Maximum Marvel: Hämähäkkimies

1. Kuolema iskee neljä kertaa

2. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu

3. Hämähäkinmetsästäjä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Dave Hunt

Kun jokin aika sitten käsittelin albumia Hulk ja Möykky, mainitsin että tämä Maximum Marvel -sarja oli julkaisukanava vähän poikkeammille ja keskimääräistä Marvel-julkaisua korkeatasoisemmin tuotetulle tavaralle. Mutta heti Hulkin ja Möykyn perään ilmestynyt sarjan viimeiseksi jäänyt osa heittää tällä määritelmällä vesilintua: tämä Hämiksen albumi on koottu ihan normaalisti lehtimuodossa julkaistusta tavarasta, vieläpä tässä vaiheessa jo varsin iäkkäästä – jostain 70-luvun puolivälistä taitavat nämä stoorit olla peräisin. Vähän outohan tällainen kallis ja ylikokoinen (albumit aina harmittivat siinä mielessä, etteivät sopineet tavalliseen lehtikoteloon) formaatti on Hämiksen peruskamalle, etenkin kun albumimuoto on tosiaan vetelämässä Marvelin osalta viimeisiään tässä vaiheessa, ja samana syksynä Semic julkaisi myös ihan tavallisen lehden kokoisen Hämähäkkimies-erikoisjulkaisun; taisivatpa ihan yhtä aikaa olla kaupan hyllylläkin. (sivumennen sanoen muistan itsekin kyseisen lehden omistaneeni, mutta näyttää jonnekin kokoelmastani kadonneen)

Kenties Mail-Man on ajatellut, että tekijät riittävät syyksi pistää tarinoille vähän komeammat puitteet. Eikä siinä mitään: Claremont ja Byrne niittivät kaiken mahdollisen maineen X-Men -aikoinaan, joita nämä Hämis-tarinat ilmeisesti niukasti edeltävät ajallisesti. Ja kun Suomen Marvel-lukijakunta fanitti kumpaakin tekijää 80-luvulla aivan ylenpalttisesti, niin tässä ajattelussa saattaa olla perääkin... Tähän albumiin kootuista kolmesta tarinasta pitää todeta kaksi seikkaa: Ne ovat eittämättä laadukasta ja hyvin tehtyä Marvel-sarjakuvaa, mutta toisaalta ne eivät ole millään tavoin oleellista tai edes ikimuistoista luettavaa. Hämiksen ja muiden hahmojen yhteisseikkailuita esittänyt Marvel Team-Up kärsi aina juuri siitä, että tarinat tuntuivat oleva irrallaan varsinaisesta kronologiasta; ikään kuin ohimennen "tärkeiden" tarinoiden välissä tapahtuvia välinäytöksiä. Niin on tälläkin kertaa. Ensin Hämähäkkimies, Ihmetyttö (Carol Danvers) ja Ihmenelosten Liekki saavat vastaansa Superskrullin, sitten otetaan kissanainen Tigran kanssa matsia Kravenia vastaan. Kumpikin tarina on toteutettu hyvin, Claremont osoittaa hallitsevansa jo tässä aika varhaisessa vaiheessa uraansa paitsi juonenkuljetuksen, myös Hämiksen huulenheiton (oleellinen osa jokaisen Hämis-kirjoittajan repertuaaria), ja Byrne piirtää todella hyvin – on oikeastaan aika sääli, ettei hän koskaan piirtänyt Hämähäkkimiestä kovinkaan paljon.

Niin että kyllähän tämän albumin luki, ei siinä mitään. Parin ensimmäisen tarinan täyttävä Superskrulli-mäiskintä on varsinkin hyvä ja eeppinen, sisältäen lisäksi claremontillista kosmista hämäryyttä sopivasti annosteltuna. Kraven-osio jää vähän tyhjänpäiväiseksi, mutta Byrnen piirrosjälki on hyvin tussattua ja tunnelmallista; Suomessa aika vieraaksi jääneen Tigran olemuksenkin kuvitus tavoittaa hienosti.

