MARVEL 5/90: Thor

1. Menneisyys on sangollinen tuhkaa

2. (ei otsikkoa)

3. Jos kuolisin ennen heräämistäni...!

Tarina & piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Walt Simonson / Terry Austin

Walt Simonsonin laatimaa ukkosenjumalaa julkaistaankin nyt sitten oikein olan takaa kun vauhtiin on päästy. Vasta vuoden viides MARVEL, ja jo kolmas Thorin oma numero. Niihin kahteen ensimmäiseen olen suhtautunut nyt 2020-luvulla pikkuisen myönteisemmin kuin aikoinaan, mutta eivät nämä vieläkään ole kovaa kolahtaneet. Tosin tämänkertainen kolme alkuperäisnumeroa sisältävä paksumpi pläjäys on jollain tavoin toimivampi kokonaisuus kuin aiemmat hengästyttävän turboahdetut avaruusdemoneja sun muuta sisältäneet lehdet. Ensinnäkin Thorin perusastelma jatkaa muuttumistaan mainioon suuntaan. Jo viimeksi mainitsin pitäväni siitä, että Simonson heitti romukoppaan 60-luvun jäänteeltä jo tuntuneen Thorin alter egon tohtori Donald Blaken, ja nyt harteikas ukkosenjumala saa Nick Furyn avustuksella uuden "salaisen henkilöllisyyden", mikä ratkaisuna toimii siksi, että ote koko kuvioon on aika humoristinen. Yliampuvan harteikkaan "Sigurd Jarlsonin" valeasun kruunaavatkin Clark Kent -henkiset silmälasit.

Jarlson on muutenkin jokamiehempi kuin elitistinen ihmelääkäri Blake: hän hakeutuu raksalle töihin ja asuu pienessä kerrostalokämpässä. Jokseenkin hämyisempää ja mytologisempaa kuin tyypillinen Marvel-sarjakuva Thor toki on, tämänkertaisesta hienohkosta maanläheisyydestään huolimatta, mutta monipuolisuus on tietenkin hyve, en minä sillä. Maapallolla tällä kertaa sentään pysytään pieniä sivujuonivisiittejä lukuunottamatta, ja Kadonneen valtakunnan vanhan viikinkylän viimeisen vanhan soturin tarina kunniakkaine loppuineen on näppärä lyhyt Thor-tarina, joka ei vaadi lukijalta sen paremmin tämän sarjakuvan kuin muinaisnorjalaisen mytologiankaan tuntemusta toimiakseen. Lehden action-osasto tapahtuu Manhattanilla, jossa Thor ja edellämainittu vanha taistelija ottavat matsia hölmönnäköistä Fafnir-nimistä lohikäärmettä vastaan. Tämä pistääkin Manhattania palasiksi oikein tosissaan. Onneksi, kuten Hämiksessäkin, tämä maailman kalleimpiin kuuluva tonttimaa on täynnä "autioita rakennuksia", joten ihmisvahingoilta säästytään...

Sivujuonista paras on Thoria lemmenpauloihinsa kietova asgardilainen Lorelei, joka hakeutuu Sigurd Jarlsonin seuraan puoliväkisin... lupaavasti alkava kuvio, ja Simonson tunnetusti osaa piirtää hekumallisen kauniita naishahmoja, mitä taitoaan hän Lorelein kohdalla käyttää estoitta. Luonnollisesti myös Loki juonittelee edelleen, Odin korppeineen kantaa maailmanhuolia niskassaan, ja se universumien takana DOOM!ia takova paholainenkin on hänkin yhä mukana, joskin lukija toivoisi kyseisen juonen jo pikkuhiljaa edistyvän. Se mitä olen aiemmin kritisoinut itse päähenkilössä, pätee valitettavasti vieläkin, ja ilmeisesti pysyvästi: Thorin jatkuva mitäänsanomattoman persoonaton monologi alkaa tökkiä pahasti jo ennen lehden puoltaväliä.

Viimeksi muuten kaipasin Simonsonille jotakuta toista tussaajaksi, mutta valitettavasti tämä numero osoitti, ettei kuvitus siitä sanottavasti muutu, ellei sitten pikkutarkoista yksityiskohdistaan tunnettu Terry Austin ole vain totaalisen väärä yhdistelmä Simonsonin luonnosmaisuuteen. Austin tussaa tarinoista keskimmäisen, eikä kuvituksessa huomaa suurta eroa. Edelleen Simonson on paikoitellen loistava, lähinnä suurissa dramaattisissa yksittäiskuvissa, mutta pääasiassa yksityiskohtien puute ja hutaisten tehty yleisilme harmittavat, kun tietää että tekijä pystyisi parempaankin.

Vaikka alan kuulostaa toisteiselta Thor-arvioissani, kritisoitakoon lopuksi jälleen kerran käännöstä. Syystä tai toisesta Mail-Man on delegoinut Thorin pysyvästi nimimerkille Verlaine, jonka teksti on tönkköä, mistä hyvänä esimerkkinä on lehden kolmannen tarinan otsikko: "Jos kuolisin ennen heräämistäni". Jo 13-vuotiaana tunnistin mistä kyseinen sitaatti on, ja tiesin että siitä on olemassa ihan oikeakin, vakiintunut käännös. Mutta palikkakielellä mennään.

