MARVEL 9/89: Hämähäkkimies

1. Vihreä menninkäinen iskee jälleen!

2. Menninkäisen viimeinen isku!

3. Päivä elämästäni...

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: Frank Giacoia

4. Kuinka Peter ja Gwen tutustuivat

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: John Romita

En tiedä olenko vain saanut yliannoksen Hämis-klassikoita, mutta kolmas perättäinen MARVELin numero näitä seittisepon vanhoja tarinoita alkaa totisesti jo riittää. En lehden sisältöä missään nimessä huonoksi sano, mutta jotain tästä puuttuu pariin edellisnumeroon verrattuna. Ehkä Vihreän menninkäisen juonikuviot alkavat toistaa itseään. Vihollinen joka tietää Hämähäkkimiehen henkilöllisyyden – ja on lisäksi Peter Parkerin siviilielämään keskeisesti kuuluva hahmo – on kieltämättä ongelma käsikirjoittajalle, ja nämä muistinmenetyksellä ratkeavat juonet alkavat menettää uskottavuuttaan. Menninkäinen toki on psykoottisuudessaan autenttisen uhkaava vihollinen, mutta jotain lopullista on hänen voittamisekseen selvästi kehitettävä... ja aika pian tämän jälkeen sitten kehiteltiinkin, Peterin elämän kannalta tuhoisin ja (Marvel-sarjakuvan kyseessä ollessa) hämmästyttävän pysyvin seurauksin. Mutta ihan vielä ei olla siellä; jälleen kerran Vihreä menninkäinen on Hämähäkkimiestä voimakkaampi jo yksinomaan siksikin, että Peter varoo vahingoittamasta parhaan ystävänsä Harryn isää liiaksi.

Harry Osborn onkin sivujuonessa keskeisenä, tämä kun on näillä main lopullisesti muuttumassa siksi neuroottiseksi epävarmuuden ja pelkotilojen leimaamaksi hissukaksi, jollaisena hänet opin itse myöhemmistä tarinoista tuntemaan. Tämä on itse asiassa hyvin mielenkiintoinen muutos, sillä Harry oli aluksi lehteen ilmestyessään itseään täynnä oleva ja isänsä menestyksellä kehuskeleva snobbaileva yliopistopenska... mutta viimeistään näillä main hänen mielenterveytensä alkaa hajota, ja kun Stan Lee käyttää juuri Harry Osbornia myös ennenkuulumattoman rohkean (Comics Code kieltäytyi antamasta tälle numerolle hyväksyntäänsä, joten Marvel julkaisi sen ilman tuota sensorimerkintää kannessa) huumejuonensa keskiönä, niin onhan siinä poikaparalla kestämistä. Vielä kun pikapuoliin on paljastumassa Harryn isän kaksoiselämä superrikollisena, katkeaa kamelin selkä, eikä Harry ole koskaan enää entisensä. Olen ennenkin tämän sanonut, mutta Hämähäkkimies oli ainoa näistä varhaiskauden Marvel-lehdistä, jolla oli toimiva ja elävä sivuhenkilögalleria, ja Lee taisi tästä joukosta itsekin pitää; hänen tarinointinsa oli Hämiksessä loppuun asti muutaman pykälän korkeammalla tasolla kuin muualla.

Osbornien edesottamukset ovat toistuvuudestaan huolimatta ihan ok luettavaa, mutta kolmas tarina on kyllä aika tönkkö. Ilmeisesti ajankohtaisiin tapahtumiin viittaava vankilakapina on harvinaisen mitäänsanomaton ja mielikuvitukseton, mutta onneksi Peterin ja Lontoosta palaavan Gwen Stacyn riemukkaan onnellista rakkautta on sympaattista seurata. Tämä suhde on jotenkin luonnollisempi kuin Peterin ja Mary Janen suhde myöhemmin – toimihan sekin omalla tavallaan, mutta tuo kaksikko tuntui pysähtyneen ikuisen flirttailun tilaan, kun taas Gwen ja Peter olivat rennon onnellisia ja niin mahdottoman rakastuneita. Suunnitteleepa Peter jo kosivansakin. Onhan tämä pian koittavat käänteet ennalta tietäen kieltämättä karuakin luettavaa...

Gwenistä puheen ollen Mail-Man on jälleen lehden loppuun kerännyt muutaman sivun koosteen juuri tästä saippuaoopperaosiosta, ja kun kerran mennään vuosissa muutama taaksepäin, on kyseisessä koosteessa kuvittaja John Romita, ja Gwen (ynnä kaikki muut naispuoliset hahmot) hohtaa sitäkin kauniimpana. Lehden päätarinoiden kuvitus taas on suhteellisen tuttua laadultaan. "Suhteellisen" siksi, että vaikka Gil Kane on edelleen piirtäjänä oma dynaaminen itsensä, on Giacoian tussaus kovin ohutta ja vähän lepsua, minkä vuoksi kuvitus näyttää pliisummalta pariin edellisnumeroon verrattuna.

Lukihan tämänkin lehden siis ihan tyytyväisenä vielä, mutta kun Hämistä saa muutenkin lehden verran kerran kuussa (ja erikoisjulkaisujakin on tulossa lisää vielä vuoden -89 aikana) niin mielellään tässä vaiheessa näkee jo MARVELissa muita tyyppejä. Hämähäkkimiehen historian kannalta näiden tarinoiden lukeminen on joka tapauksessa ollut varsin sivistävää.

Hämähäkkimies 9/89

1. Tervetuloa... painajaiseeni!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Armando Gil

2. Revanssi!

Tarina: Jim Shooter

Piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Steve Leialoha

Hämiksen vuosi on ollut melkoista vuoristorataa. Parhaat hetket – Synninpäästäjän stoori vuoden alussa ja kesä- heinäkuun numerot – ovat vastapainokseen saaneet jos nyt eivät suorastaan huonoja (no keväinen Juggernaut-sähellys oli kyllä onneton) niin kuitenkin mitäänsanomattomia numeroita. Nyt ollaan skaalan matalammassa päässä taas. Ihan nätin Byrnen piirtämän kannen alta paljastuu taas Peter Davidia; enpä muistanutkaan miten hallitseva kirjoittaja hän oli Hämiksessä tähän aikaan. Muistiin on jäänyt lähinnä että Davidin usein outoja yksittäistarinoita nähtiin silloin tällöin, mutta syyskuuhun tultaessa hän on ylivoimaisesti julkaistuin käsikirjoittaja Hämähäkkimiessä vuonna -89. Toki hän on Marvelin kirjoittajien kärkikastia, joten asiassa ei ole valittamista, siltikään, vaikka esim. tämänkertainen on aikamoinen välityö.