Ja tällaiset väärin sijoitettuja puhekuplia sisältävät ruudut ovat tietysti aina yhtä huvittavia:

Arvio: Outo formaatti ihan jees tarinoille. Marvelin vähän epämääräisestä 70-luvun materiaalista nämä lienevät paremmasta päästä, mutta mitään kovin tärkeää ei olisi jäänyt näkemättä, vaikkei tätä kamaa olisi koskaan Suomeen saatukaan.

Ryhmä-X 10/88

1. Kalavelkoja

2. Hukkuminen

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Vielä tähän aikaan (vuoden 1988 loppuun asti) Ryhmä-X julkaistiin 32-sivuisena, mikä tarkoitti että jokaiseen kotimaiseen lehteen mahtui puolitoista alkuperäisjulkaisun numeroa. Tällä oli joskus sellaisia outoja seurauksia kuin esim. tässä lehdessä, että vaikka kansikuva toki onkin lehden jälkimmäisen tarinan alkuperäinen kansi, sen kuvaama kohtaus ei vielä tähän numeroon mahtunut, vaan tapahtuu vasta kuukauden kuluttua.

Joka tapauksessa uudeksi vakiokuvittajaksi astunut Marc Silvestri pääsee nyt kunnolla vauhtiin, ja on ihan pirun vaikuttava. Varsinkin Greenin vauhdikkaan levottomalla tussiviivalla viimeisteltynä Silvestrin kynänjälki miellytti minua aikanaan kovasti, ja tekee saman yhä. Esteettisten mieltymysten syitä on usein vaikea määritellä tarkoin, mutta nyt kypsällä iällä tätä lehteä lukiessa huomasin esimerkiksi sen, miten paljon enemmän Silvestrin kuva-ala liikkuu kuin Marvel-piirtäjillä keskimäärin. "Kamera" kiertää henkilöitä jatkuvasti, zoomataan läheltä kauas ja takaisin, hankaliakaan kuvakulmia Silvestri ei pelkää käyttää. Lisäksi henkilöt ovat elävämpiä kuin melkein kellään muulla tuon aikakauden piirtäjällä; eleet ja asennot vaihtelevat, ruumiinkieli on vahvasti mukana, kasvotkin ovat huomattavan ilmeikkäitä. Totisesti huomaan Silvestrin nousevan yhä vain korkeammalle sillä suosikkipiirtäjieni listalla, jolla hän jo valmiiksi oli lähellä huippua. Hänen piirrostensa tilantuntukin on vahva, joskin vielä 80-luvulla Marvelin sarjakuvien väritys oli aika heikkotasoista – esim. tämä näkymä kalliovuorilta ansaitsisi jotain paljon parempaa kuin epämääräisen kokoelman satunnaisia väripintoja.

Tarinan ytimessä on Claremontin (ja minun!) lempihahmo Storm, joka haluaa puhdistaa pöytää itsensä ja Forgen välillä – heidän lyhyt romanssinssa (kesällä -86) päättyi huonosti, kun selvisi että Forge oli valmistanut aseen, joka poistu Stormin voimat. Nyt mutantit ovat ahtaalla, ja Storm kaipaisi entistä kipeämmin säävoimiaan, ehkä Forge voisi jotenkin auttaa asiaa... Mutta tämän pilvenpiirtäjä Texasissa on tyhjillään ja rappiolla, Forge kadonnut jonnekin, vain hänen Cheynne-heimoon kuuluva kasvatti-isänsä Naze on paikalla, etsimässä Forgea hänkin, mutta eri syistä. Storm liittyy Nazen seuraan, ja tämä melko erikoinen kaksikko aloittaa outoja käänteitä saavan mystisiä sävyjä sisältävän etsintäretken Grand Canyonin suuntaan.

Sillä välin muut X-miehet saavat tietää Marauderien olevan iskemässä San Fransiscossa sairaalaan, jossa Madelyne Pryor on potilaana. Sinne lähdetään, mutta lehti loppuu juuri kun varsinainen toiminta on alkamassa, ja mikäs siinä – huomasin ainakin nyt, että Stormin ja Nazen lupaavalta tuntuvan etsintäretken alku oli mielenkiintoisempaa matskua kuin Marauderit, joiden taustahahmo ja "pomo" Herra Pahuus (nimi on tarkoituksellisen korni, mikä tosin ei vielä vuosiin taida käydä ilmi) nähdään muuten tässä numerossa ensi kertaa. Pitkään Marauderien paluuta onkin saanut odottaa, ehkä liiankin pitkään – mutta seuraava numerohan vasta kertoo, minkä mittakaavan matsi on kyseessä.

