Ryhmä-X 6/88

1. Ilkeydellä kaikkia kohtaan!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Barry Windsor-Smith

Tussaus: Bob Wiacek

2. Vanhoja sotilaita

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Dan Green

Huhtikuussa mutanttien joukkosurmaamisen aloittaneet Marauderit ovat ehkä ryhmänä poistuneet takavasemmalle, mutta yksittäisiä jäseniä popsahtelee edelleen esiin; edellisessä numerossa Sapelihammas, ja nyt varsin omalaatuinen Malice. Kyseessä on kokonaan psyykkinen olento, joka harppoo isäntäkehosta toiseen aiheuttaen siinä samalla tuhoa ja kaaosta. Kuluneiden kuukausien aikana on Malicea nähtykin pienissä väläyksissä, hän kun on jo jonkin aikaa majaillut Dazzlerissa, tuossa Marvelin universumin omassa mutanttipoptähdessä, joka soolouransa flopattua toimii nyt Lila Cheneyn taustabändissä.

Pitkään odotustilassa ollut Malice panee Dazzlerin kautta viimein tuulemaan kesken Cheneyn konsertin, ja X-miehet singahtavat paikalle. Seuraa paljon possessoituja tiimin jäseniä, epäluuloa ja luottamuspulaa, vääriä käsityksiä ja kaiken kaikkiaan jokseenkin sekava ja paniikinomainen taistelutilanne, jossa itse kunkin meinaa käydä vähän kalpaten ennen kuin tilanne rauhoittuu, mutta sikäli mielenkiintoisti, että Malicea ei suinkaan voiteta – hän vain onnistuu livahtamaan tiehensä. Tapahtuman seurauksena Ryhmä-X jatkaa kuitenkin uudistumistaan, kun nyt jo vuosien ajan itsekseen toiminut Dazzler liittyy ryhmän jäseneksi. Hahmo oli minulle tätä lukiessani tuttu lähinnä nimenä, mutta edellisnumerossa mukaan liittyneen Tajunnan tavoin Dazzler istui ryhmään luontevasti ja välittömästi. Isot pisteet Claremontille siitä, miten orgaanisesti hän tämän vaiheen X-miesten elämässä kirjoittaa – jäsenistö vaihtuu lyhyessä ajassa valtaosaltaan toiseksi, mutta muutos on luonnollista liikettä, ihmisiä tulee ja menee. Tapahtumat elävät. No, muutama kuukausi sitten ensi kerran nähty Hurjapää (joka tässä numerossa saa Mail-Manilta erään lukijakirjeen ehdotuksesta uuden nimen Onnenpoika, mutta onneksi tämä ei säily, vaan Hurjapää palaa Hurjapääksi tuonnempana) on ollut oudosti taka-alalla Marauderien riehuessa, mutta vihdoin tässä numerossa astuu pysyvästi mukaan kuvioihin hänkin.

Ensimmäisen tarinan kuvittaa Barry Windsor-Smith, joka herätti aikoinaan kovasti ristiriitaisia tunteita ainakin suomalaisissa lukijoissa. Itse tykkäsin kovasti, ja edelleenkin BWS saa aikaan todella tunnelmallisen näköistä tavaraa. Nyt lukiessa pakostakin kyllä miettii omien esteettisten mieltymysten muodostumista. Että miksi pidin Windsor-Smithin omintakeisen tyylitellystä jäljestä, kun taas vaikkapa Rick Leonardin myös hyvin persoonallinen piirrostapa ärsytti suunnattomasti tuolloin? Makukysymyksistä ei kuulemma voi kiistellä, mutta ihmetyttävät ne silti. No, kuten jokin aika sitten totesin, niin nykyisin huomaan Leonardinkin tyylistä enimmäkseen pitäväni. Windsor-Smith taas kehitti tyyliään siten, että vaikka häntä nähtiin harvakseltaan, niin jokainen makupala oli ainakin meikäläiselle edellistä maistuvampi.