Kriittinen otteeni Thoria kohtaan on ennallaan, mutta näen silti valonpilkahduksia. Pieniä, mutta oli tämä tähänastisista Thoreista viihdyttävin.

MARVEL 4/90: Ihmeneloset

1. Mielipuolen merkki

2. Miten käy ihmiskunnan?

3. Nimeni on Doom – Victor von Doom

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Jack Kirby

Tussaus: Joe Sinnott (luulisin, mutta tussaajan nimeä ei mainita)

Vaikka John Byrnen laatimat Ihmeneloset saatiinkin päätökseen pari numeroa aiemmin, ei MARVEL onneksi jää vaille tätä kaiken alkuun laittanutta tiimiä, vaan lehti palaa parikymmentä vuotta ajassa taaksepäin vanhojen Stan Lee / Jack Kirby -klassikkojen pariin. Kuten olen täällä aiemmin kirjoittanut, vuonna 1987 Suomessa julkaistu Ihmenelosten erikoisjulkaisu oli ensimmäisiä lukemiani Marvel-lehtiä, ja täten sementoi nämä Ihmenelos-klassikot osaksi sitä perustusta, jolle oma Marvel-fanitukseni on rakennettu. Tietyin varauksin tuo kyseinen tarina toimi sen pari vuotta sitten uudelleenlukiessani hyvin, mutta entäpä tämänkertainen?

Juoni ei valitettavasti jatku suoraan siitä mihin tuossa erikoisjulkaisussa jäätin, vaan nyt ollaan hypätty pari vuotta eteenpäin, kevään 1969 numeroihin, ja jo melko lähelle Kirbyn lähtöä niin tästä lehdestä kuin Marvelilta kokonaan. Sanon "valitettavasti" siksi, että aistin tästä julkaisusta jo jonkinlaista taisteluväsymystä. Lee ja Kirby ovat tehneet tässä vaiheessa Ihmenelosten kuukausittain ilmestyvää lehteä yli seitsemän vuoden ajan – kaikki muut julkaisut tietenkin mukaanlukien. Näihin aikoihin kaksikon välit alkoivat myös olla jo ilmeisen tulehtuneet, mikä ei tietenkään ammattilaisten ollessa kyseessä tarkoita etteivätkö he olisi tarjonneet laatutavaraa. Mutta pitää todeta: laatutavaraa aikansa konventiot huomioon ottaen. Siinä missä saman aikakauden Hämähäkkimiehet (joissa Stan Lee oli koko uraansakin ajatellen kovimmassa iskussa juuri näihin aikoihin) ovat edelleen varsin ajatonta ja toimivaa sarjakuvaa, näitä Ihmenelosten 60-luvun lopun tarinoita on jo vähän raskas lukea.

Syy ei ole yksin kummankaan, vaikka ehkä enemmän Leen. Kaikki hahmot nimittäin sairastavat aivan riivatunmoista puheripulia. Kaikki ajatukset ja havainnot hölötetään ilmoille, ja jos ei mitään sanottavaa olekaan, suu käy silti ja ruudut täyttyvät puhekuplista, eikä dialogi valitettavasti missään vaiheessa oikein iske; onneksi nimimerkki M. Ahmedin suomennoksessa ei sentään mitään erityistä vikaa ole. Mutta toisaalta Lee on saattanut olla pakotettu ymppäämään dialogia enemmän kuin olisi halunnut, sillä Kirbyn ote on tuosta parin vuoden takaisesta selvästi löystynyt. Tietenkin hän piirtää edelleen hekumallisen hienoa "Kirbytechiä", mutta juonenkuljetus ei ole yhtä mestarillista enää, ja ruutujen dynamiikka on kaukana tuon edellisen Doom-tarinan huikean dramaattisesta otteesta, yksityiskohtiakin on paljon vähemmän. Mikä on kuitenkin tarinankerronnan kannalta oleellisinta, on että ruutuja on paljon vähemmän nyt: Kirby asettelee sivuille pääasiassa neljä isoa ruutua, välillä vähemmänkin, mistä johtuen tarina etenee hurjaa vauhtia, ja ruutujen tapahtumien välisiä harppauksia on pakko dialogilla selventää, koska lukija tuskin muuten pysyisi perässä.

Tuoreeltaan muistan ihan pitäneeni tästä numerosta, vaikka mielessäni jo silloin totesinkin ettei se ihan yhtä kovaa iske kuin tekijöiden aiempi julkaisu. Nyt en osannut olla yhtä anteeksiantava: on pakko todeta, että lehti tuntuu tyhjänpäiväiseltä. Osasyynä tähän on Epäinhimilliset, joiden parissa ollaan parin ensimmäisen tarinan ajan. Tämä jostain pseudomytologisesta fantasiamaailmasta repäisty yhteisö ei ole mielestäni koskaan oikein istunut Marvelin universumiin, eikä lukija tälläkään kertaa jaksa innostua sen paremmin heidän kohtalostaan kuin hullun Maximuksen (koska muitahan pahiksia heidän joukostaan ei koskaan löydy) tämänkertaisesta mielipuolisesta juonesta. Kaikki on kaoottista kohellusta, kunnes lehden kolmas tarina heittää nelikon (synnytyksestä toipuvan Sue Stormin tilalla on muuten näissä tarinoissa Kristalli) Latveriaan ja Tohtori Doomin armoille, minkä lukijana tunsin suorastaan helpottavana kotiinpaluun hetkenä. Paljoa ei tässä vielä ehdi tapahtua, mutta suunta on parempaan päin. Jatkoa on luvassa saman vuoden myöhemmässä numerossa, ja toivoa sopii että Doom pitää minut otteessaan paremmin kuin Epäinhimilliset pitivät.