Tapaamme yhden Marvelin monista mystisten ulottuvuuksien hallitsijoista, tällä kertaa Painajaisen (josta Mail-Man joutuu palstallaan selventämään, että juu, tietenkin on eri hahmo kyseessä kuin Ryhmä-X:n Painajainen... no ehkä olisi sitten voinut suomentaa nimen toisin, kun kerran originaaleillakin on eri nimet?), unitodellisuuden hallitsijan. Tai "hallitsijan", koska ainkain tämän tarinan perusteella tyyppi on lähinnä uhoa ja pauhua, mutta on pitkälti oman todellisuutensa myriadien uhkien armoilla siinä missä sinne tupsahtavat vieraatkin. Neil Gaimanin Morpheus pudistelisi päätään moiselle amatöörille.

Viimeistä sivua lukuunottamatta koko tarina tapahtuu siis Peter Parkerin unessa, joka taas tapahtuu Painajaisen unimaailmassa, jonne Hulk on jossain oman lehtensä tarinassa jäänyt vangiksi ja pistää paikkoja palasiksi. Painajainen on kutsunut Hämähäkkimiehen avukseen, joten ei muuta kuin matsia ottamaan. Pidän tarinan alun unesta, jossa alaston Peter haahuilee superroistoja ja -sankareita täynnä olevassa Daily Buglen toimistossa. Unimaisuus välittyy mainiosti, joskin Sal Buscema ampuu vähän yli nyrjähtäneiden ja mutkittelevien taustojen kanssa – muuten piirrostyö on Salin tuttuun tyyliin oikein mainiota, vaikka todennäköisesti tämä on ollut aika nopea työ; taustat kun katoavat tarinan edetessä melkein kokonaan. Toisaalta on siinäkin oma unimainen tunnelmansa, joten kyseessä voi olla tarkoituksellinenkin tehokeino. Joka tapauksessa yhden idean tarina kantaa about siihen asti kun itse Painajainen lopulta paljastaa olemassaolonsa, ja Peter siirtyy unen surrealismista tietoisemman unimaailman pariin sivulla 13. Sen jälkeen on vain Hulk-matsia, mikä on muutamista uniominaisuuksistaan huolimatta aika tylsää luettavaa. Hauskoja jippoja tarina on kuitenkin täynnä, kuten pakollinen "herään-mutta-olenkin-vielä-unessa"-kohtaus, ja Hämiksen puku, joka vaihtuu joka ruudussa punasinisestä mustaan ja takaisin.

Jos päätarina olikin lähinnä harmitonta hömppää, niin lehden jälkipuoliskolla ollaan ongelmallisemmissa sfääreissä. Lukijat ovat kirjeissään anoneet vuoden ajan, että myös Salatut sodat II nähtäisiin Suomessa, ja vaikka Mail-Man on varoitellut että a) tarina on muihin lehtiin rönsyillessään paljon pidempi kuin ykkösosa, myös b) laadultaan huomattavan heikkotasoinen, niin nyt tämän eeppisen katastrofin äärellä ollaan. Onneksi itse Secret Wars II -lehdestä nähdään vain ykkösnumero (ja vissiin vähän kakkosta, koska parilla viime sivulla tussaaja selvästi vaihtuu) – tämä on nimittäin aikamoinen rimanalitus. Mistään "sodista" ei enää ole kyse, vaan tuon originaalin tarinan myyttinen jumalhahmo Tuonpuoleinen saapuu Maapallolle "oppimaan" elämää ihmisen hahmossa ja ajautuu vähän kaikkien pariin vuorollaan ja typeristä tilanteista toisiin. Jim Shooter, tuolloinen Marvelin päätoimittaja, on niin oman ideansa pauloissa, että logiikka, juoni ja dialogi ovat toisarvoisia. Tai näin olen käsittänyt – en ole tämän tylsän ykkösosan jälkeen lukenut jatkosta kuin referaatteja, mutta niden perusteella tämä homma kokonaisuutena tosiaan ampaisee naurettaviin sfääreihin.

Mutta vaikkei itse tapahtuman päälehteä enempää nähdäkään, niin esim. Hämiksen seuraava numero jatkaa suoraan siitä mihin täsää päästään, eli Tuonpuoleinen on muuttanut kerrostalon keskellä Manhattania kullaksi ja jatkanut sitten taas toisaalle. Tästä lisää Hämiksen seuraavaa numeroa käsiteltäessä, mutta todettakoon vielä, että Tuonpuoleisen vaiheita planeetallamme nähtiin Ryhmä-X:ssä jo vuonna 1987, niin paljon edellä lehti oli tuohon aikaan Hämistä. Rachelin ja Tuonpuoleisen matsi numerossa 9/87 lukeutuukin omiin suosikkitarinoihini. Aika tyylikästä, että vaikka Claremont joutui päätoimittajan komennolla ymppäämään tämän kaikkivoipaisen idioottineron mukaan oman lehtensä tarinaan, hän ei hutaissut mitään vasemmalla kädellä, vaan kirjoitti visiitin ympärille oikeasti varsin vaikuttavan juonikuvion. Samaan aikaan Shooter itse tuuttasi Secret Wars II -lehteen lähinnä nolostuttavan kornia filosofiapyörittelyä... Jota ei muuten Milgrom-Leialoha-kaksikon piirrosjälki ainakaan paranna. Milgrom on toisinaan onnistuva mutta yleensä tönkkö kuvittaja, jonka kynänjäljelle ei Leialohan aika jäykkä tussinjälki sovi alkuunkaan. Lopputulos on todella ruma, mutta ei tämä tarina parempaa ansaitsekaan.