Alan Davis on tietenkin myös mainio, ja koska Uncanny X-Men elää tässä kohtaa John Romita Jr:n lähdön aiheuttamaa vakiopiirtäjätöntä kauttaan, päästään hänenkin kuvitustaan näkemään viime numeron jälkeen heti uudestaan. Kakkostarinassa Ryhmä-X jakaantuu kahtaalle: Storm ja Wolverine lähtevät kahdestaan... öh, jonnekin, ja kaikki loput, eli lähinnä upouudet jäsenet, ne muutamat vakavasti loukkaantuneet ja ryhmän mukana hengaava Callisto, hyppäävät suihkariin ja matkustavat turvapaikaksi kelpaavalle Muirin saarelle Skotlantiin. Käytännössä tämä tarkoittaa jo muutenkin hajonneen perinteisen X-men -konseptin hajottamista entisestään, kun 60-luvulta asti ryhmän toimintakeskuksena pysynyt Xavierin kartano jää kuvioista pois. Hyvä ratkaisu mielestäni, ja yllättävän pitkäkestoinen, vaikkei tietenkään lopullinen.

Tämä numero on muuten yksi niistä harvoista tapauksista, joissa suomalaisesta lehdestä (joka siis seuraa hollantilaista sisällöltään) tilanpuutteen vuoksi leikatut sivu tai pari hankaloittavat tarinan ymmärtämistä pahasti. Missään ei nimittäin sanota minne ja miksi Storm ja Wolverine kahdestaan hakeutuvat, paitsi että autolla mennään ja jonnekin New Yorkin osavaltion metsiin päädytään. Yhtäkkiä kaksikko on jossain savuavilla raunioilla... Puhtaan sattuman oikusta olen joskus ostanut tämän saman numeron myös alkuperäislehtenä, josta kävi ilmi, että Marauderien katsottiin olevan uhka myös X-miesten lähipiirille, joten auton keula kääntyy kohti Jean Greyn sisaren Saran kotia. Mistä siis ei ole enää mitään jäljellä. Tarina jää kesken kun Wolverine haistaa Jeanin tuoksun raunioilla, sekoaa ja kalauttaa ohimennen Stormilta valot pois.

Arvio: Oikein nättiä kuvitusta molemmissa tarinoissa. Uusiutuminen on päivän sana, kun Claremont lakaisee suuren osan totutusta perusasetelmasta menemään. Juoni etenee harppauksin silloinkin kun henkilöhahmot ovat lähinnä epätietoisen odotuksen tilassa. Malice on sitäpaitsi mainio epäluuloa ja eripuraa lietsova ilmestys.

MARVEL 3/88: Wolverine

1. Tokion punaiset yöt

2. Omistaa ja ei omistaa

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith

Tussaus: Bob Wiacek

3. Kittyn satu

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Dave Cockrum

Tussaus: Josef Rubinstein

(tekijöiden nimiä ei mainita lehdessä)

Kenties lisätäkseen vaikutelmaa hahmodiversiteetistä MARVELin kolmas numero on saanut otsikokseen "Wolverine", mutta Ryhmä-X:n seikkailujahan nämä ovat; suoraa jatkoa edellisvuoden lopulla julkaistulle Erikoisjulkaisu kakkoselle. Tämähän lupaa tietenkin pelkkää hyvää; Claremont ja Smith ovat ehtineet saada narratiivisen koneensa täydelliseen iskukuntoon ja niin juonen kuin kuvituksenkin osalta mennään eteenpäin tyylipuhtaasti ja sulavasti – totisesti luotijunan tavoin. Osaltaan tämä tarina on jatkoa myös Claremont / Millerin klassiselle Wolverine-soolojulkaisulle (jota häpeäkseni en ole koskaan lukenut), ja sen jäljiltä Wolverine sijaitsee nyt Tokiossa, menossa Mariko Yashidan kanssa naimisiin, ja X-miehet saapuvat tapausta juhlistamaan.

Pieleenhän siinä sitten rupeavat asiat menemään.

Mielenkiintoisin osuus tarinasta on Stormin harteilla. Hän on jo jonkin aikaa kapinoinut henkisesti vastaan omaa imagoaan eteerisenä jumalattarena, ja viimein Tokiossa kamelin selän katkaisee maaninen Yukio, miljoonakaupungin kattojen yllä villisti kirmaava yksinäinen ronin; Loganin vanhoja tuttuja. Hän on juuri sitä mitä Ororo elämäänsä kaipaa, ja tämän estottoman ja maailmaa syleilevän nuoren naisen seurassa myös Storm tuntuu löytävän itsestään jotain kadotettua. Mitään ei tietenkään suoraan edes vihjata, mutta nyt tätä lukiessani panen merkille, että satama-altaaseen tehdyn pulahduksen jälkeen Storm ja Yukio vetäytyvät jonnekin levähtämään, vaatteetkin siinä vaihtuvat ja kampaukset sotkeutuvat. Jotain on tapahtunut... Myöhemminhän näiden kahden hahmon välit on kuvattu kovinkin fyysisesti läheisiksi. Tai kuten Scott Lobdell asian ilmaisi jossain 90-luvun Uncanny X-Menin numerossa: "They are more than friends... less than sisters." Se oli sitä aikaa kun mainstream-sarjakuvissa piti vielä kierrellä.