Arvio: Claremont / Silvestri / Green on huippuluokan tiimi. Tämä on heti Romita JR:n piirtäjäkauden jälkeen suosikki-X:ääni, ei valittamista siis. Paljon monimutkaisia juonia, hitaasti avautuvia kuvioita, taidokasta supersankarisaippuaoopperaa niin kuin vain Claremont sen osaa.

Hämähäkkimies 10/88

1. Kettujahti!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Iso pamaus!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Vuoden 1987 Hämiksiä etupäässä hallinnut DeFalco / Frenz -kaksikko palaa viimein näyttämölle; edellisen kerran heidän töitään nähtiin tammikuun numerossa, ja silloinkin poikkeuksellisen Stan Leen dialogittaman annual-julkaisun kanssa. Nyt ollaan palattu asian ytimeen, mutta vieläkö lähes vuoden tauon jälkeen näiden tekijöiden Hämppi iskee?

Kyllä ja ei. Toki eron edellisten kuukausien aikana julkaistuihin ponnettomiin tarinoihin huomaa heti. Juoni kulkee, Frenzin kuvitus on dynaamista, ja dialogikin, vaikka on usein DeFalcon heikoin puoli, on sekin silti enemmän iskussa kuin esimerkiksi Louise Simonsonin haahuillen jaaritteleva loputon monologi. Silti, vaikka tekninen puoli onkin kunnossa, tarina on vähän sitä sun tätä. Näitä tekijöiltä sentään on aiemmin nähty räjähtäviä matseja esimerkiksi Mörkön ja Puuman kanssa, nyt on eläköityvä jalokivivaras Musta kettu, sekä omaa palkka-armeijaansa pyörittävä Hopeasapeli ("Silver sable" pitäisi kyllä kääntää hopeasoopeliksi... mutta ehkä Mail-Man ei katsonut tuota veikeää elukkaa tarpeeksi edustavaksi nimensä puolesta) – eikä näistä kumpikaan ole kauhean kiinnostava, vaikka ainakin Hopeasapelia nähdään Hämiksessa myöhemmin aika paljon. Hahmossa on kyllä potentiaalia: naispuolinen omaa organisaatiotaan pyörittävä ja jotenkin moraalin harmaalla alueella heiluva taiturimainen lähitaistelija on ideana hyvä, mutta ainakin vielä tässä tarinassa (lienee esiintynyt aiemminkin, mutta on kuitenkin tässä kohtaa vielä aika uusi tulokas) hänestä ei saada paljon mitään persoonallista irti.

Salattujen sotien viimeinen jakso alkoi jo edellisnumerossa, nyt nähdään tuon pitkän loppuluvun jälkipuolisko, joka on aika väsynyt. Zeckin kuvitus varsinkin meinaa levitä kerrassaan käsiin – John Beatty mainitaan tussaajaksi, mutta jäljestä näkee, että monia muitakin on haalittu sivuja viimeistelemään, ja siitäkin huolimatta kuvitus on paikoin melkein luonnosmaisen simppeliä.

Enimmäkseen tässä painetaan vain monen asian osalta isoa reset-nappulaa. Tuonpuoleinen onnistuu yllättämään Tohtori Doomin, saa voimansa takaisin ja palauttaa Doomin entiselleen (ja jonnekin tuntemattomaan aikaan). Sankaritkin saavat Reed Richardsin avulla itselleen teleportterin, joka palauttaa heidät pieni porukka kerrallaan maapallolle. Paitsi Möykyn, joka jää yksikseen Taisteluplaneetalle Hulktaren jatkaessa hänen tilallaan Ihmenelosissa. Näitä Möykyn sooloseikkailuja planeetalla nähtiin hänen omassa lehdessään seuraavan vuoden ajan, mutta Suomessa niitä ei esitetty, joten mysteeriksi ovat jääneet – nyt sarjan viimeisissä ruuduissa on tiettyä melankolista tunnelmaa, joka jätti vähän hutaisten tehdyn lopetuksen jälkeen kuitenkin kohtuullisen positiivisen fiiliksen. Tuntui siltä että oli jotain merkittävämpääkin lukenut, vaikka ei Salatut sodat kyllä lopulta ollut kaksinen. Loppupuolen Doom-juonikuvio oli cool, muuten tämä oli aika köykäistä mäiskettä. Hyvä että viimein päättyi.

