numero 6/87 oli ensimmäinen ikinä lukemani Hämis. Tilanne kuitenkin on yhä päällä tämän lehden alussa, ja Musta kissakin pamahtaa paikalle sotkemaan kuvioita. En tuntenut näitä hahmoja, mutta jestas että halusin tietää heistä lisää. Halusin tietää kaiken!

Toinen shokkikäänne on otsikkoonkin päässyt uusi puku, telepaattisesti toimiva musta kummajainen, jonka Hämis hankki Salatuista sodista. Tässä numerossa Peter vierailee Ihmenelosten luona (ja miten mahtavaa oli, että oli noin vain tuollainen porukka kuin "Ihmeneloset"... kymmenvuotias oli kuulkaa täpinöissä jo tässä kohtaa), jossa Reed Richards suorittaa muutamia testejä, ja käy ilmi se, mikä ehkä olisi pitänyt käydä vähintäänkin mahdollisuutena Peterin mielessä jo aiemmin: puku on elollinen olento, hänestä energiaa imevä loinen.

Puku jää Ihmenelosten haltuun, ja Hämis palaa vanhaan sinipunaiseen asuunsa. Isoja, merkittäviä hetkiä, jotka Ron Frenzin klassisen tyylikäs piirrosjälki kuvittaa ikimuistoisesti. Pidän hänen "liikkuvasta" kamerastaan, jossa kuvakulma on usein katonrajasta tai muuten vain kaukaa, tämä on visuaalisesti hyvin vaihtelevaa, mutta kuitenkin soljuvaa kerrontaa. DeFalcon dialogi sen sijaan tuntuu nykylukijasta hieman elähtäneeltä, ellei sitten vaikutelma johdu vain siitä, että olen lukenut niin monta Claremontin kirjoittamaa Ryhmä-X:n numeroa putkeen. Ei, kyllä tässä jotain vähän väkinäistä on. Hieman liian selittelevää, hieman liian mustavalkoista – mikä on sääli, koska ainakin juonen kirjoittajana DeFalco on todella pätevä; tähänkin numeroon mahtuu onnistuneita käänteitä, ja tarinan hitaat ja vauhdikkaat hetket asettuvat oivallisesti kohdilleen. Laadukasta sarjakuvaahan tämä on, ja ainakin jälkeenpäin nähtynä harvinaisen paljon isoja juttuja on pakattuna pieneen ajanjaksoon. Loispuvustakin tosiaan päästiin eroon, mutta oikeastaanhan tämän olennon tarina Marvelin universumissa on vasta alkamassa...

Kakkostarina on Al Milgromin vetovastuulla olevasta Hämiksen kakkoslehdestä, ja muistan miten suurelta laatuero tuntui silloin joskus. Naperona rakastin DeFalco / Frenz / Rubinsteinin ykköstarinaa, mutta Milgrom / Mooneyn osio lehdestä oli lähinnä ok. Tässä solmitaan umpeen monia ilmeisen pitkään jatkuneita juonia, on läjäpäin aika mitäänsanomattomia hahmoja kuten Viitta ja Tikari ja omituinen Vastaus... On kummallisia varjoulottuvuuksia ja elämänvaloa ja energiaa, on zombirobotti nimeltä Silvermane ja rikollispomo Kingpin ja tämän vakavasti sairas vaimo Vanessa, jota pelastamaan Kingpin on kaapannut elinvoimatikareitaan heittävän Tikarin. En oikein päässyt juoneen kiinni. Dialogi on vielä löperömpää kuin ykköstarinassa, ja lisäksi niin Peter Parker kuin Mary Janekin oli mielestäni piirretty väärin (jos tarinat olisivat olleet lehdessä eri järjestyksessä, olisinko leimautunut näihin Milgromin piirtämiin versioihin päähenkilöistä?). Milgrom ei toki ole läheskään niin huono kuvittaja kuin millaisen maineen hän on saanut (tästä lisää seuraavassa päivityksessä), mutta Jim Mooney on tussaajana mitä on, ja hänen ansiostaan lopputulos on jotenkin löysän ja huolimattoman näköistä. Ihan tarinan loppu kyllä kosketti: Kingpin anelee Viittaa ja Tikaria pelastamaan Vanessan, mutta nämä itsekeskeiset teinit välittävät vain toisistaan. Tämän tarinan perusteella opin inhoamaan näitä hahmoja, eikä heiltä ainakaan Suomessa muistaakseni mitään kaksisia tarinoita koskaan nähty, vaikka ainakin Hämiksessä kaksikko silloin tällöin piipahti.

Arvio: Marvel-fanitukseni lopullisesti käynnistyi tästä (ja edellisestä) lehdestä, joten vaikea tätä on niin kauhean objektiivisesti katsoa. Ammattitaidolla tehtyä kamaa tämä on, vaikka tietty dialogin jäyhyys menoa vaivaakin. Hämiksen loispuku on kyllä esimerkillisen omituinen ja mielikuvitusta kutkuttava juonikuvio; kakkostarinan Viitta ja Tikari -sekoilut eivät sitten niinkään, mutta Kingpinistä tykkäsin jo tässä lehdessä. Hän kyllä nousee hahmona ihan uusiin sfääreihin tulevina vuosina.