Wolverinella on tietenkin tarinassa iso rooli, ja hän pistää lopulta Yashidan suvun sisäisille valtataisteluille ainakin toistaisen stopin. Valitettavasti siinä sivussa menee myös morsmaikku, kun Mariko tylysti jättää Loganin tarinan viimeisellä sivulla alttarille. Hetken aikaa onneaan hehkunut Wolverine romahtaa.

Mutta toimintaahan tänne on tultu seuraamaan, ja sitä riittää mitä uljaimmin koreografioituna. Paul Smith on tunnetusti huikea juuri näiden akrobaattisten taistelujen kuvaajana, ja kuten jo aiemmin erikoisjulkaisuista kirjoittaessani totesin, Claremont on tämän myös huomannut, ja tajuaa jättää kyseisiltä sivuilta kerronnan kokonaan turhana pois. Piirrosjälki kyllä puhuu puolestaan.

Se mitä en silloin aikoinaan huomannut, mutta jonka nyt panin merkille, ovat tämän tarinakokonaisuuden sivutaitot. Paljon kapeita vertikaalisia ruutuja, ylipäätään paljon tyhjää tilaa, jolla tapahtumia korostetaan tehokkaasti. Todella näppäriä layoutteja Smithiltä läpi tarinan.

Lehden loppuun on heitetty ilman näkyvää syytä pari vuotta vanhempi stoori (myös ilman krediittejä, eikä Mail-Man tästä palstallaankaan mitään sano), Dave Cockrumin piirtämä Kittyn Illyanalle kertoma iltasatu, vertauskuvallinen kertomus Pimeän Feenixin tarinasta, jossa kaikilla X-miehillä on omat vinkeät alter egonsa. Viihdyttävää huttua, ja vaikka Cockrumin jälki 80-luvulla oli selvästi jäykempää ja kömpelömpää kuin hänen minusta (mutta ei Mail-Manista, kuten monesti saimme kuulla) mainio 70-luvun tuotantonsa, niin tällaiseen koomiseen ja liioittelevaan tarinaan hän istuu oivallisesti. Ihan hauska bonusjuttu.

Arvio: Nautinnollisen toimivaa japanilaisesti vaikuttunutta kerrontaa. Isoja tunteita ja isoja käänteitä: Wolverinen (epäonniset) häät, Stormin tyylinmuutos irokeesiin ja nahkapukuun, Roguen uhrautuvuudellaan integroituminen mukaan ryhmään. Loistokasta.

Ryhmä-X erikoisjulkaisu No 2

1. Katakombit

2. Tanssia pimeydessä

3. Rogue

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith / Walt Simonson

Tussaus: Bob Wiacek

Suomessa riitti Marvel-sarjakuvalle ostavaa yleisöä 80-luvun lopulla siinä määrin runsaasti, että näitä vuodenvaihteessa 85/86 ylihypättyjä tarinoita oli mahdollista julkaista erikoisjulkaisuina useampaankin kertaan. Tämä on kyllä hyvä asia; olisipa paljon klassista kamaa jäänyt näkemättä, koska, kuten Erikoisjulkaisu ykköstä käsitellessäni totesin, tämä on juuri se ajanjakso, jonka kuluessa Claremont sai itselleen parhaan vireen päälle. X-Menin kerronta saavutti ennennäkemättömän tason ja historiallisia asioita tapahtui.

Tämä on siis suoraa jatkoa edelliselle erikoisjulkaisulle, mutta valitettavasti siinä esiintyneen Niljahirviö-saagan kaltaista klassista tarinajatkumoa ei ole tarjolla. Historiallisia juttuja kyllä: ensimmäisessä tarinassa tekevät ensiesiintymisensä Morlokit, New Yorkin viemäreissä asuvat mutanttihylkiöt, jotka tulevat välittömästi jäädäkseen, ja viimeisessä tarinassa Rogue saapuu etsimään Xavierilta apua ja päätyy Ryhmä-X:n riveihin. Katkelmia tämänkin lehden stooreista nähtiin numerossa 1/86, johon Mail-Man oli parhaansa mukaan koittanut saksia kolmen vuoden jatkumosta oleelliset palat.