Arvio: DeFalco / Frenzin Hämis on positiivinen tuulahdus paremmilta ajoilta, vaikkei tarina mikään mullistava olekaan. Salatut sodat saatiin loppuun, eikä yhtään liian aikaisin, kun tekijätkin tuntuvat jo väsähtäneen. Ok lehti kaikkiaan, mutta edellisestä oikeasti hyvästä Hämiksestä alkaa olla jo pirusti aikaa.

Maximum Marvel: Hulk ja Möykky

Tarina: Jim Starlin

Taide: Berni Wrightson

"Maximum Marvel" oli lyhytikäiseksi jäänyt sarja, jossa Semic julkaisi korskeassa kiiltokantisessa albumimuodossa vähän tavallisesta poikkeavaa Marvel-tuotantoa. Hulk ja Möykky on sarjan kolmas osa, ja on alkujaan ilmestynyt Marvelin Graphic Novel -sarjassa, minkä nimikkeen alla nämä enemmän tai vähemmän erikoiset tapaukset Jenkeissä julkaistiin. Käsittääkseni näiden Graphic Novelien taso heitteli rajusti, mutta se vähä mitä meidän markkinoillemme saatiin, oli kyllä kelvollista kamaa. Tätä aiemmin ilmestynyttä Hämähäkkimiehen albumia Tordenkakerlakk en itse koskaan omistanut, mutta kaverilla sen luin, ja mieleen jäi erityisesti Berni Wrightsonin vaikuttava kuvitus. Jostain muualtakin Wrightson oli vissiin ennen tätä albumia tuttu (olen ostanut tämän myöhemmin itselleni antikvariaatista, mutta lukenut jonkun muun luona jo tuoreeltaan), tosin en kyllä enää millään muista että mistä. Stephen Kingin kirjoihin hän ainakin on tehnyt kuvituksia, mutta niitä olen kohdannut vasta myöhemmin. Jim Starlin ei sen sijaan nimenä sanonut mitään; hänen 70-luvulla varsin runsasta Marvel-tuotantoaan niin kirjoittajana kuin piirtäjänä ei meillä taidettu liiemmin nähdä; vasta Infinty Gauntletin myötä miehen kosmiset tarinat tulivat 90-luvun puolella tutuiksi.

Ei tainnut myöskään Hulk olla erityisen tuttu minulle vielä syksyllä 1988. Olihan hän Salatuissa sodissa mukana, mutta jäi tapahtumissa lopulta aika syrjään. Omalla tavallaan tämä albumi onkin siis piirtynyt merkittävänä varhaisena Hulk-lukukokemuksena mieleen, ja on tietenkin sellaisena vallan mainio.

Kyseessä on tietenkin puhdasverinen komedia. Juonta ei ole juuri nimeksikään; kummallisen planeetan pikkuvirkamies kaappaa kaksi Maan vahvimmaksi todettua olentoa toiseen galaksiin suorittamaan epämärääistä noutotehtävää, ja siinäpä se oikeastaan – albumin 60 sivua täyttyy sitten tämän kaksikon hivenen takkuisesta matkasta halki planeetta Maltriculonin soiden ja jätteenkierrätyslaitosten, ja pääpaino on paitsi napakassa dialogissa ja tilannekomiikassa, myös, tietenkin, Berni Wrightsonin isossa ja kauniissa kuvituksessa. Suuri sivukoko ja laadukas paperi tuovat teoksen kauniit maalatut värit komeasti esiin, ja kun Wrightson on parhaimmillaan kaikenlaisten mielikuvituksellisten ja groteskien olentojen parissa, niin niitähän sitten riittää.