Vaan todettakoon lopuksi se mikä lehdessä on parasta: meikäläinen. Tai siltä se ainakin tuoreeltaan tuntui, kun näki ensi kertaa oman lukijakirjeensä palstalla. Vielä Mail-Manin (runsaasti) suorittaman kielenkorjailun jälkeenkin lopputulos on aika kömpelö, mutta onpa pää nyt auki. Kehaisen lähinnä Synninpäästäjää, mitään erityistä kysyttävääkään en oikein ole keksinyt. Tästä se nyt sitten kuitenkin lähtee; seuraavan parin vuoden kuluessa esiinnyin palstalla melko taajaan niin yksin kuin serkun kanssa yhteisvoimin tehdyin kirjeinkin. Pysyvää nimmaria en monen muun tavoin valitettavasti käyttänyt, vaan vaihtelin muutaman vakion välillä ilman sanottavaa logiikkaa. Lisäänpä nyt itseni kuitenkin tuonne tägeihin jotta voin seurata julkaistujen kirjeitteni määrän vauhdilla kasvavan.

Ryhmä-X 4/89

Koti on siellä missä sydän

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

Elokuulle asti saatiin odottaa, mutta nyt, vihdoin, Ryhmä-X lunastaa ne lupaukset, joita edellisvuoden lopulla annettiin; siis että vuoden 1989 nähtäisiin väliin jääneitä klassikoita perusjuonen ollessa tauolla. Vain joka toinen kuukausi ilmestyneen lehden kolme ensimmäistä numeroa eivät ole vakuuttaneet. Ei lukijoille onneksi mitään kuraa tarjottu, mutta lukuunottamatta yhtä 22-sivuista (sekin kahteen osaan jaettuna) tarinaa Illyanasta ja Limbosta vuoden ykkös- ja kakkosnumeroissa, ei totisesti mitään kovin oleellistakaan. Kun vielä ensimmäisestä kolmesta numerosta yksi oli melkein pelkkää Alfa-Lentuetta, ja kun kahden edellisvuoden aikana ilmestyneet R-X:n erikoisjulkaisut ja MARVELin numerot loppuivat kokonaan, on vuosi 1989 ollut hämmästyttävän nihkeä sentään Suomessa erittäin suositun ryhmän esiintymisten suhteen.

Eikä tässä numerossa alkava tarina asiaa Ryhmä-X:n osalta paranna ihan vielä, mutta laatutaso sentään ponnahtaa pilviin. Tämän Suomessa Asgard-trilogiana tunnetun kolme numeroa käsittävän kokonaisuuden ensimmäisessä osassa esiintyvät lähinnä Uudet mutantit, tuo teiniryhmä, jota nähtiin meillä ihan liian vähän kun ottaa huomioon, että Claremontin itsensä kirjoittaessa kyseistä lehteä se paitsi nivoutui yleensä tiukasti yhteen X-miesten tapahtumien kanssa, oli myös aivan hemmetin laadukas. Moni kyseistä originaalijulkaisua 80-luvulla seurannut on myöhemmin muistellut, että juuri New Mutantsin parissa Claremont oli itse asiassa parhaimmillaan – ja vaikka edelleenkin suurin osa kyseisistä tarinoista on itseltäni lukematta, olen muutamien satunnaistutustumisten perusteella voinut todeta, että ei nuoriso-osasto laadultaan ainakaan päälehteä heikompi ollut missään nimessä.

Asgard-trilogia on niitä tarinoita, joiden kautta Uudet mutantit oikeastaan vasta itselleni kunnolla avautuivat; aiemmat kohtaamiset olivat tähän mennessä olleet lyhyitä ja satunnaisia. Tämä parissa erikoisjulkaisussa Jenkeissäkin ilmestynyt pitkä tarina sijoittuu aikaan, jolloin Storm oli etsimässä itseään Afrikassa. Paluumatkalla hän kohtaa Kreikassa lomailevat Uudet mutantit, ja sieltä Loki kaappaa koko revohkan Asgardiin paitsi kostaakseen sen mitä Kanadassa tapahtui (MARVEL 7/88), myös tehdäkseen voimansa menettäneestä Stormista oman ukkosjumalattarensa.

Jos tämä tarina on yksi ensimmäisistä kosketuksistani Uusiin mutantteihin, niin se lienee kaikkiaan ensimmäinen tutustuminen Asgardiin, tuohon viikinkijumalten kotimaailmaan, jonka Marvel jostain oudosta syystä integroi sarjakuviinsa 60-luvulla. Claremont ja Arthur Adams tekevät tästä fantasiamaailmasta ihastuttavan elävän ja kutkuttavan monimuotoisen. Eihän Claremont tietenkään tässä mitään uutta luo, kun nämä paikat ovat kaiketi Thorin oman lehden vakiomestoja olleet vuosien ajan – mutta tarinankerronan napakkuus ja luontevuus saa maailman tuntuvan elävämmältä ja todenmukaisemmalta kuin esim. se millaisena Walt Simonson Asgardin myöhemmin (Suomen näkökulmasta) esitti jäykän pönöttelevissä Thoreissaan. Ja tutuksihan tämä monta erilaista ympäristöä sisältävä maailma todella tulee, kiitos näpsäkän kerronnallisen ratkaisun: havaitessaan tulleensa kaapatuksi tekee Illyana siirtotaian palauttaakseen toverinsa saman tien takaisin sinne mistä lähtivät... Mutta Lokin kumppanina toimivan Lumoajattaren vaikutuksesta taika menee pieleen – Uudet mutantit sinkoavat jokainen eri paikkaan, moni eri aikaankin, ympäri Asgardia. Heidän selviämistään (tai edes yrityksiä pysyä elossa) sitten seurataan yksi kerrallaan sivun-parin mittaisissa katkelmissa. Kukaan ei tiedä missä on, missä muut ovat, ylipäätään mitä pahusta on tekeillä. Ja tilanteet vyöryvät ylle huikeassa tahdissa. Asgard ei ole mikään nyhveröitten mesta, ja henki on välittömästi tiukassa monella. Nämä jo paljon kokeneet teinit ovat täysin poissa omalta vahvuusalueeltaan, ja moraalisesti rankkoja päätöksiä on tehtävä nopeasti ja liikoja harkitsematta.

