Hämähäkkimies 10/88

1. Kettujahti!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Iso pamaus!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Vuoden 1987 Hämiksiä etupäässä hallinnut DeFalco / Frenz -kaksikko palaa viimein näyttämölle; edellisen kerran heidän töitään nähtiin tammikuun numerossa, ja silloinkin poikkeuksellisen Stan Leen dialogittaman annual-julkaisun kanssa. Nyt ollaan palattu asian ytimeen, mutta vieläkö lähes vuoden tauon jälkeen näiden tekijöiden Hämppi iskee?

Kyllä ja ei. Toki eron edellisten kuukausien aikana julkaistuihin ponnettomiin tarinoihin huomaa heti. Juoni kulkee, Frenzin kuvitus on dynaamista, ja dialogikin, vaikka on usein DeFalcon heikoin puoli, on sekin silti enemmän iskussa kuin esimerkiksi Louise Simonsonin haahuillen jaaritteleva loputon monologi. Silti, vaikka tekninen puoli onkin kunnossa, tarina on vähän sitä sun tätä. Näitä tekijöiltä sentään on aiemmin nähty räjähtäviä matseja esimerkiksi Mörkön ja Puuman kanssa, nyt on eläköityvä jalokivivaras Musta kettu, sekä omaa palkka-armeijaansa pyörittävä Hopeasapeli ("Silver sable" pitäisi kyllä kääntää hopeasoopeliksi... mutta ehkä Mail-Man ei katsonut tuota veikeää elukkaa tarpeeksi edustavaksi nimensä puolesta) – eikä näistä kumpikaan ole kauhean kiinnostava, vaikka ainakin Hopeasapelia nähdään Hämiksessa myöhemmin aika paljon. Hahmossa on kyllä potentiaalia: naispuolinen omaa organisaatiotaan pyörittävä ja jotenkin moraalin harmaalla alueella heiluva taiturimainen lähitaistelija on ideana hyvä, mutta ainakin vielä tässä tarinassa (lienee esiintynyt aiemminkin, mutta on kuitenkin tässä kohtaa vielä aika uusi tulokas) hänestä ei saada paljon mitään persoonallista irti.

Salattujen sotien viimeinen jakso alkoi jo edellisnumerossa, nyt nähdään tuon pitkän loppuluvun jälkipuolisko, joka on aika väsynyt. Zeckin kuvitus varsinkin meinaa levitä kerrassaan käsiin – John Beatty mainitaan tussaajaksi, mutta jäljestä näkee, että monia muitakin on haalittu sivuja viimeistelemään, ja siitäkin huolimatta kuvitus on paikoin melkein luonnosmaisen simppeliä.

Enimmäkseen tässä painetaan vain monen asian osalta isoa reset-nappulaa. Tuonpuoleinen onnistuu yllättämään Tohtori Doomin, saa voimansa takaisin ja palauttaa Doomin entiselleen (ja jonnekin tuntemattomaan aikaan). Sankaritkin saavat Reed Richardsin avulla itselleen teleportterin, joka palauttaa heidät pieni porukka kerrallaan maapallolle. Paitsi Möykyn, joka jää yksikseen Taisteluplaneetalle Hulktaren jatkaessa hänen tilallaan Ihmenelosissa. Näitä Möykyn sooloseikkailuja planeetalla nähtiin hänen omassa lehdessään seuraavan vuoden ajan, mutta Suomessa niitä ei esitetty, joten mysteeriksi ovat jääneet – nyt sarjan viimeisissä ruuduissa on tiettyä melankolista tunnelmaa, joka jätti vähän hutaisten tehdyn lopetuksen jälkeen kuitenkin kohtuullisen positiivisen fiiliksen. Tuntui siltä että oli jotain merkittävämpääkin lukenut, vaikka ei Salatut sodat kyllä lopulta ollut kaksinen. Loppupuolen Doom-juonikuvio oli cool, muuten tämä oli aika köykäistä mäiskettä. Hyvä että viimein päättyi.

Arvio: DeFalco / Frenzin Hämis on positiivinen tuulahdus paremmilta ajoilta, vaikkei tarina mikään mullistava olekaan. Salatut sodat saatiin loppuun, eikä yhtään liian aikaisin, kun tekijätkin tuntuvat jo väsähtäneen. Ok lehti kaikkiaan, mutta edellisestä oikeasti hyvästä Hämiksestä alkaa olla jo pirusti aikaa.