Starlin hallitsee hahmonsa täydellisesti. Komiikka syntyy ennen kaikkea siitä, että Möykky on  kuin vastentahtoinen mutta lakonisen maalaisjärkinen isoveli, ja Hulk tämän vastuulle heitetty lapsenmielinen hönö, jonka toisaalta luovat, toisaalta kajahtaneet ongelmanratkaisut ajavat kaksikon tilanteesta seuraavaan yleensä paremmin kuin Möykyn loogiset ja tässä surrealistisessa ympäristössä täten aivan vääränlaiset toimintamallit. Napakkaa sanailua riittää kuin Mad-lehdessä konsanaan, mikä voi tulla mieleen siitäkin, että albumin on suomentanut kyseisestä lehdestä tuttu ja Mail-Mania komedisessa sanankäytössä monin verroin jouhevampi Metsänen. Aika monta heittoa tästä julkaisusta jäi tahollani eri ihmisten kanssa lentäviksi lauseiksi vuosien ajaksi elämään, mikä kertonee homman toimivuusasteesta. Marvelin komedialähtöisistä julkaisuista tämä lienee paras kohtaamani, etenkin kun taide on sivu toisensa jälkeen suorastaan kehystyskelpoista kamaa.

Arvio: Eittämätön klassikko, jonka ainoa haittapuoli lienee nopealukuisuus. 60 sivua heilahtaa ohi tuosta vaan, mutta huomasinpa edelleen hörähteleväni ääneen esimerkiksi Hulkin järkipuheelle ja jättiläismatojen jätteitä kuljettavalle roskakuskille. Wrightson olisi saanut tehdä Marvelille enemmänkin projekteja, niin perhan näyttävää tämä kuvitus on.

Ryhmä-X 9/88

1. Rusikointia kahdella mantereella (loppuosa)

2. Velvollisuus kutsuu

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri / Bret Blevins

Tussaus: Dan Green

Kuten numeron kansikin kertoo, saadaan ryhmään yhä vain lisää jäseniä. Tällä kertaa ruotuun astuu Alex Summers, Havok, joka ehti hetken aika kuulua tiimiin jo 70-luvun alussa Roy Thomasin ja Neal Adamsin ollessa lehden puikoissa. Havokin mukaantulo on kuitenkin sikäli merkityksellinen, että hänen myötään jo useamman kuukauden käynnissä ollut muutosvaihe päättyy – vuosien kuluessa tutuksi käyneestä jäsenistöstä on jäljellä enää Storm, Wolverine ja Rogue, ja nyt kaikki tarvittavat uudet tyypit ovat mukana kuvioissa. Tässä numerossa myös Magneto on paikalla, joskin hän poistuu aika pian takavasemmalle, ja New Mutants -lehteen, jota Suomessa ei valitettavasti juurikaan nähty. Tosin Louise Simonson taisi näihin aikoihin jo kyseistä julkaisua käsikirjoittaa, joten ehkä mitään suurta ei ole menetetty; ainakaan ne muutamat tarinat, joita myöhemmin Uusien mutanttien lehdestä täälläkin esitettiin suuren Inferno-kokonaisuuden yhteydessä, eivät olleet kaksisia.