Ensimmäinen tarina on kiinnostava tuodessaan estradille "vähemmistöjen vähemmistön", Morlokit, yhteiskunnassa jo syrjittyjen mutanttienkin joukosta syrjityt hylkiöt. Heidän johtajanaan toimii Callisto, josta olen aina tykännyt, ja jolta Storm vie Morlokkien johtajuuden ikimuistoisessa veitsitaistelussa. Ei Callisto sentään kuole, mutta lähellä on, ja näiden kahden välinen erikoinen viha/ystävyyssuhde on saanut alkunsa. Paul Smith pääsee myös osoittamaan kykynsä eleganttien toimintakohtausten kuvaajana, ja Claremontkin ymmärtää jättää tällaisilta sivuilta kerronnan pois. Tekijöiden yhteistyö toimii! Tämä kohtaus on tietenkin myös merkittävä askel Stormin muuntumisessa lempeästä sääjumalattaresta joksikin aika paljon kovemmaksi – Calliston voittaminen on ainoa keino päästä tunneleista pois, joten Ororo tekee sen mitä on tehtävä miettimättä moraalikysymyksiä. Tämä on varmasti ollut reaaliajassa lehteä seuraavilla lukijoille hyytävää nähtävää, vieläkin tekee vaikutuksen. Stormista on näillä hetkillä tulossa se jollaisena hän minusta on aina ollut parhaimmillaan.

Parhaimmillaan on myös Madelyne Pryor, Scott Summersin tuore tyttöystävä. Pariskunta on Alaskassa viettämässä lempeää aikaa, ja Scott on tyypilliseen tapaansa epäilysten kalvama. Minä pidin kovasti Madelynestä niin kauan kuin hän oli – kuten Claremont alunperin tarkoitti – vain tavallinen ihminen. Se mitä Maddielle vuosien kuluessa tehtiin oli anteeksiantamatonta, mutta toisaalta olen myöhemmin oppinut, että tällaisten "ikuisesti jatkuvien" sarjojen kanssa on täysin mahdollista, varmasti suotavaakin, laittaa johonkin kohtaan stoppi. Se piste johon oma aktiiviseuranta päättyy, on myös se piste, josta henkilöhahmot eivät enää muutu alati monimutkaisemmiksi ja keinotekoisemmiksi. Tarinat on myös mahdollista, jälleen kerran suotavaakin, lukea sellaisina millaisiksi ne on alunperin kirjoitettu – esimerkiksi itselleni Pimeän Feenixin tarina päättyy nimenomaan Jean Greyn kuolemaan, ei hänen avaruusklooninsa, kuten myöhemmin retconnattiin. Näin on, koska se oli tekijöiden intentio. Siksi siis Madelynekin on minulle aina oikea ihminen, supervoimaton, jalat maassa toimiva, vakuuttava ja kykenevä.

Viimeinen tarina on ok. Hieman vaisu kaiken tämän avaruus- ja viemäridraaman keskellä, mutta Roguen liittyminen jengiin on toki tärkeä hetki, eikä Claremontin kirjoittamana tällainen tapahtumatonkaan jakso ole ollenkaan kuivaa luettavaa. Walt Simonsonin piirrosjäljestä en ole koskaan pahemmin välittänyt, harmi ettei Smith kuvittanut tätäkin osuutta – tosin Wiacekin tussaamana Simonson on sentään ihan kelvollista katseltavaa. Kuva jossa Carol Danvers iskee Roguen kartanon katon läpi stratosfääriin on jopa vallan mainio. Tällaiset isot dynaamiset ruudut Simonson kyllä hallitsee. Mutta miksiköhän läpi lehden on kaikki alkuperäiset ääniefektit tekstattu Suomessa uusiksi, huonommin? Joku tekninen syy tähän lienee pakottanut.

Arvio: Enempi historiallisesti merkittävä kuin tarinallisesti ikimuistoinen pläjäys, mutta Smithin taidetta ja kultakauden Claremontia tsekkaa aina mielellään. Callisto Morlokkeineen tekee erityisen vaikutuksen.