Maximum Marvel: Hulk ja Möykky

Tarina: Jim Starlin

Taide: Berni Wrightson

"Maximum Marvel" oli lyhytikäiseksi jäänyt sarja, jossa Semic julkaisi korskeassa kiiltokantisessa albumimuodossa vähän tavallisesta poikkeavaa Marvel-tuotantoa. Hulk ja Möykky on sarjan kolmas osa, ja on alkujaan ilmestynyt Marvelin Graphic Novel -sarjassa, minkä nimikkeen alla nämä enemmän tai vähemmän erikoiset tapaukset Jenkeissä julkaistiin. Käsittääkseni näiden Graphic Novelien taso heitteli rajusti, mutta se vähä mitä meidän markkinoillemme saatiin, oli kyllä kelvollista kamaa. Tätä aiemmin ilmestynyttä Hämähäkkimiehen albumia Tordenkakerlakk en itse koskaan omistanut, mutta kaverilla sen luin, ja mieleen jäi erityisesti Berni Wrightsonin vaikuttava kuvitus. Jostain muualtakin Wrightson oli vissiin ennen tätä albumia tuttu (olen ostanut tämän myöhemmin itselleni antikvariaatista, mutta lukenut jonkun muun luona jo tuoreeltaan), tosin en kyllä enää millään muista että mistä. Stephen Kingin kirjoihin hän ainakin on tehnyt kuvituksia, mutta niitä olen kohdannut vasta myöhemmin. Jim Starlin ei sen sijaan nimenä sanonut mitään; hänen 70-luvulla varsin runsasta Marvel-tuotantoaan niin kirjoittajana kuin piirtäjänä ei meillä taidettu liiemmin nähdä; vasta Infinty Gauntletin myötä miehen kosmiset tarinat tulivat 90-luvun puolella tutuiksi.

Ei tainnut myöskään Hulk olla erityisen tuttu minulle vielä syksyllä 1988. Olihan hän Salatuissa sodissa mukana, mutta jäi tapahtumissa lopulta aika syrjään. Omalla tavallaan tämä albumi onkin siis piirtynyt merkittävänä varhaisena Hulk-lukukokemuksena mieleen, ja on tietenkin sellaisena vallan mainio.

Kyseessä on tietenkin puhdasverinen komedia. Juonta ei ole juuri nimeksikään; kummallisen planeetan pikkuvirkamies kaappaa kaksi Maan vahvimmaksi todettua olentoa toiseen galaksiin suorittamaan epämärääistä noutotehtävää, ja siinäpä se oikeastaan – albumin 60 sivua täyttyy sitten tämän kaksikon hivenen takkuisesta matkasta halki planeetta Maltriculonin soiden ja jätteenkierrätyslaitosten, ja pääpaino on paitsi napakassa dialogissa ja tilannekomiikassa, myös, tietenkin, Berni Wrightsonin isossa ja kauniissa kuvituksessa. Suuri sivukoko ja laadukas paperi tuovat teoksen kauniit maalatut värit komeasti esiin, ja kun Wrightson on parhaimmillaan kaikenlaisten mielikuvituksellisten ja groteskien olentojen parissa, niin niitähän sitten riittää.

Starlin hallitsee hahmonsa täydellisesti. Komiikka syntyy ennen kaikkea siitä, että Möykky on  kuin vastentahtoinen mutta lakonisen maalaisjärkinen isoveli, ja Hulk tämän vastuulle heitetty lapsenmielinen hönö, jonka toisaalta luovat, toisaalta kajahtaneet ongelmanratkaisut ajavat kaksikon tilanteesta seuraavaan yleensä paremmin kuin Möykyn loogiset ja tässä surrealistisessa ympäristössä täten aivan vääränlaiset toimintamallit. Napakkaa sanailua riittää kuin Mad-lehdessä konsanaan, mikä voi tulla mieleen siitäkin, että albumin on suomentanut kyseisestä lehdestä tuttu ja Mail-Mania komedisessa sanankäytössä monin verroin jouhevampi Metsänen. Aika monta heittoa tästä julkaisusta jäi tahollani eri ihmisten kanssa lentäviksi lauseiksi vuosien ajaksi elämään, mikä kertonee homman toimivuusasteesta. Marvelin komedialähtöisistä julkaisuista tämä lienee paras kohtaamani, etenkin kun taide on sivu toisensa jälkeen suorastaan kehystyskelpoista kamaa.