Toinen jo kannessa esiintyvä asia on Bret Blevins, joka on piirtänyt Havokin mukaan tuovan kakkostarinan. Hänen tyylinsä on tällaiseen synkkään ja kuolemanvakavaan X-aikakauteen ehkä epäsopiva, mutta toisaalta jotenkin pidänkin siitä. Piirrostyylin ja tarinan tunnelman aiheuttamassa ristiriidassa on samanlaista viehätystä, kuin Sam Kiethin piirtämissä Sandmanin ensimmäisissä luvuissa. Kiethin tavoin myös Blevins on notkean sarjakuvamainen, siis sellaisessa hieman koomisessa, liioittelevassa mielessä. Tarinan hieman unenkaltainen tunnelma mahdollistaa tyylin toimimisen: Havok näkee painajaisia käynnistään Xavierin kartanolla – missä hän on siis hiljakkoin käynytkin, eikä muistinsa mukaan mitään erikoista ollut tekeillä. Mutta painajaiset eivät jätä rauhaan, joten on lähdettävä uudestaan, ja niin hänen puolisonsa Lorna "Polaris" Dane jää yksin Uuteen Meksikoon, Havok lähtee New Yorkiin... Eikä pariskunta sitten tapaakaan toisiaan todella pitkään aikaan, kun Marauderit käyvät Polariksen kimppuun heti Alexin mentyä, ja jo kesän numeroissa nähty psyykkinen olento Malice valtaa tämän pysyväksi kehokseen. Sillä välin Alex löytää X-miehet ja Magneton lymyilemässä viemäreissä, saa kuulla miten kuolettavaksi mutanttien elämä on käynyt (ja että hän todella tapasi jo aiemmin X-miehet – minkä Tajunta oli hänen muististaan pyyhkinyt) ja haluaa liittyä mukaan; vastentahtoisesti, mutta kuitenkin.

Minä olen aina tykännyt Havokista. Hädin tuskin hahmoa tunsin vielä tämän numeron ilmestyessä, mutta hän nousi nopeasti melko keskeiseksi jäseneksi ryhmässä, ja suosikkieni joukkoon heti. Havokin vastentahtoisessa supersankaruudessa on jotain sympaattista. Hänen mutanttivoimansa on tuhoava ja vaarallinen, mutta ennen kaikkea Alex haluaisi kuitenkin olla geologi ja upota tutkijanuraansa, mutta kun on veljensä kautta joskus näihin kuvioihin ajautunut, ne tuntuvat häntä vainoavan vuodesta toiseen. Havok jää pitkäksi aikaa Ryhmä-X:n riveihin, ja koko tätä aikaa leimaa turhautunut epätoivo siitä, että hän yleensä on siellä missä on, tekee sitä mitä tekee. Minulle Havokista tuli nopeasti oleellinen X-jäsen, ja tämä hänen hieman paranoidilla minäkerronnallaan varustettu tarina tuo heti hänet lukijaa lähelle. Claremont taisi itsekin pitää hahmosta.

Mutta olihan tässä numerossa tosiaan edellisessä alkaneen tarinan loppupuolikin, jossa siis nähtiin ensi kerran Marc Silvestrin piirrosjälkeä. Hyvää menoa, poikkeuksellisen vauhdikasta mättöä jopa, kun uudet X-jäsenet Roguen johdolla koittavat pysäyttää Juggernauttia, joka pistää Edinburghia palasiksi. Ikimuistoisimmassa kohtauksessa Rogue koittaa pysäyttää kohti raiteet katkaissutta kuoppaa täyttä vauhtia syöksyvää junaa.

Arvio: Nautinnollista tarinankerrontaa, hyvää kuvitusta, kutkuttavan paranoidia ja rahtusen epätoivoistakin fiilistä. Kukapa ei tämmöisestä tykkäisi.

MARVEL 6/88: Ihmeneloset

Tarina ja taide: John Byrne

Vuoden toinen massiivinen paketti Byrnen Ihmenelosia sisältää muutamia isoja muutoksia ryhmän perusolemukseen. Salatut sodat tapahtuvat ohimennen tämän numeron aikana, ja Möykyn sijasta sieltä palaakin Reed Richardsin ja Johnny Stormin mukana Hulktar, joka liittyy joksikin aikaa Ihmenelosiin tämän numeron myötä. Tämä on hyvä käänne ennen kaikkea siksi, että Byrne hallitsee Hulktaren niin visuaalisesti kuin kirjoittajanakin todella hyvin; ei ihme, että hän myöhemmin jatkoi hahmon parissa pitkään tämän omassa lehdessä. Pidän kyllä siitäkin, että sellaisia perusasioita kuin mitä Ihmeneloset Marvelin universumissa ovat, välillä vähän ravistellaan. Tämä alkuperäinen supersankarinelikko on lopulta hyvin kuvioihinsa vakiintunut ja kaavamainen – aivan toisella tavalla kuin vaikka Kostajat tai Ryhmä-X. Ihmenelosissa on ollut aina kysymys enemmän perheyhteisön dynamiikasta kuin supersankariryhmästä, ja yhden keskeisen henkilön puuttuminen ja uuden astuminen kuvioon luo tietenkin uusia kiinnostavia heijastuspintoja.

