Hämähäkkimies 4/90

1. Tekijä-X:n raivo

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Bob Layton

2. Joka puolella vihollisia

Tarina: Tom DeFalco

Taide: Ron Frenz

Hämiksen Suomessa ilmestymisen kymmenvuotisjuhlanumero ei näy muualla kuin mainintana kannessa, mitä nyt Mail-Man hetken palstallaan hehkuttelee. Tämä on ihan vaan sitä tuttua DeFalco-toimintaa, jossa ei toki sinällään mitään vikaa olekaan. Mutta maaliskuun numeron piristävän joukkotappelun jälkeen vuoden neljäs Hämppi on taas laimeammanpuoleinen kokonaisuus. Vierailevaksi tähdeksi ensimmäisessä tarinassa saadaan juuri äskettäin Ryhmä-X:n puolella virallisen ensiesiintymisensä tehnyt Tekijä-X, ja tarina haiskahtaa ikävästi tuoreen lehden promootiolta. Tosin vähän pidemmällä ryhmän historiassa nyt ollaan, koska Peto on ihmismuodossaan sinisen ja karvaisen sijasta, mitä seikkaa ei sen kummemmin selvitellä. Onneksi Hank McCoy palautui pian (ja pysyvästi) karvaturriuteen, koska ei hän tällaisena ole likimainkaan yhtä karismaattinen. Vaikea olisi kuvitella esim. Grant Morrisonin X-tarinoiden Petoa tässä isojalkaisessa painimatto-muodossa.

Tarinan lähtökohta on se, että Tekijä-X:n eeppisen epäonnistunut mainoskampanja (siis lukijan mielestä, ei niinkään ryhmän itsensä) saa J. Jonah Jamesonin palkkaamaan nämä jahtaamaan Hämähäkkimiestä. Ryhmä ottaa harkinnan jälkeen tehtävän vastaan, ja edelleen edellisnumerossa saamansa moukaroinnin jäljiltä tokkurainen Hämis jää nopeasti alakynteen. Itse tappelukohtaus on aika nopea ja mitäänsanomaton, ja tarina osoittaa jälleen kerran miten kömpelö koko Tekijä-X:n konsepti on: kun hahmot joutuvat jatkuvasti miettimään kumpana tiiminä milloinkin esiintyvät (ja vaihtavat sitten vaatteitaan eestaas vähän joka välissä), lukija toivoo nopeaa päätepistettä moiselle pelleilylle. No, olen tästä jo aiemmin marmattanut, joten eipä siitä enempiä...

Tekijä-X luonnollisesti toteaa, ettei Hämis ole mutantti, joten se siitä keikasta. Vierailevana kuvittajana on niin Hämis kuin X-kuvioihinkin tottunut Rick Leonardi, jonka jälki Laytonin tussauksella on ihan nättiä, mutta DeFalco ei saa näistä X-hahmoista irti yhtään enempää (jos nyt ei vähempääkään) kuin heidän oman lehtensä kirjoittaja (ja siis tämän tarinan tussaaja) Bob Layton. DeFalco onkin jälleen omimmillaan sivuhenkilöiden parissa. Pidän varsinkin Daily Buglen toimituksen työskentelyn ja sisäisten ristiriitojen kuvauksesta; tätä puolta ei minun nähdäkseni Hämiksessä ole koskaan ollut liikaa.

Kakkostarinan kuvittaa tutusti Ron Frenz, tällä kertaa jopa itse itseään tussaten, ja liekö sitten syynä viime aikojen lepsumpaan jälkeen ollutkin työhönsä leipääntynyt vakiotussaaja Rubinstein, koska tällä kertaa kuvitus on selvästi harkitumman näköistä kuin vähään aikaan. Tarinan keskiössä on suomalaisille lukijoille lähinnä Salatuista sodista tuttu sittemmin pariskunnaksi muodostunut kaksikko Titania ja Imijä, jotka ovat kumpikin voimatasoltaan ihan eri luokkaa Hämähäkkimiehen kanssa; Thorin tai Hulkin kanssahan näistä kumpikin voisi ottaa tasapäistä matsia. Heissä on kuitenkin vähän maalaista simppeliyttä, tietynlaista ehkä sympaattistakin kovaonnisuutta – erityisesti pidän siitä, että heidät kuvataan nimenomaan toisistaan välittävänä pariskuntana. Ei sellaisia roistopuolella ole Marvelilla koskaan ollut montaakaan.

Valitettavasti tarina itsessään on aika mjäh. Ei huono, mutta pääpahisten kiinnostavaa keskinäistä dynamiikkaa lukuunottamatta mitäänsanomaton. Muutama sivu sentään uhrataan vankilasta tahtomattaan paenneen Flash Thompsonin pakomatkasta New Yorkin kaduilla, mutta tässä vaiheessa on jo selvää, ettei hän oikeasti ole Mörkö, joten se juoni alkaa olla aika finaalissa.

Yleensä hyvin työnsä hoitavalla Hämis-suomentaja Kinnusella lienee muuten ollut vähän kiireitä, kun suomennoksessa on outoja lapsuksia. Pahimpana "Imijä" on monessa kohtaa jäänyt kääntämättä, eli onkin yhtäkkiä "Absorbing man", välillä jopa vuoronperään kummassakin muodossa samalla sivulla. Myös Hulktar alkaa olla jo niin tuttu hahmo meidänkin lehdissämme, ettei häntä enää pitäisi kutsua "She-Hulkiksi".

Ihan lukukelpoista perushämppiä tämä on, mutta ei millään tavoin ikimuistoista. DeFalcon meininki miellytti pitkään, mutta näillä main alkaa olla selvä, että Hämis kaipaisi tekijöikseen uusia räväköitä tyyppejä.