On jokseenkin ikävä pistää Leen & Kirbyn tuotoksia lyttyyn, mutta kumpikin on Ihmenelosten parissakin tarjonnut niin mahdottoman paljon parempia tarinoita, että ei auta. Sitä paitsi olisihan vääryys asettaa kaikki kaksikon laatimat tarinat samalle jalustalle. Klassikoillakin on hyvät ja huonot hetkensä.

MARVEL 3/90: Thor

1. Jotain vanhaa, jotain uutta...

2. Vaikka Hela olisi vastassa!

Tarina & kuvitus: Walt Simonson

Tammikuun MARVELissa Thor sai ensimmäisen oman julkaisunsa Suomessa, ja nyt Walt Simonsonin soolona luotsaama meno jatkuu. Ensimmäisestä numerosta pidin varauksella; kuvitus vaihteli cooleista yksittäisruuduista yleiseen tunkkaisuuteen tarinan ollessa juonellisesti aika kiinnostava, ja ennen kaikkea omaperäisiä ideoita oli tarjolla. Mutta mitenkäs nyt jatkossa sitten?

Ainakin on todettava, että Simonson ei turhia kuhnaile. Juoni etenee sellaista myrskynlaukkaa, että hitaampi tuntee koko ajan tulevansa pari sivua varsinaisia tapahtumia jäljessä. Viimeksi tavattu kovan luokan avaruussoturi Beta-Bill on voittanut Thoria vastaan käymänsä kaksinkamppailun, mutta kieltäytyy surmaamasta tätä jaloa soturia, minkä Odin palkitsee antamalla tälle oman vasaran ja Thor-voiman. Heitetäänpä tässä yhteydessä myös Thorin inhimillinen alter ego Donald Blake viimein romukoppaan, mikä onkin ehkä paras kaikista Simonsonin ukkosenjumalalle tekemistä uudistuksista; "salainen henkilöllisyys" on lähinnä 60-luvulta jäänyt supersankaritrooppi, joka ei Thorille ole koskaan istunut sitten millään.

Mutta tässä ei tietenkään ole Simonsonille tarpeeksi, vaan jo ensimmäisen tarinan puolella lähdetään vuohipukkien kiskomalla kärryllä jonnekin valovuosien päähän avaruuteen taistelemaan hyökkäävä demonilaumaa vastaan, millä varjolla Walt piirtää kyllä muutamia tyylikkään sinemaattisia kohtauksia, mutta juonellista pointtia en tästä merkitykseltään hämäräksi jäävästä meuhkaamisesta löytänyt.

Väliin leikataan kohtauksia erilaisista ikuisuuksien ikäisistä pedoista heräilemässä eri puolella Maata, ja tietenkin siitä sepänhommia takovasta paholaisesta. DOOM! raikuu halki avaruuksien edelleen. Ja Loki vilahtelee kuvioissa, ja Balder Uljas, ja Lorelei, ja ties keitä – on selvää että Simonsonilla on useita juonilinjoja jo käynnistymässä, mutta Beta-Bill ja demonitaistelut vievät lehden melkein kokonaan, eikä tämä mäiske ainakaan minua sytyttänyt. Kuten viimeksi totesin, huomaan pitäväni Simonsonin piirroksista enemmän kuin silloin aikoinaan, mutta toki edelleen varauksin. Kuvat menevät yhä suttuisen luonnosmaisiksi vähän väliä. Olisipa edes joku toinen tussaaja...

Ongelmani Thorin tarinoiden kanssa vaikuttaisi olevan nimenomaan henkilögalleria. Viikinkitarustojen jumalhahmot jumaltasoisine ongelmineen eivät herätä sanottavia tunteita, ja varsinkin nimihenkilö itse on melkein tyhjäpäisen persoonaton olento. Juuri mitään Thor (tai moni muukaan) ei tunnu osaavan sanoa kuin miten rohkea ja uljas hän on, ja miten demonit (tai ketä vastaan milloinkin taistellaankin) nyt saavat tuntea ukkosenjumalan raivon. Ok. Tätä dialogia on niin paljon, että pelkästään tämän numeron Thor-puhekuplista saisi aikaan kätevän Thor-jargonia suoltavan botin. Mieluummin kuitenkin lukisin hyvin kirjoitettua tarinaa. Ongelma on tietenkin, edelleen, myös suomennos, jonka parissa jatkaa nimimerkki Verlaine, joka valitettavasti tarjoaa täsmälleen yhtä tönkköä kieltä kuin edellisnumerossakin. En ole lukenut alkuperäistä Thoria, joten en tiedä kuinka kankeaa ja epäluontevaa asgardilaisten puheenparsi on, mutta se on suorastaan epämiellyttävän epäluettavaa ainakin käännöksessä.

Muutamista positiivisista seikoista huolimatta loppufiilis lehdestä jäi aika kauaskin negatiivisen puolelle. Yliampuvan mahtipontisten patsastelijoiden avaruusremellykset ovat kaukana siitä, mikä minua alkujaan Marvelin sarjakuvissa on viehättänyt – joskin tämä resepti on hyvin toteutettunakin tullut vastaan, joten ongelma ei ole yksin aihepiirin. Ilmeisesti minun ja Simonsonin mieltymykset eivät vain kohtaa.