Toinen iso asia on Susanin raskaus. Juuri kun Reed ja kumppanit palaavat Salatuista sodista maahan, Susan alkaa kärsiä voimakkaista säteilyoireista, joiden lähteeksi paljastuu vielä syntymätön lapsi. Ihmekös se sinällään, kun molemmat vanhemmat ovat aikoinaan läpikotaisin säteilytettyjä... Tilanne on kuitenkin vakava, eikä epätoivoisista pelastusyrityksistä ole apua, vaan raskaus päättyy keskenmenoon. On toki aika selvää, että kun yhdenkin lapsen pyörittäminen mukana tarinoissa vaatii käsikirjoittajilta aina luovia ratkaisuja, ei Marvel kai missään vaiheessa halunnut Richardseille enää enempää jälkikasvua – tässä mielessä tätä juonenkäännettä voi siis pitää tarkoitushakuisena shokkimateriaalina. Toisaalta Byrne käsittelee aihetta hyvin ja kunnioituksella, vellomatta draamassa liikaa, ja tämä on joka tapauksessa oleellinen askel siinä muutoksessa, jonka Susan Richards Byrnen kaudella käy läpi.

Elämä tämänkin tragedian jälkeen jatkuu. On uusia vastuksia, uusia asioita joihin reagoida; tällä kertaa esim. avaruudesta singahtava jättikokoinen tuhoaja Terminus, joka tylysti vaatii planeettaa itselleen ja alkaa saman tien tuhota ympäristöään ennennäkemättömällä vimmalla. Minut Terminus jätti vähän kylmäksi. Pidin jo nuorempana enemmän lehden inhimillisistä osuuksista, joihin Susanin ohella kuuluu myös Hulktar, jolle Liekki esittelee Ihmenelosten päämajaa Baxter Buildingia. Hulktaren asettummista uuteen ympäristöön ja uuteen rooliinsa Kostajissa vietetyn ajan jälkeen on kiinnostava seurata. Liekö sitten kyse Byrnen kerrontataidoista, mutta huomasin edelleen tätä lukiessani sympatiseeraavani tätä vihreää voimanaista kovasti. Hän on poikkeuksellisen inhimillinen ja maanläheinen hahmo kaiken Ihmenelosiin yleensä yhdistettävän scifi-jargonin keskellä.

Scifistä puheenollen – tapa, jolla Reed voittaa Terminuksen kyllä selitetään lehdessä juurta jaksain, mutta minun aivoillani en tätä keskinäisten taivaankappaleiden vetovoimakitkaa ihan tajunnut. Liekö Byrne niin tarkoittanutkaan?

Arvio: Laadukasta tavaraa, joskin (kannesta päätellen) jonkinlaiseksi lehden keskeisjuoneksi tarkoitettu Terminus jää melkein kuin loppukaneetiksi. Kaikki pienimuotoinen ja inhimillinen on kiinnostavampaa. Byrneä ylistettiin ainakin kotimaisten lehtien lukijakirjeissä estoitta maailman parhaaksi piirtäjäksi, mutta hänen tarinankerrontakykynsä usein unohdettiin. Itse huomaan nyt nauttivani ennen kaikkea Byrnen luontevan omapäisestä ja omaäänisestä tavasta tehdä tästä supersankariperheestä elävä ja uskottava.