Pakko on ihailla Claremontin kykyä tehdä muutamilla sivuilla nämä tähän asti vain pikemmin nähdyt (paria poikkeusta lukuunottamatta, kuten kuukautta aiemmin Hämiksessä vieraillut Sotakone) hahmot kerrassaan tutuiksi. Siinä sivussa syntyy sitten myös oikeasti koukuttava juoni, huikeaa maailmanrakennusta, erittäin toimivaa dialogia ja sopivasti mysteeriä. Bravo! Sivuhuomautuksena tosin mainittakoon, että suomentaja Mail-Manille ei ilmeisesti ole ollut fantasiasanasto kovin tuttua; "elf" kun on käännetty keijuksi, paikoin jopa keijukaiseksi. "Pimeä keijukainen" ei ihan samaa uhan tuntua välitä kuin "dark elf"...

Kuvituspuolellakin on asiat aikas hyvin, kun taiteesta vastaa varsinainen unelmatiimi Adams & Austin. Tämä on muuten käsittääkseni se stoori, joka lopullisesti teki Arthur Adamsista supertähden, enkä yhtään ihmettele – saatan jopa olla sitä mieltä että tämä (ja siis vielä kaksi seuraavaa numeroa, joiden verran tarina jatkuu) on parasta Adamsia, siitäkin huolimatta, että häntä seuraavien vuosien aikana nähtiin Suomessa paljon lisää. Tämän tarinan tunnelma vain on taiteensakin puolesta niin kohdillaan. Mutta pikkuisen valittamista kuitenkin löytyy: väritys nimittäin pisti jo tätä teininä lukiessani silmään harvinaisen huonona. Olisinpa melkein toivonut että tarina olisi julkaistu mustavalkoisena; äärimäisen pikkutarkkoja yksityiskohtia vilisevä kuvitus on nimittäin joka sivulla laaduttoman värityksen kaltoin kohtelema. Pääasiallinen ongelma on värittäjän ratkaisu läiskiä massakohtauksiin (joita tässä jutussa on paljon) tai jopa maisemiin hahmoista ja yksityiskohdista välittämättä vain yhtä kaiken peittävää väriä. 80-luvun Marvelin suht alkeellisien väritystekniikoiden kanssahan tämä oli tuttu tekniikka satunnaisesti käytettynä muistakin lehdistä, mutta tällä kertaa se on otettu tavaksi värittää koko stoori, surkein seurauksin.

Pääsääntöisesti voi sanoa, että joukkokohtauksia ei ole väritetty kunnolla kertaakaan, vaan kaikki millintarkkoja yksityiskohtia vilisevät kymmenistä yksittäisistä hahmoista koostuvat piirrokset katoavat kaikki saman yleensä harmaan tai sinisen eri sävyillä painetun värimassan alle. Ylipäätään sivuilla on käytetty väriä aika vähän ja aika valjusti; yleissävy on kalsea. Tämä on melkoinen rikos näiden juuri yksityiskohdistaan tunnettujen taiteilijoiden työtä kohtaan; lehdessä on paljon kuvia, joista on lopulta aika vaikea saada selvää, syynä yksinomaan se, että kaikki hahmot, taustat, yksityiskohdat on peitetty yhdellä tasaisella väripinnalla. Lehden kanneksi on suurennettu (Suomessako?) sarjan aloitusruutu, joka paitsi osoittaa miten hyvältä Adamsin kynänjälki näyttää suurennettunakin, myös sen, että oikein väritettynä se olisi vielä huikean paljon sisäsivuja kauniimpaa katsella. Mutta kun lehden sitten avaa, on vastassa vain sama kuva sinikeltaiseksi kalvenneena.

Se siitä. Tarina on onneksi niin korkeatasoinen, että värityksen kanssa pystyy mainiosti elämään. Näin huippuluokan teoksessa vain pistää silmään yksi näin onneton elementti. Tästä huolimatta on siis kyseessä ehdoton klassikko, ja yksi omista Marvel-suosikeistani silloin, kuten tuoreen luennan perusteella edelleenkin. Koska olen päättänyt lukea kokoelmani läpi julkaisujärjestyksessä, jäi nyt oikein harmittamaan kun lehti loppui cliffhangeriin. Olisin halunnut ahmaista loput kaksi osaa saman tien.

MARVEL 8/89: Hämähäkkimies

1. Jäämies iskee!

2. Ansa terroristille!

3. ...ja vielä menninkäisiä...

4. Kuinka Gwenistä ja Peteristä tuli rakastavaiset osa 2

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Gil Kane / John Romita

Tussaus: John Romita / Sal Buscema

Hämiksen klassikoiden MARVEL-putki jatkuu. Edellisnumerosta tykkäsin kovasti, ja meno säilyy melkein yhtä tasokkaana. Tekijät ovat pitkälti samat, ja vaikka muutama alkuperäisnumero välillä taidetaan yli hypätäkin, niin siitä kuitenkin aluksi jatketaan mihin viimeksi jäätiin. Ensimmäinen tarina on silti lehden heikko kohta. Ryhmä-X:n Jäämies, hahmo joka on aina ollut jotenkin persoonaton ja tylsä, tulee vierailulle – käsittääkseni tarkoitus oli kokeilla vieläkö tuolloin jo lakkautetun X-Menin hahmoilla olisi faneja. Ei tainnut olla, koska X-Men pysyi jäähyllä vielä vuosia tämän jälkeen... Eikä tämä tarina kauhean kovaa iskekään. Ei se huono ole; Stan Lee kirjoittaa letkeää Hämis-läppää vaikka vasemmalla kädellä ja nukkuessaan, mutta juoni, viime numerossa nähdyn korruptoituneen poliitikon nappaaminen Hämpyn ja Jäämiehen yhteisvoimin, on aika tylsä päätös kiinnostavasti alkaneelle poliittisen pelin saagalle. Myös toisessa tarinassa poiketaan totutusta. Gwen Stacy on isänsä kuoleman jälkeen (viime numerossa) lähtenyt sukulaisiin Lontooseen, ja kun köyhänä opiskelijana yleensä kärvistellyt Peter saa Daily Buglelta kuvapalkkion, hän päättää yllättää tyttönsä lähtemällä itsekin kohti Brittein saarta. Mutta tuskin on lentokone Heathrow'lle laskeutunut, kun terroristit jo iskevät, Peter sonnustautuu Hämikseksi ja pelastaa päivän. Eikä tietenkään enää voi tavata Gweniä, ylipäätään näyttäytyä juuri missään Lontoossa, vähemmästäkin kun heräisi epäilykset Hämiksen henkilöllisyyttä kohtaan.