Ryhmä-X Erikoisjulkaisu No 1

1. Muodonmuutoksia!!

2. Elää vapaana tai kuolla!

3. Kahdeksas matkustaja! (Tai: "Kuka on nukkunut päässäni?")

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith

Tussaus: Bob Wiacek

Kun Suomen Ryhmä-X vuodenvaihteessa 1985/86 siirtyi yhteispainatukseen Hollannin kanssa, meillä hypättiin yli kolme vuotta tarinoita. Onneksi Mail-Mankin tajusi että tässä jäi paljon hyvää kamaa näkemättä, ja niinpä näitä välivuosien numeroita julkaistiin Suomessa sitten jälkeenpäin pitkänkin ajan kuluessa. Ensimmäisenä saatiin ulos tämä Paul Smithin lyhyen mutta ylistetyn piirtäjäkauden aloittanut avaruusseikkailu, "The Brood Saga", millä nimellä kertomus nykyisin tunnetaan.

Kuten taisin jo aiemmin sanoa, minusta Claremont löysi itsensä käsikirjoittajana juuri noiden Suomessa yli hypättyjen vuosien aikana. Hän oli toki loistava kirjoittaja jo Byrnen kanssa X-Meniä tehdessään, mutta vasta näihin aikoihin – sanoisin että juuri Paul Smithin kuvittamalla kaudella – Claremontin tarinat alkoivat rullata ennennäkemättömällä tavalla. Hahmot kasvoivat hyvin kirjoitetuista sarjakuvahahmoista eläviksi ihmisiksi, juonet lakkasivat olemasta kuukausittaisen lehden yksittäisiä tarinoita ja muuttuivat kompleksiksi alati jatkuvaksi ja kehittyväksi juonikudelmaksi, kohdatut vastukset muuttuivat hyvän ja pahan vastakkainasettelusta harmaansävyisiksi moraalisiksi onglmiksi joihin ei läheskään aina ollut ratkaisua lainkaan. Tämä on se Chris Claremont joka on minusta edelleen maailmanhistorian paras sarjakuvakäsikirjoittaja. (muita hyviä ovat mm. Carl Barks ja Neil Gaiman)

Itse asiassa tämänkin tarinan alkuosa jää puuttumaan, koska sen kuvitus (Dave Cockrum) ei vastannut Mail-Manin mukaan kotimaiselle julkaisulle asetettua laatutasoa. Kukkua, sanon minä kyseisen osuudenkin myöhemmin lukeneena, mutta menköön nyt. Joka tapauksessa: Ryhmä-X on avaruudessa, heistä jokaiseen on insektoidisen alienrodun kuningatar istuttanut munan, jonka Wolverinen paranemisvoima voitti, mutta joka muiden sisällä edelleen kasvaa. Tarinan ensimmäinen luku, jossa X-miehet tahoillaan ottavat vastaan tiedon vääjäämättä lähestyvästä kuolemastaan, on koko opuksen paras osa. Vasta 14-vuotiaan Kittyn epätoivo, Kolossin hyväksyvä järkipuhe, Painajaisen ensi kertaa esiin tuleva usko (Wolverine löytää hänet rukoilemasta), Stormin pakokauhu – muutamassa sivussa Claremont käy läpi koko tiimin, ja pääasiallinen tunnelma X-miesten rupuisella avaruusaluksella on pysähtynyt, kauhunsekainen lannistus. Kunnes Wolverinen avulla ryhmä onnistuu lietsomaan itselleen sotasuunnitelman: kun kerran kumminkin kuollaan, niin tehdään se sankareina, mennään Niljahirviöiden kotiplaneetalle ja vähintäänkin pelastetaan siellä orjuutettuna olevat puhdassydämiset acantit.

No hyvinhän tässä tietenkin lopulta käy, mutta missään vaiheessa juonta ei sorruta deus ex machina -ratkaisuihin tai helppoihin oikoteihin. Osa hahmoista enemmän tai vähemmän kuoleekin: Storm tekee kosmisen itsemurhan ja Xavierista jää jäljelle vain sen verran materiaa, että hänet saadaan Tähtivaeltajien edistyneellä laitteistolla kloonattua kasaan. Tunnelma on koko ajan jotenkin vereslihainen. Niljahirviöt ovat totisesti ansainneet paikkansa yhtenä X-maailman keskeisistä vihollisista tästä eteenpäinkin, ja kyllähän näitä ökkiäisiä sitten tasaiseen tahtiin myöhemminkin nähtiin. Heidän tapansa loisia elävien olentojen kehoihin ja kuoriutua näistä sitten esiin mahdollistaa tietenkin myös mukavan vastenmielisen body horrorin, jota onkin tarjolla runsaasti.