Hämähäkkimies 9/88

1. Kalterit eivät tee vankilaa... eivätkä puvut Korppikotkia!

Käsikirjoitus: Louise Simonson

Piirrokset: Greg LaRocque

Tussaus: Jim Mooney

2. Ei ole mitään pelättävää...

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Kertavitsinä kaksi kuukautta sitten nähty luuserijengi Korppikotkat olisi ollut ihan ok, edellisessä numerossa he alkoivat jo puuduttaa, ja jostain käsittämättömästä syystä Louise Simonson tuo heidät kolmanteen perättäiseen numeroon sähläämään. Jujuna on, että alkuperäinen Korppikotka pakenee vankilasta (koska hänellä on alkuperäisin siivin varustettu pukunsa sellissä patjan alla...) ja lähtee näyttämään näille märkäkorville kuka on aito ja alkuperäinen. Korppikotka kuuluu tietenkin Hämiksen originaaliin vihollisgalleriaan jo sieltä Stan Leen ja Steve Ditkon ajoilta, mutta oma mielipiteeni oli jo aikoinaan, että hänet olisi voinut siirtää eläkkeelle kiinnostavampien hahmojen tieltä. Korppikotka on jotenkin kovin 60-lukuinen ja korni. Tämä lienee ensimmäinen (myös ainoita?) lukemiani Korppikotka-tarinoita, ja varsin hengetön ja väsynyt. Tai ehkä vain huono. Simonsonin heikkoudet käsikirjoittajana alkavat nousta pintaan, kun juonessa ei ole kerta kaikkiaan mitään mikä pitäisi yllä mielenkiinnon (edellisnumeron jännittävä May-tädin hatun saaga jatkuu sekin); toisin sanoen dialogi on typerää huutelua ja kaikki selittävät ajatuksensa ääneen kuin imbesillit. Korppikotkat ryöstävät koruliikkeitä kuin Karhukopla konsanaan ja siinäpä se sitten, pääosa tarinasta toistaa kahden edellisen numeron juonen, eli Hämis vastaan Korppikotkat vastaan joku häiriötekijä (ensin alienpuku, viime numerossa karkaava hattu, nyt aito Korppikotka). Kuvitus on sentään ok – Mooneysta huolimatta LaRocque saa tähän pannukakkuun vähän eloa. Byrnen käsialaa oleva kansikin on oikein staili.

Salatuissa sodissa käynnistyy viimeinen jakso – tosin se on sivumäärältään tuplakokoinen, eli loppuosa jää seuraavaan numeroon. Tilanne josta lähdetään on kutkuttava: Tohtori Doom on juuri tappanut kaikki sankarit yhdellä tehokkaalla salamaniskulla. Jumaliin verrattavan voiman haltijana hän kuitenkin pelkää omaa rajallisuuttaan, ja sitä millaista universuminlaajuista tuhoa saisi aikaan esimerkiksi nukahtamalla. Hänen hovinarrinaan toimiva Klaw lietsoo paitsi näitä pelkoja, myös saa Doomin päähän ajatuksen siitä, että tämä alitajuisesti palauttaisi sankarit eloon – minkä Doom tietää mahdolliseksi, ja mitä hän ei sitten saa pois mielestään... Pidän tästä jaksosta, siitäkin huolimatta, että Zeckin piirrosjälki on paikoin aika sutaistua ja väsynyttä. Doomin ja Klawin "herra ja narri"-suhde on mainio, ja Doomin epätoivoinen yritys hallita ajatuksiaan, universumia, elämää ja kuolemaa on vainoharhaisessa kaikkivoipaisuudessaan hyvin toteutettu. Herääväthän ne sankarit tietenkin lopulta henkiin, ja juuri kun mäiske on alkamassa, lehti loppuu, joten Sotien loppuhuipennusta saa vielä kuukauden verran odottaa. Mitään ylläreitä tarinaan ei tämän jälkeen enää muistaakseni mahdu.

Ja vaikka Zeckin piirroksissa taisteluväsymys jo näkyykin, niin pitää huomioida tämä kuva, joka piirtyi 11-vuotiaan meikäläisen mieleen lähtemättömästi, ja jonka läpimenoa Comics Coden tarkastamassa lehdessä jaksan yhä ihmetellä.

Arvio: Salatut sodat on mainio, vaikka (vai nimenomaan koska?) sarjan perusolemus onkin parin viimeisen jakson aikana muuttunut oleellisesti mäiskeestä jumalvoimiensa kanssa painivan Doomin henkilökuvaksi. Hämiksen oma tarina on aikamoista huttua – vuosi on lehden nimikkosankarin osalta ollut rasittavan heikkotasoinen.