Juoneltaan tämäkin osio on ehkä vähän kömpelö, mutta kuitenkin hyvin kirjoitettu. Sanon sen taas: Stan Leen kirjoittama Peter Parker on pahuksen elävä ja realistinen. Leen käsissä myös Gwen Stacy ja koko Daily Buglen väki toimivat hyvin – ja kun Parker palattuaan tuo Robbie Robertsonille Hämiksen kuvia Lontoosta, ei ole mikään ihme, että tuo varsin terävänä pidetty Buglen myöhempi päätoimittaja yhdistää asioita toisiinsa. En tiedä onko hänen koskaan virallisesti kerrottu tietävän Peterin olevan Hämähäkkimies, mutta muistan että 80-luvun lehdissä siihen jo varsin vihjaillen viitattiin. Kakkostarina on muuten poikkeuksellisesti Romitan piirtämä Sal Busceman tussauksella. Yllättävä mutta tiomiva yhdistelmä, joka ei lopulta paljon poikkea Kane / Romita -kombosta.

Kolmannessa tarinassa hengataan viimein tutummassa opiskelijajengissä New Yorkin hektisillä kaduilla, on huumeita ja deittailua, svengaavaa 70-lukua (nämä tarinat ovat vuodelta 1970), vakuuttavaa vainoharhaakin, kun muistinsa menettänyt Norman Osborn alkaa saada fläsäreitä Vihreästä menninkäisestä, on hippivaatteita ja May-tätikin ryhtyy swingeriksi. Erityishuomion ansaitsee tähän stooriin ikuistettu vaatetus. Peterin hapsutakki etenkin on klassikko, tekee noiden leveälahkeisten housujen kanssa totisesti vaikutuksen.

Tiettyä aitoutta näissä tarinoissa on. Jollain tavalla nämä tuntuvat vielä olevan kiinni Hämiksen synnyssä ja vuodessa 1962; aika on kulunut, henkilöt ovat kasvaneet ja ikääntyneet. 80-luvulle tultaessa tarinoiden ajallinen skaala oli jo lakannut olemasta, kronologia oli muuttunut "Marvel-ajaksi", jossa nuo vanhat tarinat siirtyivät koko ajan vuosissa edemmäs ja hahmot pysähtyivät tiettyyn määrittelemättömään nuoren aikuisuuden ikään. Se on vähän sääli, vaikka toki ymmärrettävää bisneksen jatkuvuuden kannalta. Silti se tunne näissä tarinoissa on, että kaikki tähänastinen on todella elettyä historiaa ilman mitään ajan keinotekoisia kutistamisia. Tapahtumiin tämä tuo oman realismilisänsä, ja vaikutelman siitä, että asioilla on merkitystä, että ihmiskohtalot eivät ole vain copyright-merkattuja nimiä ja kuvia joille ei koskaan tapahdu mitään sellaista, mikä muuttaisi status quota liiaksi.

Edellisnumeron tapaan Mail-Man on koonnut loppuun muutaman sivun verran vanhempaa matskua koosteeksi Peterin ja Gwenin ihmissuhdekuvioista. Ditkon piirtämistä tarinoista on nyt edetty Romitaan, ja naisväki näyttää heti kerrassaan hemaisevalta (Romitallahan oli ennen Marvel-pestiään vuosien kokemus romanssi-sarjakuvien parista). Hauska huomio tästä historiallisesta osiosta muuten, kun on lukenut joitakin moderneja Marvel-julkaisuja viime aikoina: nykylehdessä saattaa olla aukeamalla pari isoa kuvaa ja muutama sana, ehkei tekstiä lainkaan. Ja sitten vertaa näihin varhaisen 60-luvun puhetulviin: jestas. Tekstiä on kuin kirjansivulla konsanaan.

Kostajat erikoisjulkaisu

1. "Ja niin tuli... Vision!"

2. Jopa androidi voi itkeä

3. Petos!

4. Maailmanlopun kourissa!

5. Me taistelemme Maan puolesta!

Tarina: Roy Thomas

Piirrokset: John Buscema / Barry Windsor-Smith / Sal Buscema

Tussaus: George Klein / Syd Shores / Sam Grainger

Niin kauan kuin olin Marvelin lehtiä lukenut, oli Mail-Manin palstan lukijakirjeissä toistunut sama pyyntö: julkaiskaa Kostajia! Itse en tätä toivetta oikein ymmärtänyt. Kaikki ohimennen näkemäni Kostajien vierailut olivat vähän puisevia (poislukien se miten Frank Miller heidät kuvasi jonkinlaisina yli-ihmisinä Dardevil-eepoksessa Born Again), eikä kukaan porukan hahmoista soolonakaan kolahtanut. Jotenkin Kostajat tuntui minusta liian naiivin supersankarimaiselta jo tuolloin. Joukko aikuisia ihmisiä hengaa trikoot yllään valtavassa kartanossa miespalvelijoineen odottelemassa kutsua toimintaan. Ihmenelosilla ja X-miehillä sentään oli looginen syy olla yhdessä ja toimia niin kuin toimivat; Kostajat olivat olemassa vain toimiakseen supersankarijoukkona. En oikein koskaan päässyt tämän teennäisen asetelman yli – ja tietenkin se ainoa lukemani pitkä Kostajien tarina oli Sarjakirjassa 105 julkaistu sekava Kree-Skull War.