Arvio: Eittämätön klassikko, jonka ainoa haittapuoli lienee nopealukuisuus. 60 sivua heilahtaa ohi tuosta vaan, mutta huomasinpa edelleen hörähteleväni ääneen esimerkiksi Hulkin järkipuheelle ja jättiläismatojen jätteitä kuljettavalle roskakuskille. Wrightson olisi saanut tehdä Marvelille enemmänkin projekteja, niin perhan näyttävää tämä kuvitus on.

Ryhmä-X 9/88

1. Rusikointia kahdella mantereella (loppuosa)

2. Velvollisuus kutsuu

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri / Bret Blevins

Tussaus: Dan Green

Kuten numeron kansikin kertoo, saadaan ryhmään yhä vain lisää jäseniä. Tällä kertaa ruotuun astuu Alex Summers, Havok, joka ehti hetken aika kuulua tiimiin jo 70-luvun alussa Roy Thomasin ja Neal Adamsin ollessa lehden puikoissa. Havokin mukaantulo on kuitenkin sikäli merkityksellinen, että hänen myötään jo useamman kuukauden käynnissä ollut muutosvaihe päättyy – vuosien kuluessa tutuksi käyneestä jäsenistöstä on jäljellä enää Storm, Wolverine ja Rogue, ja nyt kaikki tarvittavat uudet tyypit ovat mukana kuvioissa. Tässä numerossa myös Magneto on paikalla, joskin hän poistuu aika pian takavasemmalle, ja New Mutants -lehteen, jota Suomessa ei valitettavasti juurikaan nähty. Tosin Louise Simonson taisi näihin aikoihin jo kyseistä julkaisua käsikirjoittaa, joten ehkä mitään suurta ei ole menetetty; ainakaan ne muutamat tarinat, joita myöhemmin Uusien mutanttien lehdestä täälläkin esitettiin suuren Inferno-kokonaisuuden yhteydessä, eivät olleet kaksisia.

Toinen jo kannessa esiintyvä asia on Bret Blevins, joka on piirtänyt Havokin mukaan tuovan kakkostarinan. Hänen tyylinsä on tällaiseen synkkään ja kuolemanvakavaan X-aikakauteen ehkä epäsopiva, mutta toisaalta jotenkin pidänkin siitä. Piirrostyylin ja tarinan tunnelman aiheuttamassa ristiriidassa on samanlaista viehätystä, kuin Sam Kiethin piirtämissä Sandmanin ensimmäisissä luvuissa. Kiethin tavoin myös Blevins on notkean sarjakuvamainen, siis sellaisessa hieman koomisessa, liioittelevassa mielessä. Tarinan hieman unenkaltainen tunnelma mahdollistaa tyylin toimimisen: Havok näkee painajaisia käynnistään Xavierin kartanolla – missä hän on siis hiljakkoin käynytkin, eikä muistinsa mukaan mitään erikoista ollut tekeillä. Mutta painajaiset eivät jätä rauhaan, joten on lähdettävä uudestaan, ja niin hänen puolisonsa Lorna "Polaris" Dane jää yksin Uuteen Meksikoon, Havok lähtee New Yorkiin... Eikä pariskunta sitten tapaakaan toisiaan todella pitkään aikaan, kun Marauderit käyvät Polariksen kimppuun heti Alexin mentyä, ja jo kesän numeroissa nähty psyykkinen olento Malice valtaa tämän pysyväksi kehokseen. Sillä välin Alex löytää X-miehet ja Magneton lymyilemässä viemäreissä, saa kuulla miten kuolettavaksi mutanttien elämä on käynyt (ja että hän todella tapasi jo aiemmin X-miehet – minkä Tajunta oli hänen muististaan pyyhkinyt) ja haluaa liittyä mukaan; vastentahtoisesti, mutta kuitenkin.