MARVEL 2/90: Ihmeneloset

1. Kehon vangit

2. Täältä ikuisuuteen!

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Joe Sinnott

Ihmeneloset hallitsivat MARVELin ensimmäisiä julkaisuvuosia, mutta vuoden 1990 jälkeen, kun John Byrnen kausi päättyi ja pari numeroa Lee / Kirby -klassikoita oli heitetty siihen jatkoksi, joukkio katosi taustalle pitkäksi aikaa. Eikä sinänsä ihme – Byrnen jälkeen Fantastic Four oli Jenkeissä aikamoista kuraa, kunnes Walt Simonson sen ojanpohjalta nosti. Ja vaikkei Simonsonin tavasta tehdä välttämättä välittäisikään, jokainen myöntänee, että ainakin hänen kautensa Ihmenelosten ohjaimissa oli jotain tavallisesta poikkeavaa. Näitä tarinoita Suomessakin sitten lopulta nähtiin, mutta palataan niihin paljon myöhemmin; nyt on vuorossa viimeinen Byrne-vetoinen numero.

Olen tullut maininneeksi, että Byrnen Ihmeneloset on yksi omista suosikeistani Marvelin moninaisen tarjonnan joukosta, mutta MARVEL 2/90 – joka ei taida sisältää ihan tekijänsä viimeisiä FF-tarinoita, mutta melkein – ei enää ole mitään erityistä priimaa. Jollain tavalla tästä numerosta jo aistii pyrkimyksen saada homma siistiin pakettiin ennen poistumista muihin kuvioihin, eikä siinä mitään, tavoite on kunnioitettava, sillä olisihan kaikki juonenlangat voinut jättää seuraavankin käsikirjoittajan päänvaivaksi, mihin ratkaisuun moni noihin aikoihin päätyi. Enkä siis sano, että tämä olisi huono tarina, vaikka juonellisesti mennänkin vapaavaihteella alamäkeen. Muistiin lehti on jäänyt pettymyksenä, mutta nyt huomasin lukevani sen ihan sujuvasti ja ihan viihtyenkin. Kenties aiempaa vaisumpi esitys Byrneltä on aikoinaan ollut kovempi pala nieltäväksi kuin mitä se olisi ansainnut.

Pääosassa on Tohtori Doom, jonka Byrne aikoja sitten (Suomessa MARVEL 1/88) "tappoi", mutta jonka paluusta elävien kirjoihin on nähty jo aavemaisia enteitä. Tämä on alun perin ollut hyvä juonikuvio, mutta Salatut sodat sotki sen ikävästi: Doom kun oli "kuolemansa" jälkeen tuossa kosmisessa matsissa mukana, jopa tavallaan sen pääroolissa. Tätä ei Byrne ollut osannut ennakoida Doomia tappaessaan, joten ilmeisesti tämä comeback on sitten mennyt vähän uusiksi, mukaan kun änkeytyy nyt väkisin Tuonpuoleinen. Lopulta Doomin oleminen elossa/kuolleena/whatever on niin himmeän timey-wimey -logiikan avulla selitetty, että tuo kaikkivoipainen jumalhahmokin joutuu toteamaan, ettei ole enää ihan kärryillä. Lukijasta puhumattakaan. Vaan väliäkö tuolla, ajasta ja ruumistaan irtaantunut Doom on siihen mennessä jo pyöritellyt Ihmenelosia sata-nolla Latverian suurlähetystössä ihan kuin ennen vanhaan. Good times, vaikkei tosiaan mitään erityisen uutta.

Kuvitus on yksi lehden isoimmista pettymyksistä, ja lienee tarinaa suurempi syy siihen, miksi tämä lehti ilmestyessään jätti niin katkeran maun. Joe Sinnott on toki legendaarinen tussaaja, ja ehkäpä juuri se tekijä, joka aikoinaan nosti Jack Kirbyn kuvituksen lopullisesti massan yläpuolelle. Mutta kun hän nyt ensi kertaa esiintyy Byrnen parina, on pakko todeta, ettei yhdistelmä toimi. Lopputulos on lattea, syvyys puuttuu, yksityiskohdat myös, kaikki on liian sileää ja pyöreää, jotenkin tusinatavaran näköistä. Ihan äkkiä ei jälkeä olisi Byrneksi edes tunnistanut.

Palaan vielä edellä mainitsemaani juonelliseen alamäkeen, jota pitkin rymistellään kovaa, ja sillä fiiliksellä että kunhan nyt paperille jotain tarinantynkää syntyy. Henkilöhahmojen logiikka nimittäin ontuu. Käy ilmi, että "kuollessaan" Doom siirsi tajuntansa lähistöllä seisoskelleen Norm McArthurin kehoon, ja on tämän kellarissa rakennellut kuukausien kuluessa omaa haarniskaansa uusiksi. Tämän ymmärränkin – varsin doom-mainen tempaus. Hän ei kuitenkaan tyydy valmistuneeseen haarniskaansa, vaan pukee sen ylle kummallisen pinkin haalarin, johon pukeutuneena hyökkää Latverian suurlähetystöön saadakseen Ihmenelosten huomion. Susan Richards tunnistaa tämän asun: kyseessä on Voittaja, "Superskrulli, joka esiintyi isänäni!"