Odotukset eivät siis olleet hirmuisen korkealla, vaikka tämän tuoreeltaan ostinkin. Ja vaikka materiaalia olisi ollut läjäpäin tarjolla, niin kaukaa 60-luvun lopulta tämän erikoisjulkaisun sisältö on silti peräisin. Onpa meillä ollut 60-lukua ihmeteltäväksi, kun kerran MARVELissakin julkaistiin Hämiksen saman aikakauden tarinoita juuri tuolloin. Myönnettäköön, että on tämän lehden tarinoilla sentään jotain historiallista pointtia: tässä kun nähdään niin Ultronin kuin Visioninkin ensiesiintymiset – molemmat ovat Avengers-mytologian keskeisiä hahmoja. Ja myös sellainen hämmästyttävä metalli kuin adamantium pöllähtää tässä tarinassa mukaan Marvelin universumiin. Että onhan siinä.

Suurin ongelma on silti Roy Thomas, jolla on, kuten olen ennenkin todennut, oivallisia juonellisia ideoita, mutta jonka tarinankuljetuskyky on täysin onneton. Aivan niin adhd:na tämä stoori ei harpo kohtauksesta toiseen kuin myös hänen kirjoittamansa Krii-Skrulli-sota, mutta ei tässä liikaa suvantokohtia ole, ja silloin kun on, eivät ne juuri hengähdystauoilta tunnu, kun ruudut melkein hukkuvat puhekupliin hahmojen loputtomasti pälättäessä. He puhuvat kaikki ajatuksensa julki, selittävät ääneen kaiken sen mitä kuvissa näkee ilman selitystäkin tapahtuvan, heittelevät jokainen toinen toistaan infantiilimpia puujalkavitsejä. Ja kuten Krii-Skrulli-sota, joka päättyi kun Rick Jonesin lapsena lukemien sarjakuvalehtien sankarit materialisoituivat hänen muistoistaan ja pelastivat päivän (!), tälläkin kertaa loppu on täysin järjetön: adamantiumin kaavaa ajatuksenlukijasensoreillaan (!) tiedemiehen päästä etsivä Ultron räjähtää kohdatessaan lauseen joka on tälle maailmanvalloittajarobotille kuin pahinta myrkkyä: "Älä tapa". Voi nyt hele...

Kuvitus on tälläkin kertaa mainiota. Ihan Neal Adamsin tasolla ei olla, mutta kyllä Busceman veljekset ja aivan uransa alussa oleva Barry Windsor-Smith saavat tyylikästä jälkeä aikaan. Varsinkin BWS:n erikoiset kokeilut piristävät tätä kohellusta; löytyy uskaliaita ruutujakoja, huikeita kuvakulmia, outoja inserttejä ja jopa puhdasta ornamentiikkaa välillä. Toisaalta Smith on varsinkin ihmishahmojen osalta vielä hyvin selvä Kirby-wannabe tässä vaiheessa uraansa. Mutta kuvitus voi pelastaa kokonaisuuden vain tiettyyn rajaan asti, ja se mikä tästä paksusta julkaisusta päällimmäisenä jää mieleen on hahmojen jatkuva puheenpölötys ja melkein joka sivulla toistuvat räjähdykset ja kaaos. Ultron ja Vision (molemmat ilmeisesti John Busceman alkujaan luonnostelemia hahmoja) ovat kyllä visuaalisesti komeita ilmestyksiä, ja kummankin esittelykin lehdestä löytyy niille joita esittelyt kiinnostavat.

Onpa muuten mukana myös, kuten peräti kannessa isolla luvataan, yhdeksän sivua Mail-Manin palstaa. Tämä kaikkien aikojen suurin (siihen mennessä, lieneekö ylittynytkään koskaan?) palsta on sitä samaa kuin aina; lukijoiden kirjeitä ja Mail-Manin välillä nasevia vastauksia niihin. Nyt nettiaikana tuntuu hassulta miten rakastettu tuo palsta oli. Itsekin tutkin sen tarkasti läpi joka lehdestä. Toisten mielipiteet kiinnostivat, eikä tätä parempaa keskustelufoorumia oikein ollut. Olinpa myös tähän mennessä jo pannut merkille useita toistuvia nimimerkkejä, joiden kirjeitä näkyi säännöllisesti palstalla. Olisi hauska tietää keitä näiden nimmareiden taakse kätkeytyi. Missä he vaikuttavat nyt?

Hämähäkkimies 8/89

1. Näkökanta

Tarina: Peter David

Piirrokset: Mike Harris

Tussaus: Kyle Baker

2. Silminnäkijä!

Tarina: Peter David

Kuvitus: John Romita, John Buscema, Bob McCleod, Alan Kupperberg, Keith Williams & Mark Texeira

Peter David jatkaa omalaatuisia Hämis-tarinoitaan. Näillä main en enää oikein hahmottanut millainen käsikirjoittaja oli kyseessä; takana oli niin onnistunutta kuin epäonnistunuttakin komediaa, nokkelahkolla juonella kikkaileva mysteeri ja tietenkin huikean julma Synninpäästäjän tarina. Tällä kertaa David on jokseenkin kokeellisella linjalla kahdella tarinalla, joista kumpikin käsittelee silminnäkijähavaintoja ja kertojan luotettavuutta – toinen vakavammin ja toinen vähän vähemmän.

Lehden ensimmäisen puoliskon täyttävä Näkökanta on tarinoista vakavampi. Näemme onnettomuuden, jossa Hämähäkkimiestä pakeneva jalankulkija jää rekan töytäisemäksi; kertojan tai puhekuplien sijaan kommentaari etenee tapahtumaa sanomalehdessä kertovasta uutisesta poimittuna. Peter David hallitsee erilaiset tyylilajit, ja tämänkaltaista kuvan ja kerronnan yhtäaikaista mutta toisistaan irrallista tarinankuljetusta hän käytti myöhemmin Hulkissa paljonkin (muistelen). Tämän sinänsä melko merkityksettömän tapauksen uutisoinnista tarina sitten kertookin. Hämis esitetään tapauksen syypäänä niin Daily Buglessa (tietenkin...) kuin myös tv:ssä. Varsinkin jälkimmäisen toimitustyö on selkeän populistista ja tarkoitushakuista – silminnäkijälausunnoista käytetään vain ne, jotka tukevat "Hämis oli syyllinen"-näkökantaa. Tästä iänikuisesta roistoksi leimaamisesta kääminsä polttava Hämis käy Buglen toimituksessa uhkailemassa J. Jonah Jamesonia kohtauksessa, joka olisi periaatteessa voinut olla jonkinlainen katarttinen päätepiste näiden kahden välillä, mutta eipä tästä tietenkään mitään sen kummempaa seuraa.