Minä olen aina tykännyt Havokista. Hädin tuskin hahmoa tunsin vielä tämän numeron ilmestyessä, mutta hän nousi nopeasti melko keskeiseksi jäseneksi ryhmässä, ja suosikkieni joukkoon heti. Havokin vastentahtoisessa supersankaruudessa on jotain sympaattista. Hänen mutanttivoimansa on tuhoava ja vaarallinen, mutta ennen kaikkea Alex haluaisi kuitenkin olla geologi ja upota tutkijanuraansa, mutta kun on veljensä kautta joskus näihin kuvioihin ajautunut, ne tuntuvat häntä vainoavan vuodesta toiseen. Havok jää pitkäksi aikaa Ryhmä-X:n riveihin, ja koko tätä aikaa leimaa turhautunut epätoivo siitä, että hän yleensä on siellä missä on, tekee sitä mitä tekee. Minulle Havokista tuli nopeasti oleellinen X-jäsen, ja tämä hänen hieman paranoidilla minäkerronnallaan varustettu tarina tuo heti hänet lukijaa lähelle. Claremont taisi itsekin pitää hahmosta.

Mutta olihan tässä numerossa tosiaan edellisessä alkaneen tarinan loppupuolikin, jossa siis nähtiin ensi kerran Marc Silvestrin piirrosjälkeä. Hyvää menoa, poikkeuksellisen vauhdikasta mättöä jopa, kun uudet X-jäsenet Roguen johdolla koittavat pysäyttää Juggernauttia, joka pistää Edinburghia palasiksi. Ikimuistoisimmassa kohtauksessa Rogue koittaa pysäyttää kohti raiteet katkaissutta kuoppaa täyttä vauhtia syöksyvää junaa.

Arvio: Nautinnollista tarinankerrontaa, hyvää kuvitusta, kutkuttavan paranoidia ja rahtusen epätoivoistakin fiilistä. Kukapa ei tämmöisestä tykkäisi.

MARVEL 6/88: Ihmeneloset

Tarina ja taide: John Byrne

Vuoden toinen massiivinen paketti Byrnen Ihmenelosia sisältää muutamia isoja muutoksia ryhmän perusolemukseen. Salatut sodat tapahtuvat ohimennen tämän numeron aikana, ja Möykyn sijasta sieltä palaakin Reed Richardsin ja Johnny Stormin mukana Hulktar, joka liittyy joksikin aikaa Ihmenelosiin tämän numeron myötä. Tämä on hyvä käänne ennen kaikkea siksi, että Byrne hallitsee Hulktaren niin visuaalisesti kuin kirjoittajanakin todella hyvin; ei ihme, että hän myöhemmin jatkoi hahmon parissa pitkään tämän omassa lehdessä. Pidän kyllä siitäkin, että sellaisia perusasioita kuin mitä Ihmeneloset Marvelin universumissa ovat, välillä vähän ravistellaan. Tämä alkuperäinen supersankarinelikko on lopulta hyvin kuvioihinsa vakiintunut ja kaavamainen – aivan toisella tavalla kuin vaikka Kostajat tai Ryhmä-X. Ihmenelosissa on ollut aina kysymys enemmän perheyhteisön dynamiikasta kuin supersankariryhmästä, ja yhden keskeisen henkilön puuttuminen ja uuden astuminen kuvioon luo tietenkin uusia kiinnostavia heijastuspintoja.

Toinen iso asia on Susanin raskaus. Juuri kun Reed ja kumppanit palaavat Salatuista sodista maahan, Susan alkaa kärsiä voimakkaista säteilyoireista, joiden lähteeksi paljastuu vielä syntymätön lapsi. Ihmekös se sinällään, kun molemmat vanhemmat ovat aikoinaan läpikotaisin säteilytettyjä... Tilanne on kuitenkin vakava, eikä epätoivoisista pelastusyrityksistä ole apua, vaan raskaus päättyy keskenmenoon. On toki aika selvää, että kun yhdenkin lapsen pyörittäminen mukana tarinoissa vaatii käsikirjoittajilta aina luovia ratkaisuja, ei Marvel kai missään vaiheessa halunnut Richardseille enää enempää jälkikasvua – tässä mielessä tätä juonenkäännettä voi siis pitää tarkoitushakuisena shokkimateriaalina. Toisaalta Byrne käsittelee aihetta hyvin ja kunnioituksella, vellomatta draamassa liikaa, ja tämä on joka tapauksessa oleellinen askel siinä muutoksessa, jonka Susan Richards Byrnen kaudella käy läpi.