Miinuspisteitä vaihteeksi Mail-Manille suomennoksesta. Rodun nimi on englanniksi "The Brood", ja "Niljahirviöt" on aika korni käännös, varsinkin kun tätä nimitystä olennot itsekin itsestään käyttävät. Ja johan meillä on Marvelin maailmassa myös Avaruushirviöt ("Dire Wraiths") aikaisemmin... Toisaalta nimi on näille Giger-vaikutteisille olennoille melko osuva. Paul Smith piirtääkin nämä hyönteis-matelija-äyriäiset sopivan vieraannuttavasti, joskin Cockrumin näkemys olentojen planeetasta siinä tästä julkaisusta puuttuvassa osassa oli paljon Smithiä tripahtavampi ja alienimpi. Silti Smith on kiehtova kuvittaja, ja tässä voinkin tunnustaa etten nuorena hänestä niin välittänyt. En pitänyt Paul Smithiä huonona, mutta en oikein ymmärtänyt ylisanojakaan – minusta tämä oli vähän kuivaa ja hengetöntä kuvitusta. Nyt viisaampana huomaan erheeni ja nautin tästä elegantisti tyylitellystä ja sopivan vähälinjaisesta jäljestä suuresti. On kyllä melkoinen sääli ettei Smith piirtänyt X-Meniä kauempaa kuin noin vuoden; nämä ovat hänen ensimmäiset numeronsa, ja ote parani koko ajan.

Arvio: Mitäpä tästä ihmeempiä voi sanoa. Yksi omia X-suosikkitarinoitahan tämä on, joskin kyseinen kategoria on melko laaja. Osoittaa osuvasti, että Claremont hallitsi myös scifin kirjoittamisen, ja vaikka monet juonen kuviot saattavat tuntua etenkin nyt kliseisiltä, niitä on käsitelty ajatuksella ja paikoin rohkeastikin. Kuvitus on ensiluokkaista. Edelleen nautinnollinen lukukokemus siis.

Ryhmä-X 1/86

1. Professori Xavier on juntti!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith (myös Walt Simonson ja John Romita Jr.)

Tussaus: Bob Wiacek

2. Sanction

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: John Romita

Ryhmä-X:n lukijoilla lienee ollut hippaisen hämmentynyt olo tämän numeron äärellä. Edellisvuodesta lehti on kutistunut 32-sivuiseksi, ja ajallisesti tarinoissa on hypätty kolmisen vuotta eteenpäin. Kolme vuotta kuukausittaista Chris Claremontin kirjoittamaa mutanttisaippuaoopperaa tarkoittaa, että on tapahtunut paljon. Mail-Man yrittää näitä tapahtumia palstallaan selventää, mutta vaikka tuon infopaketin lukisikin, jää tämä vähän hämäräksi sillisalaatiksi.

Syynä lehden muutokseen on ollut painoyhteistyön siirtyminen Pohjoismaista (jotka lopettivat oman X-lehtensä) Hollantiin, joka oli Suomea paljon edellä tarinoissa. Sinänsä vuoden 1986 alku osuu ihan hyvään kohtaan, koska John Romita Jr. on juuri aloittamassa pitkää piirtäjänuraansa X-Menin parissa, ja Claremontin tarinoiden taso sen kuin paranee. Itse asiassa minun nähdäkseni hän todella löysi itsensä kirjoittajana vasta sen kolmivuotiskauden aikana, joka Suomessa harpattiin yli. Omasta mielestäni Claremontin paras kausi lehden parissa osuu suunnilleen Uncanny X-Menin numeroiden 160 ja 260 välille – siis lähes kymmenen vuoden ajanjakso, jona aikana lehden piirtäjinä toimivat Paul Smith, John Romita Jr. ja Marc Silvestri. Toki hänen tarinansa olivat, kuten olemme nähneet, laadukkaita aiemminkin, mutta tuon ajanjakson aluksi, Paul Smithin ollessa X-Menin piirtäjänä, Claremont löysi oman äänensä, hänen tunnistettava tyylinsä muodostui, hänen henkilöhahmonsa alkoivat olla syvempiä ja tarkemmin hahmoteltuja kuin supersankarisarjakuvassa oli tapana.