Ongelmallisinta sinänsä kiinnostavassa aiheessa on itse onnettomuustapauksen epäuskottavuus. Lieneekö David tarkoittanutkin että Hämiksen syyttömyys on lukijalle ilmiselvää vai mistä on kyse; olisin ehkä ymmärtänyt kyseenalaisen uutisoinnin paremmin, jos itse tapauskin olisi vähän harmaasävyisempi. Kuvitusta pitää kiittää. Mike Harris taisi olla Marvelilla tuolloin vaikuttanut luotettava peruspuurtaja, mutta indie-sarjakuvan puolella paljon tehneen Kyle Bakerin tussaus tekee jäljestä vaikuttavan rouhean, jopa puupiirrosmaisen. Sopii tarinan tunnelmaan kyllä.

Silminnäkijä! taas on paljon käytetyn mutta yleensä toimivan idean variaatio, eli saamme kolmen eri kertojan version samasta tapahtumasta. Peter Parker, Mary Jane Watson ja Jonah Jameson ovat lounastamaan mennessään poikenneet pankissa, jonne aseistautunut ryöstäjäkin samalla osuu. Lukijat pääsevät seuraan, kun jengi on harrastamassa jälkipuintia kyseisellä lounaalla, Jameson vauhdilla humaltuen. Buglen päätoimittaja Robbie Robertson tulee paikalle ja kysyy mitä pankissa oikein tapahtui, mistä seuraa ensin Mary Janen kaikkia osapuolia myötäkarvaan sukiva versio, sitten Jamesonin itseään sankaroiva (ja Hämistä dissaava) näkemys, lopulta Peter kertoo (ilmeisesti?) tapahtumien todellisen laidan, jolloin paljastuu että kyseessä on oikeastaan silkka farssi, kun aiempien näkemysten pahuutta huokuva kriminaali olikin suorastaan yliampuvan surkea luuserihahmo. Muistan aikoinaan pitäneeni tästä tarinasta enemmän, nyt pidin sen huumoria turhan osoittelevana ja vähän väsyneenä. Hyviä heittoja löytyi, mutta täytyy tunnustaa, että pidän Jamesonista hahmona paljon enemmän kun tämä esiintyy vakuuttavana ja kovanaamaisena sanomalehtiveteraanina. Turhan usein hän on pelkkä omahyväinen pelle, kuten tälläkin kertaa taas. Mary Janen yritys saada niin poikaystävänsä pomo kuin Hämiskin näyttämään sankarilliselta on kyllä hyvä idea.

Kuvitus on sekalainen kaarti isoja ja vähemmän isoja nimiä. Jokaisen version tapahtuneesta on piirtänyt eri kuvittaja, joista Jamesonin näkemyksen piirtänyt Bob McCleod toimii parhaitan jo valmiiksi vähän sarjakuvamaisen tyylinsä vuoksi. Viimeinen osuus lienee hyvin varhaista Mark Texeiraa, ja aika kaukana ollaan vielä siitä superstarasta, joka hänestä sittemmin esim. Aaveajajan parissa kehkeytyi. Kuppilaan sijoittuvat väliosiot (joissa Jamesonin jatkuvasti kasvava humalatila kieltämättä vähän hymyilytti) ovat sitten vanhojen gurujen jälkeä: Romita ja Buscema osaavat hommansa.

Silti lopputulos ei ole kovin ikimuistoinen nyt luettuna. Ehkä en vuonna 1989 ollut törmännyt tähän trooppiin vielä liian usein, vaikka vanhahan tällainen kerrontatapa tietenkin on, minkä David itsekin myöntää: ryöstetyn pankin nimikin kun sattuu olemaan "Rashomon". Ha!

Panin muuten merkille, että Mail-Manin sijasta lehden oli suomentanut nimimerkki Barrister. Näihin aikoihinhan alkoi muita suomentajia tosiaan Marvelin lehdessä näkyä vilisemällä; taisivat vielä poikkeuksetta kaikki toimia jonkun hölmön nimimerkin takaa. Taso vaihteli, ja vain muutama oli tullut jäädäkseen, en muista että tätäkään kaveria olisi myöhemmin nähty lisää, vaikka käännös on vallan pätevää, en olisi Mail-Manista erottanut.

Lehti oli siis erikoisuudentavoittelussaan pikemminkin kiinnostava kuin hyvä. Lukihan tämän, vaikka kumpikin tarina olisi voinut mennä pari pykälää syvemmälle aiheensa käsittelyssä.

MARVEL 7/89: Hämähäkkimies

1. Tri Mustekala elää

2. Ja kuolema iskee!

3. Murskatkaa Hämähäkki!

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: John Romita

4. Kuinka Peteristä ja Gwenistä tuli rakastavaiset

Tarina: Stan Lee

Taide: Steve Ditko

Kuukausittaisen lehtensä lisäksi Hämähäkkimiestä tarjoiltiin meille 80-luvun lopun marvelisteille aika tasaiseen tahtiin myös erikoisjulkaisuina, mikä oli ihan jees, koska sen lisäksi että seittiveikon seikkailuja oli määrällisesti paljon mistä valita, olivat nuo vanhat tarinat yleisesti ottaen korkeatasoisia. Silti tuntui vähän väärältä antaa juuri parhaaseen nousukiitoonsa päässeestä MARVELista peräti neljännes vuoden numeroista Hämikselle – ja vieläpä kolmena kuukautena putkeen.