Elämä tämänkin tragedian jälkeen jatkuu. On uusia vastuksia, uusia asioita joihin reagoida; tällä kertaa esim. avaruudesta singahtava jättikokoinen tuhoaja Terminus, joka tylysti vaatii planeettaa itselleen ja alkaa saman tien tuhota ympäristöään ennennäkemättömällä vimmalla. Minut Terminus jätti vähän kylmäksi. Pidin jo nuorempana enemmän lehden inhimillisistä osuuksista, joihin Susanin ohella kuuluu myös Hulktar, jolle Liekki esittelee Ihmenelosten päämajaa Baxter Buildingia. Hulktaren asettummista uuteen ympäristöön ja uuteen rooliinsa Kostajissa vietetyn ajan jälkeen on kiinnostava seurata. Liekö sitten kyse Byrnen kerrontataidoista, mutta huomasin edelleen tätä lukiessani sympatiseeraavani tätä vihreää voimanaista kovasti. Hän on poikkeuksellisen inhimillinen ja maanläheinen hahmo kaiken Ihmenelosiin yleensä yhdistettävän scifi-jargonin keskellä.

Scifistä puheenollen – tapa, jolla Reed voittaa Terminuksen kyllä selitetään lehdessä juurta jaksain, mutta minun aivoillani en tätä keskinäisten taivaankappaleiden vetovoimakitkaa ihan tajunnut. Liekö Byrne niin tarkoittanutkaan?

Arvio: Laadukasta tavaraa, joskin (kannesta päätellen) jonkinlaiseksi lehden keskeisjuoneksi tarkoitettu Terminus jää melkein kuin loppukaneetiksi. Kaikki pienimuotoinen ja inhimillinen on kiinnostavampaa. Byrneä ylistettiin ainakin kotimaisten lehtien lukijakirjeissä estoitta maailman parhaaksi piirtäjäksi, mutta hänen tarinankerrontakykynsä usein unohdettiin. Itse huomaan nyt nauttivani ennen kaikkea Byrnen luontevan omapäisestä ja omaäänisestä tavasta tehdä tästä supersankariperheestä elävä ja uskottava.

Hämähäkkimies 9/88

1. Kalterit eivät tee vankilaa... eivätkä puvut Korppikotkia!

Käsikirjoitus: Louise Simonson

Piirrokset: Greg LaRocque

Tussaus: Jim Mooney

2. Ei ole mitään pelättävää...

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Kertavitsinä kaksi kuukautta sitten nähty luuserijengi Korppikotkat olisi ollut ihan ok, edellisessä numerossa he alkoivat jo puuduttaa, ja jostain käsittämättömästä syystä Louise Simonson tuo heidät kolmanteen perättäiseen numeroon sähläämään. Jujuna on, että alkuperäinen Korppikotka pakenee vankilasta (koska hänellä on alkuperäisin siivin varustettu pukunsa sellissä patjan alla...) ja lähtee näyttämään näille märkäkorville kuka on aito ja alkuperäinen. Korppikotka kuuluu tietenkin Hämiksen originaaliin vihollisgalleriaan jo sieltä Stan Leen ja Steve Ditkon ajoilta, mutta oma mielipiteeni oli jo aikoinaan, että hänet olisi voinut siirtää eläkkeelle kiinnostavampien hahmojen tieltä. Korppikotka on jotenkin kovin 60-lukuinen ja korni. Tämä lienee ensimmäinen (myös ainoita?) lukemiani Korppikotka-tarinoita, ja varsin hengetön ja väsynyt. Tai ehkä vain huono. Simonsonin heikkoudet käsikirjoittajana alkavat nousta pintaan, kun juonessa ei ole kerta kaikkiaan mitään mikä pitäisi yllä mielenkiinnon (edellisnumeron jännittävä May-tädin hatun saaga jatkuu sekin); toisin sanoen dialogi on typerää huutelua ja kaikki selittävät ajatuksensa ääneen kuin imbesillit. Korppikotkat ryöstävät koruliikkeitä kuin Karhukopla konsanaan ja siinäpä se sitten, pääosa tarinasta toistaa kahden edellisen numeron juonen, eli Hämis vastaan Korppikotkat vastaan joku häiriötekijä (ensin alienpuku, viime numerossa karkaava hattu, nyt aito Korppikotka). Kuvitus on sentään ok – Mooneysta huolimatta LaRocque saa tähän pannukakkuun vähän eloa. Byrnen käsialaa oleva kansikin on oikein staili.