"Ok", toteaa lukija, "tämäpä todella kummallista. Mutta kaipa yhteys Doomiin kohta selviää!"

Ei selviä. Miksi Doom pukeutuu tähän asuun, kuka hitto on "Voittaja", miksi Superskrulli – joka on vakiintunut Ihmenelosten vihollinen – olisi joskus käyttänyt kyseistä asua ja nimeä, ja miksi oi miksi hän olisi koskaan esiintynyt Sue ja Johnny Stormin isänä? Kaikki tämä unohtuu noin kahden ruudun kuluttua siitä, kun Sue on tuon yllä siteeraamani lausunut. Lukija ei voi kuin kummastella mitä Byrnellä oli  tässä mielessään. Mihin Doom tarvitsee tuota "Voittajan" asua? Joka siis onkin ehkä Superskrullin asu? Mitä tapahtuu? Miksi kaikki on niin kajahtanutta?!

En tiedä onko suomennoksesta jäänyt jotain kriittisiä sivuja pois vai mistä on kyse, mutta koko kuvio on siinä määrin uhka mielenterveydelle, etten uskalla sitä laajemmin pohtia. Pysyn silti kannassani, että lehti on pääosin ihan kelvollista luettavaa, kunhan ei mittapuuna käytä Byrnen parhaita IN-tarinoita. Eikä edes toiseksi tai kolmanneksi parhaita.

MARVEL 1/90: Thor

1. Doom!

2. Typerys ja hänen vasaransa

Tarina & kuvitus: Walt Simonson

Oma suhteeni Thoriin oli tämän lehden ilmestyessä jokseenkin neutraali. En ollut Marvelin tulkintaa muinaisnorjalaisten ukkosenjumalasta tavannut juuri muualla kuin Hämiksen Salatuissa sodissa pari vuotta aiemmin, eikä hän kyseisen saagan massiivisesta henkilögalleriasta noussut erityisenä persoonana esiin, joskin Mike Zeckin piirtämänä oli sentään vaikuttavan komea ilmestys. Thor esiintyi myös ikivanhoja Kostajia edelliskesänä esittäneessä erikoisjulkaisussa, siinäkin etäiseksi jääden. Piipahduksia siellä täällä muuallakin oli tietenkin tähän mennessä ollut, mutta tämän uuden vuosikymmenen ensimmäisen MARVELin ilmestyessä en ollut yhtään Thorin omaa tarinaa lukenut. Sen sijaan olin kyllä huomannut niille olevan kysyntää: melkein koko sen ajan kun olin Marvelin sarjakuvia seurannut, oli Mail-Manin palstaa pommitettu kirjeillä, joissa vaadittiin Thoria, ja nimenomaan Walt Simonsonin tekemänä, Suomeen julkaistavaksi. Aikansa epäröityään Mail-Man vihdoin toi Thorin Suomeen, ja myönnän että olin aika jännittynyt. Niin moni jenkkioriginaaleja lukenut näytti pitävän tätä Simonsonin Thor-kautta suorastaan jumalallisen kovana juttuna, että odotin kovasti itsekin. Vaan miltä Thor tuntui hiljakkoin 13 vuotta täyttäneen meikäläisen mielestä?

"Ihan ookoolta", lienee osuvin vastaus. Ei tämä ensimmäinen numero tehnyt minusta fanaattista fania, mutta ei se mikään kitkerä pettymyskään ollut kuin joiltain osin. Sittemminhän on otettu tavaksi todeta, että Simonson pelasti latteaksi hiipuneen lehden tarttuessaan ukkosenjumalan ohjaimiin, mutta kun ei niitä vanhoja seikkailuja ollut koskaan lukenut, tämä oli vähän vaikeasti todennettavissa. Stoori lähtee kuitenkin liikkeelle vauhdikkaasti ja ilman tyhjänjauhantaa. Päähenkilö on tuskin sivun verran ehtinyt esiintyä (vielä toistaiseksi olemassaolevassa Don Blaken siviilihahmossaan), kun Nick Fury jo kaappaa hänet ja ilmoittaa että avaruudesta on syöksymässä kohti Maan tuhoa enteilevä tuntematon alus. Thor lähtee ottamaan sitä vastaan, ja sitten mennä rytistellään.

Aluksestahan ilmaantuu tuo lehden kanteenkin päässyt ensiesiintymisensä tekevä Beta-Ray-Bill (suomeksi lyhyemmin vain Beta-Bill), mainio demonin näköinen alien, joka osoittautuu Thorin vasaran arvoiseksi. Simonson pamauttaa heti ensi töikseen siis Thorille alien-kaksoisolennon, ja näiden kaksinkamppailuun ukkosenjumaluudesta Odinin silmäin alla tämä lehti huipentuukin. Beta-Bill on sympaattinen hahmo; ei missään nimessä pahis, vaan omaa agendaansa ajava ja lopulta hyväsydäminen olento, vaikka ensin alkuun toki matsia nimikkosankarin kanssa ottaakin huolella.