Muistan toki pitäneeni näistä vanhoista tarinoista (totisesti ikivanhoista – melkein 20 vuotta näilläkin ikää jo silloin) jo nuorena, vaikka niitä vaivasikin tietynlainen muuttuneesta maailmasta johtuva vieraus. Nuorison vaatetus ja tavat, kaupungit autoineen, tekniikka ja mediamaailma ja niin edelleen olivat jotenkin niin 60-lukuisia, että tunnelma oli kuin olisi seurannut rinnakkaistodellisuuden Peter Parkerin elämää, vaikka samaa kanonisoitua kronologiaahan nämä tietenkin olivat kuin ne kasaritarinat joita Hämpyn omassa lehdessä tuolloin seurasin. Nyt kun noista 80-luvun tarinoistakin on jo paljon kauemmin kuin näistä Stan Leen ja Gil Kanen taidonnäytteistä oli silloin, historiallinen konteksti ei enää juuri vaivaa; kaikki minulle tutut Marvel-sarjakuvat ovat jo enemmän tai vähemmän historiallisia (joskin viime vuosina olen pikkuisen aktivoitunut myös modernimman Marvel-tuotannon parissa, mutta tämä blogi ei ole sitä varten...). Tarinat tapahtuvat omassa aikakuplassaan, ja ovat kaikki oivallisia katsauksia omaan aikakauteensa.

Ajallisesta vieraudesta huolimatta Stan Leen Hämähäkkimiehessä on myös outoa autenttisuuden tuntua, joka puuttuu kasarihämiksestä. Oudolla tarkoitan sitä, että eihän tämä Leen Hämis ollut minulle juuri lainkaan tuttu näitä lehtiä ensi kerran lukiessani, mutta jotain "oikeaa" näissä silti oli. Kenties Lee vain hallitsi Peter Parkerin hahmona niin hyvin; ei liene liioiteltua väittää, että nimenomaan Hämähäkkimies oli se, minkä parissa Stan Lee ylsi parhaimpiin suorituksiinsa. Tämän lehden tarinat ovat hänen aktiivisen käsikirjoittajauransa loppuvaiheelta, vuodelta 1970, jolloin Lee kirjoitti enää Hämistä ja Ihmenelosia, joka sekin on ollut lähinnä Jack Kirbyn sooloilua. Lee pisti paukkunsa Hämähäkkimieheen, ja se näkyy. Henkilöhahmot (taas pitää kehaista Hämiksen laajaa ja hyvin rakennettua sivuhenkilöjoukkoa) ovat kiinnostavia, dialogi rullaa, ihmisten ongelmat ovat monesti paitsi samaistuttavia maanläheisyydessään (raha- ja rakkaushuolet, sairaudet, huumeet, rikollisuus), myös usein ajankohtaisista uutisaiheista poimittuja, kuten tämän numeron ilmansaasteet ja poliittinen korruptio. Viimemainitusta käy mainiona esimerkkinä Sam Bullit, jonka retoriikka on kuin suoraan tämän päivän oikeistopampulta.

Huomaan että vuonna 2020 pidän näistä tarinoista vielä aiempaa enemmän. Leen dialogi on runsasta, mutta elämänmakuista, eikä voi mitään sille, että vaikkapa Peter Parker ja Gwen Stacy ovat hänen kirjoittamanaan piristävän todellisia ihmisiä; elämänmakuisia etenkin verrattuna muuhun 60- ja 70-luvun vaihteen Marvel-sarjakuvaan. Eroa esimerkiksi Roy Thomasin saman vuoden X-Meniin on kuin yöllä ja päivällä. Tietenkin Lee tiesi tekevänsä supersankarisarjakuvaa, eikä tämä puoli ole yhtään sen hullummin hoideltu; aika paljon vaikuttavammin Tohtori Mustekalaa on tässä numerossa käsitelty kuin hänen aneemisissa modernimmissa esiintymisissään, joita Suomessa nähtiin vuoden 1988 lopulla. Tämän numeron Tohtori on pelottava ja skarppi vihollinen, jonka toiminnan seurauksena Hämiksen tyttöystävän Gwenin isä, sarjassa jonkun aikaa sivuhenkilönä esiintynyt poliisikapteeni Stacy saa surmansa. Sen verran harvinaista (käytännössä olematonta) oli sivuhenkilöiden menehtyminen vielä tuohon aikaan Marvel-lehdissä, että tapahtumalla oli painoarvoa. Ja vielä synkempäähän oli tietysti pian luvassa...

Kuvituspuoli toimii. Gil Kanen tyyli on vaihtelevine kuvakulmineen ja terävine varjoineen dramaattisempi kuin häntä edeltäneen John Romitan pehmeys, mutta koska Romita pysyttelee tussaajana, säilyy jonkinlainen visuaalinen yhteys aiempaan. Vaikka yleinen konsensus taitaakin kallistua Romitan puoleen parempana Hämis-artistina, itse pidän enemmän Kanen välillä jopa elokuvamaisista otoksista ja ekspressiivisemmistä kasvonpiirteistä. Molemmat ovat kovan tason tekijöitä tietenkin. Lehden lopussa on tilaa vielä sen verran, että Mail-Man on saksinut viisisivuisen koosteen aivan Hämiksen alkuajoilta, jossa keskitytään Peterin siviilielämän kuvioihin. Ei mitään mullistavaa – Leen dialogi on lähes kymmenen vuotta aiemmin ollut vielä vähän kömpelöä, mutta Ditkon erikoista ja kiehtovaa piirrosjälkeä näkee aina mielellään. Ja onhan kieltämättä historiallinen hetki, kun tavataan niin Harry Osborn kuin Gwen Stacykin ensi kertaa. Olisivathan nämä historiallise(mma)t tarinatkin ansainneet kokonaisena julkaisun, mutta parempi tämäkin kuin ei mitään, ja Marvel-Sagassa nähtyyn "kuva sieltä, toinen täältä"-tilkkutäkkiin verrattuna tällainenkin parin sivun kooste on suorastaan tarinallinen.

Mutta jos mielestään sai Hämistä vuonna 1989 ihan tarpeeksi omassa lehdessään, niin olihan tämä kova paikka: kolme kuukautta putkeen MARVEL näitä Hämis-klassikoita tosiaan tykitti. Ainakin niistä ensimmäinen oli kyllä kovaa kamaa, mitenköhän seuraavat?