Salatuissa sodissa käynnistyy viimeinen jakso – tosin se on sivumäärältään tuplakokoinen, eli loppuosa jää seuraavaan numeroon. Tilanne josta lähdetään on kutkuttava: Tohtori Doom on juuri tappanut kaikki sankarit yhdellä tehokkaalla salamaniskulla. Jumaliin verrattavan voiman haltijana hän kuitenkin pelkää omaa rajallisuuttaan, ja sitä millaista universuminlaajuista tuhoa saisi aikaan esimerkiksi nukahtamalla. Hänen hovinarrinaan toimiva Klaw lietsoo paitsi näitä pelkoja, myös saa Doomin päähän ajatuksen siitä, että tämä alitajuisesti palauttaisi sankarit eloon – minkä Doom tietää mahdolliseksi, ja mitä hän ei sitten saa pois mielestään... Pidän tästä jaksosta, siitäkin huolimatta, että Zeckin piirrosjälki on paikoin aika sutaistua ja väsynyttä. Doomin ja Klawin "herra ja narri"-suhde on mainio, ja Doomin epätoivoinen yritys hallita ajatuksiaan, universumia, elämää ja kuolemaa on vainoharhaisessa kaikkivoipaisuudessaan hyvin toteutettu. Herääväthän ne sankarit tietenkin lopulta henkiin, ja juuri kun mäiske on alkamassa, lehti loppuu, joten Sotien loppuhuipennusta saa vielä kuukauden verran odottaa. Mitään ylläreitä tarinaan ei tämän jälkeen enää muistaakseni mahdu.

Ja vaikka Zeckin piirroksissa taisteluväsymys jo näkyykin, niin pitää huomioida tämä kuva, joka piirtyi 11-vuotiaan meikäläisen mieleen lähtemättömästi, ja jonka läpimenoa Comics Coden tarkastamassa lehdessä jaksan yhä ihmetellä.

Arvio: Salatut sodat on mainio, vaikka (vai nimenomaan koska?) sarjan perusolemus onkin parin viimeisen jakson aikana muuttunut oleellisesti mäiskeestä jumalvoimiensa kanssa painivan Doomin henkilökuvaksi. Hämiksen oma tarina on aikamoista huttua – vuosi on lehden nimikkosankarin osalta ollut rasittavan heikkotasoinen.

Ryhmä-X 8/88

1. Typeryksiä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Jackson Guice

Tussaus: Steve Leialoha

2. Rusikointia kahdella mantereella

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Arthur Adamsin dynaaminen kansikuva jo kertoo, miten rajusti Ryhmä-X on muutamassa kuukaudessa muuttunut. Poissa ovat Rogueta lukuunottamatta kaikki vanhat tutut naamat, eikä Roguekaan tietenkään kuulu originaaleihin, ei edes vuonna -75 aloittaneeseen tiimin toiseen inkarnaatioon. Niin luontevasti Claremont on kuitenkin nämä uudet jäsenet istuttanut ryhmään, että jo tässä kohdin uudet jäsenet tuntuvat kuuluvan kalustoon. Ehkä olikin fiksu veto laittaa tiimin vanhat parrat Storm ja Wolverine hengaamaan viime numerossa New Yorkin osavaltion erämaihin; uusille jäi täten paremmin tilaa valokeilaan.

Lehden tapahtumapaikkana on Skotlanti, jonne, Moira MacTaggertin hallinnoimalle Muirin saarelle ja sen mutanttitutkimuslaitokselle, ryhmä on vetäytynyt Marauderien aiheuttaman tuhon jäljiltä. Entinen jäsen Banshee asustelee siellä myös, ja toimii eräänlaisena mentorina nuoremmille ryhmäläisille – myös Roguelle, mikä on vähän pöljää, onhan Rogue tässä vaiheessa ollut Ryhmä-X:n jäsen huomattavastikin kauemmin kuin mitä Banshee aikoinaan oli. Mutta tietynlainen isähahmojen kunnioitus on aina kuulunut Marvelin universumiin, hieman rasittavuuteen asti. Ei ole minulle ikinä oikein uponnut esimerkiksi se, että Charles Xavier muka auttaa mutantteja hallitsemaan voimiaan. Miten? Pistämällä heidät tappelemaan keskenään. Gimme a break...