Pidin siitä miten Simonson kirjoitti Thoria, ja pidin Beta-Billistä. Sen sijaan ongelmani on edelleen (ja oli jo silloin aikoinaan, luulen, vaikken sitä niin tiedostanutkaan) itse sarjan konsepti. Minulle Marvel on omimmillaan arkipäiväisen ihmisyyden ja supersankariuden välillä tasapainoilua. Se tulee onnistuneesti esiin niin Ryhmä-X:n kuin Hämähäkkimiehenkin tarinoissa, se on oleellinen osa Daredevilin persoonaa, jopa Ihmeneloset ovat lopulta kuitenkin ihmisiä, ja perheenjäseniä. Mutta Thor on autenttinen ukkosenjumala, jonka kotipaikka on muiden mytologisten olentojen asuttama Asgard. Tämä oli niin kaukana muusta Marvel-tarjonnasta, että jätti minut pidemmän päälle kylmäksi Thorin suhteen. Jo tässäkin lehdessä esiintyy Balder, Heimdall, Volstagg ja ties keitä muita eri tavoin tarinallisesti tärkeitä Asgardin asukkaita, joita en tunne, ja joita en koskaan oppinut tuntemaan. Heitä kohtaan ei syttynyt mielenkiintoa millään, eikä tilannetta auttanut se, että juuri edellisvuoden lopulla oli esitetty Uusien mutanttien ja X-miesten eeppinen Asgard-trilogia, jossa Chris Claremont ja Arthur Adams esittivät Asgardin oikeasti kiehtovana ja myyttisen kaaoksen partaalla jatkuvasti poreilevana fantasiamaailmana. Simonsonin versio tästä tarumaailmasta ja sen asukkaista on Claremont / Adamsin vastaavaan verrattuna yksinkertaisesti tylsä.

Simonsonin kuvitus olikin sitten se, mikä vuonna 1990 oli minulle lähimpänä pettymystä. Etukäteishehkutus oli ollut kovaa, mutta jälki ei lopulta minua juurikaan miellyttänyt. Toki Simonson hallitsee isojen ja dynaamisten ruutujen luomisen, joista tyylikkäimpinä esimerkkeinä ovat tarinoita edeltävät kohtaukset jossain avaruudessa alasinta lyövästä demonista.

Mutta koska sarjakuva on muutakin kuin makeita yksittäisruutuja, Simonson ei saanut minulta pisteitä kotiin. Nyttemmin tulen tämän piirrosjäljen kanssa toimeen paremmin, joskin edelleen pidän esim. Waltin tapaa piirtää kasvot ikävän sutaistuna. Hahmot näyttävät liian usein viimeistelemättömiltä luonnoksilta, mikä lyö koko lehden ylle jotenkin etäisen ja vaikeasti lähestyttävän tunnun. Toisen piirtäjän toteuttamana tämä tarina voisi iskeä huomattavasti kovemmin.

Osasyyllinen vaikeaan lähestyttävyyteen voi toki olla myös suomennos. Mail-Man on jo useammalla palstallaan varoitellut, että lopettaa lehtien suomentamisen, ja työ delegoituu usealle eri kääntäjälle, kaikki nimimerkin suojassa toimivia. Thorin käännöksestä vastaa eräskin Verlaine, jonka kieli on tönkömpää kuin Mail-Manin, ja erityisesti yritys pitää yllä asgardilaisten arkaaista englantia on jokseenkin epäonnistunut. Muutenkin käännöstä leimaa amatöörimäisyys – lienee toki selvää, että amatööri on kyseessä ollutkin, mutta monia kankeita anglismeja ja ylipäätään mielikuvituksetonta suomenkieltä tämä lehti on täynnä. Valitettavasti Verlaine, sikäli kun muistan, jatkaa Thorin parissa, joten tällaisen kieliasun kanssa sitten ollaan jumissa.

Loppukaneetti: suhtauduin tähän Thorin ensinumeroon aikoinaan varovaisen kiinnostuneesti, joskin moni seikka siinä jätti toiveen asioiden paranemisesta jatkossa. Toisin kävi – muutaman Thorin numeron jälkeen olin jo niin tympääntynyt hahmoon, että hädin tuskin jaksoin lukea lehdet kertaalleen, kun  ne postilaatikkoon kolahtivat. Nyt MARVEL 1/90:n luenta jätti vähän samanlaisen tunteen, mutta samalla toiveen, että osaisin tämän kehutun Simonson-kauden ottaa tällä kertaa paremmin vastaan. Aika näyttää; Thoria on luvassa todella monta numeroa seuraavien parin vuoden aikana MARVELissa.

MARVEL 12/89: Ihmeneloset

1. Hero

2. Kuin Feenix!

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Al Gordon / Terry Austin

Byrnen kausi Ihmenelosten ohjaismissa alkaa olla lopuillaan, mutta vielä ainakin yhden MARVELin täytteiksi on riittänyt mielenkiintoista tavaraa. Varsinaisena huippusuorituksena ei kumpaakaan lehden tarinoista voi pitää, mutta toisessa (Hero) on kuitenkin omaperäinen lähestymiskulma supersankariuteen, ja toinen (Kuin Feenix) on historiallinen käännekohta koko Marvelin universumin kronologiassa.