Tämän sanottuanikin totean, että tämän numeron kylmiltään eteensä saanut suomalaislukija on kyllä ollut pulassa. Kolmen vuoden tarinajatkumon typistäminen pariinkymmeneen sivuun ei takaa erityisen jouhevaa kerrontaa, mutta parhaansa Mail-Man on tietenkin yrittänyt, ja tähän lehden ensimmäiseen tarinaan, joka on ottanut otsikkonsa yhdestä tunnetuimmista Smith-kauden numeroista, on sitten leikkaa- ja liimaa-menetelmällä koottu jonkinnäköinen jatkumo. Luovia ratkaisuja ei suomalaislehdestä puutu, ja puhekuplien sisältöäkin muokataan tarpeen mukaan. Eräälläkin sivulla Scott Summers tuo uuden puolisonsa Madelyne Pryrorin tutustumaan Xavierin kartanoon ja X-kumppaneinhinsa – oikeasti tuo sivu on koottu kahden eri numeron kohtauksista, jossa ei olla Xavierin kartanoa lähelläkään, vaan Japanissa ja Alaskassa. Liitokset nitisevät, mutta homma jotenkuten toimii.

Tärkeimmät tässä nähtävät muutokset lienevät Madelynen ohella Stormin uusi irokeesi-look, Kittyn lemmikkilohikäärme Lockheed (ja Kitty on aivan selvästi nousemassa kerronnan keskiöön muutenkin), Morlokkien esiinmarssi ja Kolossin pikkusiskon Illyanan & muiden Uusien mutanttien asettuminen Xavierille asumaan. Sekä tietenkin juuri edellisnumerossa tuhoa aikaansaaneen Roguen hakeutuminen Xavierin luo avun toiveessa. Xavierin luvalla Rogue asettuu hieman nihkeästi asiaan suhteutuvien X-miesten sekaan asumaan Walt Simonsonin piirtämässä tarinassa, josta siitäkin on muutama sivu mukana.

Lehden lopussa nähdään enemmän John Romita Jr.:ää, tosin isänsä tussaamana, mikä ei nuoremman polven omaa kynänjälkeä vielä ihan täysillä päästä esiin. Isäpapan jälki on niin klassisen linjakasta, ettei tätä meinaa JRJR:ksi tunnistaa! Tästä tarinasta (jolle on vissiin vahingossa jäänyt originaali otsikko) ei nähdä juuri muuta kuin alku, jossa Mystikko murhaa X-miehet tylysti yhden kerrallaan. Claremontin aiempaa terävämmän tarinoinnin kyllä silti huomaa: Mystikon sisäinen monologi on hyytävän hyvää läpi koko tappomeiningin. Viimeisellä sivulla paljastuu, että Murhamaailmassa ollaan, ja Armottoman robottejahan tämä Ryhmä-X oli; pakko jälleen ihastella Armottoman teknistä osaamista – hänellä on arsenaalissaan mm. teleporttaavia ja säätä hallitsevia robotteja. Tämä nyrjähtänyt palkkamurhaaja ratkaisisi aika monta ihmiskunnan ongelmaa jos vain sellaiseen päättäisi ryhtyä...

Arvio: Suomalaislukijoita varten tehty kooste on sekava, mutta pisteet yrityksestä saattaa yleisö ajan tasalle. Itsehän luin tämän aikoinaan divarihankintana paljon myöhemmin, ja iso osa näistä tapahtumista oli jo tuttuja. Nyt luettuna lehti on aika hahmoton, mutta kiintoisa kuriositeetti kuitenkin. Paul Smithin piirrosjälki on muuten yksi asia jonka suhteen olen tehnyt täyskäännöksen kuluneiden vuosien aikana. Nuorena pidin häntä tylsänä ja kuivikkaana piirtäjänä, nyttemmin hänen elegantti tyylinsä miellyttää kovasti. Suomalaisillehan Smith tuli kunnolla tutuksi vasta myöhemmin, kun näitä välistä jääneitä tarinoita julkaistiin erikoisjulkaisuina.