Mutta palataanpa tähän numeroon. Siinä missä Tajunta sai toukokuun lehdessä tulikasteen joutuessaan selviämään yksin Sapelihampaasta, pistetään toinen uusi tulokas, Dazzler, nyt soolona Juggernauttia vastaan. Varsin tehokas ja nopea tapa esitellä uusien tulokkaiden vahvuudet ja heikkoudet. Tilanne saa tällä kertaa alkunsa, kun mökkihöperöksi Muirin saarella tuleva Dazzler ottaa pikaveneen mantereen puolelle ja viihteelle, törmää sattumalta Juggikseen ja päättää hullunrohkeasti ottaa vähän matsia. Huonostihan siinä meinaa käydä; kävisi huonomminkin, ellei selviäisi, että Juggernaut on Dazzlerin suuri fani, eikä täten varsinaisesti halua häntä vahingoittaa. Tämä juonenkäänne tuntui minusta aikoinaan vähän pöhköltä, mikä tosin johtui siitä, että Suomessa Dazzlerista ei paljoa tiedetty; omassa lehdessään tällä tosiaan oli ollut varsin näkyvä ja menestynyt muusikon ura, mikä selittää faniutta vähän paremmin. Dazzler pitää pintansa jonkin aikaa, kunnes taju lähtee silkasta rasituksesta. Juggernaut luulee tappaneensa idolinsa ja hautaa tämän syrjäiselle Skotlannin nummelle.

Kakkostarinassa Dazzler käyttää voimiaan luovasti päästäkseen hautakammiostaan pois, millä välin Juggernaut on pistänyt tuulemaan Edinburghissa – mistä lisää ensi numerossa. Tärkeintä tässä kakkostarinassa on kuitenkin Suomessa ensiesiintymisensä tekevä piirtäjä Marc Silvestri (tämän numeron mukaan tosin nimeltään Mark Sylvester, hmm...), joka asettuukin sitten kohtsillään vakiopiirtäjäksi, ja pitkäksi aikaa vielä. Jo tämä kymmensivuinen maistiainen teki minuun aika kovan vaikutuksen. Silvestrin jälki on kiehtovalla tavalla modernia. Kaunista, aika vähäisin linjoin vedettyä, mutta kuitenkin poikkeuksellisen eläväistä ja monipuolista. Dan Greenin paikoin melkein luonnosmainen tussaus istuu Silvestrin tyyliin todella nätisti, joskin ainakin suomalaisen lehden painatus ei tälle ohuelle kuvitustyölle aina oikein tee kunniaa – värit olivat näihin aikoihin Ryhmä-X:ssä usein vähän poskellaan, mikä sai varsinkin Silvestri / Greenin hienovaraisen jäljen helposti sotkuisen näköiseksi, kuten alla olevasta kuvastakin huomaa. Asia onneksi paranee, kun vuoden 1989 alusta jätetään Unkarissa painetut lehdet historiaan.

Arvio: Edellisen numeron oudon metsäekskursion jälkeen nyt ollaan enempi ryhmähenkisissä kuvioissa taas. Uudet hahmot tuodaan kiinnostavasti framille, on selvää että isoja asioita on tapahtumassa kulisseissa silloinkin kun ryhmä itse viettää hiljaiseloa. Ja Silvestrin myötä kaikki lemppari X-kuvittajani ovat nyt päässeet esiin. Hyvää settiä.