Käsiteltäköön tuo tarinoista jälkimmäinen ensin, kun se on kerran suomalaisen julkaisun kanteenkin nostettu. Kyseessähän on tietenkin Jean Greyn paluu "kuolleista", toisin sanoen klassisista klassikoimman Dark Phoenix -tarinan vaikuttavan loppuhuipennuksen kumoaminen. Ylläri: Jean ei koskaan ollutkaan Feenix, vaan tämä tuhovoimainen olento – jonka voimien alle katoava ihmisyys oli nimenomaan koko hahmon pointti – olikin entuudestaan tuntematon omnipotentti kosminen olento. Oikea Jean on viettänyt väliin jääneet vuodet merenpohjassa mystisessä kapselissa, jonka Kostajat nyt ovat onkineet esiin. Paitsi että itse en lue Marvelin historiaa näin. Minulle Jean Gray kuoli Kuussa, ja tämä uudestisyntynyt olento on kopio. Olen sillä tavoin anarkisti, että luen tarinat mieluummin siten kuin niiden tekijät ovat tarkoittaneet, enkä niin kuin miten myöhemmät tekijät ovat alkuperäistä tarkoitusta muuttaneet. On huomattava tietenkin, että John Byrne oli toinen Pimeän Feenixin saagan laatijoista, mutta toisaalta myös se, että hän ei ollut Jeanin paluun takana, ei edes sitä sen kummemmin ideoimassa. Siinä mielessä Byrne hoitaa homman kotiin ihan tyylikkäästi. Jeanin paluusta ei tehdä kovin suurta mysteeriä, vaan se selitetään yhden parikymmentäsivuisen tarinan kuluessa, ja lukijan ei auta muu kuin tottua tähän muuttuneeseen status quoon. Luultavasti Byrne itse on ollut saman dilemman ääressä – jollei hän itse olisi laatinut tarinaa Jeanin paluusta, olisi sen saanut joku muu tehtäväkseen, joten sikäli on ihan hyvä, että se tapahtui täällä, missä tarinan laatu on sentään taattu.

Mutta historiallinen muutos Marvelin sarjakuvauniversumille on kuitenkin tämän myötä tapahtunut. Jean Greyn kuoleman oli ehdottomasti tarkoitus olla pysyvä, se oli karman lain mukainen rangaistus miljardien hengen vieneelle kosmiselle tuholle, ja merkittävä virstanpylväs mutanttien saagassa. Tämän jälkeen asiat olivat kuitenkin toisin: kuolema tuli vieraaksi yhä useammin ja näyttävämmin, ja yhä vähemmän pysyvästi. Jokainen Ihmenelosten, Kostajien ja Ryhmä-X:n jäsen on tätä kirjoittaessani kuollut vähintään kerran, aina "oikeasti", ja aina jonkin vippaskonstin kautta myöhemmin elävien kirjoihin palaten. Kuolemalta ovat kadonneet painolasti, tunne ja shokkiarvo, se on muuttunut halpahintaiseksi sensaationhauksi, jonka ainoa positiivinen piirre on se, että nämä toistuvat paluut vaativat käsikirjoittajia keksimään yhä kummallisempia keinoja, joilla henkiinpaluun voi selittää.

Sekin on sanottava, että vaikka Jean Gray tässä nimenomaisessa tarinassa onkin "muukalainen vieraalla maalla"-aspekteineen kiinnostava ja tulisieluinen hahmo, hän ei tämän jälkeen vuosikausiin noussut samalle tasolle kuin mitä oli Claremontin ja Byrnen klassisissa X-tarinoissa Feenixinä. Ei se X-Factorissa esiintynyt laimea ilmestys ollut sama Jean Gray jonka olin oppinut tuntemaan; vasta Grant Morrison New X-Menissä 2000-luvun alussa kirjoitti Jeanistä oikeasti kiinnostavan hahmon. Ja tappoi tämän myös, mutta luonnollisesti Jean on sittemmin palannut taas takaisin.

Lehden toinen tarina on kiinnostava katsaus supersankariuden kääntöpuoleen: julkisuuteen ja sen seurauksiin. Päähenkilö on 13-vuotias Tommy, yksinäinen ja kiusattu koulupoika, jonka elämä pyörii Liekin fanituksen ympärillä, tuhoisin seurauksin.

Byrne näyttää ensin lukijoille Tommyn elämän käännekohtaa edeltävän päivän tapahtumia, sitten sen jälkiseuraukset: lastensairaalan palovammaosaston lääkäri pyytää Liekkiä mukaansa tapaamaan kuolemassa olevaa suurinta faniaan. Tarina on hyvä, joskin melko raskaalla kädellä osoitteleva. Harmi kyllä tämäkään ei taida olla kokonaan Byrnen omissa käsissä: loppupuolella kuvioihin nimittäin ilmestyy näihin aikoihin Maassa liikuskellut Tuonpuoleinen, joka vääntää tarinan opetuksen Johnny Stormille ja lukijoille rautalangasta, ja joka on melko selvästi toimituksen vaatimuksesta tarinaan lisätty osuus. Harmi, koska Hero olisi toiminut paljon paremmin ilman häntä.

Pari lisähuomatutusta vielä: Marvelin kunnianarvoista traditiota ylläpitäen lapsia ei edelleenkään osata piirtää alkuunkaan. Ohessa John Byrnen näkemys 13-vuotiaasta:

Ja vaikka olin juuri edellisnumeron Mail-Manin palstalla kirjeineni, olen kirjoittanut saman tien uudestaan. Ihan julkaistuksi asti en ole tullut, mutta Mail-Man mainitsee minut yhtenä kolmesta nimimerkistä, joita kiittää "pitkistä ja analysoivista kirjeistä". Inessä ollaan siis.