Hämähäkkimies 8/88

1. Aarteita

Käsikirjoitus: Louise Simonson

Piirrokset: Greg LaRocque

Tussaus: Jim Mooney

2. ...ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Hämpin edellisnumerossa esitettiin uuden Web of Spider-Man -lehden ykkösnumero, ja se oli alienpuvun paluineen kohtuullisen lupaava. Nyt sama julkaisu alkaa kuitenkin taantua melko tavanomaiseksi, kun viimeksi jonkinlaisena kertavitsinä toiminut pikkurikollisjengi Korppikotkat palaa takaisin, edelleen tarkoituksena Hämähäkkimiehen päihittäminen statuksenkorottamismielessä. Tyypit ovat tällä kertaa varustautuneet myrkkynuolilla – mikä ei tietenkään tarkoita että heistä olisi Hämikselle sen suurempaa uhkaa, paitsi että tällä on mukanaan May-tädille viimeisillä hiluilla lahjaksi ostettu hattu, jonka pitäminen toisessa kädessä hiukan häiritsee. Korppikotkat ovat järjestäneet tappelun tarkoituksella Kingpinin ikkunan taakse näyttääkseen kovanaamoilta, mutta saavat tietenkin lopulta kuonoonsa jokainen, vaan niinpä tuupertuu kujalle Hämiskin. Tilannetta seurannut Kingpin on nähnyt miten pinkin lierihatun suojelu näytti olevan Hämikselle tärkeää, ja kiitokseksi Korppikotkien aiheuttaman häiriön poistamisesta palauttaa taistelun aikana taivaan tuuliin lentäneen hatun kiitoskortin kera. Voitaneen todeta, että verrattuna Frank Millerin kirjoittamaan Kingpiniin taannoisessa Daredevil-tarinassa ei tämä ihan samalta hahmolta tunnu. Mutta Simonsonin tapa kirjoittaa on muutenkin jotenkin löperö ja valju. Juonta hän kuitenkin kuljettaa kivasti – itse asiassa Hämiksen ja Korppikotkien taistelu on aika mainiokäänteinen ja hyvin koreografioitu, mikä toki lienee enemmän Greg LaRocquen ansiota. Muuten kuvitus on korkeintaan ok ennen kaikkea siksi, että tussaaja Jim Mooney on onnistuneen edellisnumeron jälkeen palannut hänkin tyypilliseen ankeaan lepsuiluunsa. LaRocquen piirroksista kuitenkin käy ilmi se, että hänestä olisi paljon parempaankin. Erityisesti hänen käsialaansa oleva kansi on oikein tyylikäs, ja osoittaa, ettei Byrneä olisi välttämättä tarvittu lainkaan – hänen kansiaanhan nähtiin paljon Web of Spider-Manin alkutaipaleella.

Salatut sodat sen sijaan saavuttaa näin loppumetreillään huippuhetkensä. Yhtäkkiä koheltaminen ja eestaas huopaaminen on poissa, ja jäljellä on erittäin mielenkiintoinen kuvio: Tohtori Doom on juuri voittanut unversumin voimakkaimman olennon Tuonpuoleisen ja imenyt tämän voimat itseensä. Nyt tämä ihmisen tasolta jonnekin jumalien yläpuolelle noussut olento on valmis jättämään inhimilliset nahistelut taakseen ja lupaa vielä täyttää sankarien toiveetkin, mutta ymmärrettävän epäluuloinen joukkio kiittää kauniisti ja poistuu takavasemmalle. Tarinassa itsessään ei tapahdu paljoa. On hyviä hetkiä, kuten Doom näyttämässä hiirulaismaiselle Molekyylimiehelle tämän potentiaalin, Kolossi rakastumassa päätä pahkaa kauniiseen muukalaiseen Zsajiin, jokin outo valoilmiö kulkemassa vaivihkaa sankarista toiseen – kaiken kaikkiaan tunnelma on hermostuneen odottava, epätodellinen, vähän väsähtänyt ja loppuun valmistautuva.

Keskiössä on kuitenkin Doom, ja tämän uusi kyseenalainen status universumin rakennetta hallitsevana olentona. Hieman huolestuneet sankarit pohtivat Doomin luota lähdettyään voiko tähän entiseen viholliseen luottaa; puheet ihmisyyden vaillinaisuuksien jäämisestä taakse eivät herätä luottamusta, koska Doomissa on edelleen havaittavissa inhmillisiä haluja ja toiveita, piirteitä jotka jumalaisen voiman kanssa tuntuvat pelottavilta. Loppu on mitä onnistunein: sankarit äänestävät hyökätäkö Doomia vastaan vai ei. Sillä sekunnilla, jona viimeinenkin heistä sanoo hyökkäämiselle "kyllä", iskee suunnaton salama koko porukan kappaleiksi. Jakso päättyy.

Arvio: Hämiksen oma osuus lehdestä ei taaskaan oikein vakuuta, mikä tässä vaiheessa vuotta alkoi jo pikkaisen turhauttaa. Salatut sodat on sen sijaan nyt luettuna kovempi kuin muistinkaan; kuten olen aiemminkin sanonut, pidän Jim Shooterin kirjoittamasta Doomista, ja tämä omnipotenttiuden ja ihmisyyden vastakkainasettelu on kerrassaan kiehtovaa luettavaa. Koko sarjan paras cliffhangerikin on tarjolla.