MARVEL 11/89: Ihmeneloset

1. Aitoja valheita

2. Kertokaa heille, että kaikki mitä he rakastavat kuolee!

3. Tuskaa ja harhaa

4. Vallankumous!

Tarina ja piirrokset: John Byrne

Tussaus: Jerry Ordway / Al Gordon

Niin Ihmenelosia kuin John Byrneä on vuoden 1989 aikana ollut tarjolla runsaasti, mutta vielä loppuvuodesta saatiin muhkeat lisäannokset: ensin tämä 116-sivuinen järkäle, ja joulukuussa lisää samaa tavaraa vähän pienemmällä sivumäärällä. Nämä ovatkin jääneet mieleeni Byrnen viimeisinä taidonnäytteinä Ihmenelosten parissa; hänen kautensa lähestyy loppuaan, ja vaikka yhden (vai kahdenko?) numeron verran vielä seuraavan vuoden puolella MARVELissa heitä oli tarjolla, eivät nuo viimeiset hetket enää syystä tai toisesta kolahtaneet. Byrnen materiaalin loppumisen jälkeen Ihmenelosia nähtiinkin Suomessa huomattavasti harvemmin, eikä ihan yhtä laadukkaanakaan, joskin mielenkiintoista tavaraa on kuitenkin vielä jatkossakin sentään tulossa. Jotain väliin jääneitä Byrne-stooreja saatiin vielä erikoisjulkaisunakin myöhemmin.

Jonkinlainen muutos esimerkiksi MARVELin vuoden 1988 ensimmäiseen numeroon (edelleen mielestäni paras Byrnen IN-julkaisu Suomessa) on tässä numerossa mahdollista huomata. Varsinkin dialogi on jotenkin löysempää, juonenkehittely kenties rahtusen pinnallisempaa, piirrosjälkikään ei enää ole Byrneä hienoimmillaan, mikä toki johtuu osittain tussaajista. Mutta eihän tietenkään ole ihme, että tekemisen tavat muuttuvat. Byrne piti Ihmenelosten lehteä hallussaan monta vuotta, siinä ehtii paitsi muuttua ja kehittyä, myös kenties vähän urautuakin.

Suurin osa tästä lehdestä sijoittuu Mikrokosmokseen, yhteen Marvelin monista veikeistä rinnakkaisulottuvuuksista, jonne Ihmeneloset seuraavat Maassa vihaa ja eripuraa lietsonutta Psykomiestä (ehkä paras koodinimi koskaan), joka taitaa olla noita klassisia Lee / Kirby -kauden vihollisia 60-luvulta.  Hänen vihan vapauttavaa vaikutusta hehkutteleva kampanjansa on nykyisenä someaikana muuten jotenkin oudon tunnistettava.

Ihmisten tunteita manipuloiva Psykomies on ottanut erityisesti Susan Richardsin kohteekseen, mikä oikeastaan tarkoittaa, että John Byrne on päättänyt ravistella Suen hahmoa tosissaan. Voi olla montaa mieltä siitä, onko "kärsimyksen kautta voimaantuminen" välttämättä paras juonellinen ratkaisu, mutta toisaalta Byrneä tuntui jo Ihmeneloset-kautensa alussa hieman ärsyttävän se "naisjäsenen" tai "äidin" rooli, johon edeltävät kirjoittajat olivat Suen ryhmässä sysänneet, ja pitkään tuloillaan ollutta miesten varjosta emansipoitumista kohtihan tässä mennään. Tämä Psykomiehen käsittely ja sen synnyttämien vihantunteiden kohoaminen pintaan on lopulta siinä määrin katarttinen kokemus Susanille, että hän vaihtaa viimein koodinimensäkin, mikä jäikin pysyväksi muutokseksi: Näkymättömästä tytöstä tuli Näkymätön nainen tämän tarinan myötä. Onhan Richardseilla lapsikin ollut jo monta vuotta, joten sikälikin Suen nimenmuutos on vähintään aiheellinen.

Psykomies / Mikrokosmos -rymistely on Byrneä onnistuneimmillaan huikeine visioineen, julmine hahmoineen ja oivaltavine juonenkäänteineen. Lehden aloittaa kuitenkin Tohtori Doom -tarina, jossa paitsi nähdään Byrnen tulkinta Doomin menneisyydestä (aika vapaa uudelleentulkinta itse asiassa), myös räjäytetään Baxter Building tuhannen tuuskaksi – kenties Byrne tietää olevansa pian lehdestä lähdössä ja pistää sillat takanaan palamaan? No, eipä nelikko kodittomana tainnut kovin kauaa olla ennen kuin uutta pilvenpiirtäjää jo rakennettiin... Muuten ykköstarina on vähän laimea, vaikka "Onko Doom elossa vai ei?"-mysteeriä koitetaankin edelleen pitää yllä; se olisi vain toiminut huomattavasti paremmin, ellei Salatut sodat olisi tapahtunut pian Doomin kuoleman jälkeen, ja siellähän tämä pyöri kuvioissa varsin keskeisenä tekijänä.

Pidin tästä mukavan paksusta lukupaketista edelleen kovasti, vaikka se lähteekin vähän hitaasti käyntiin. Erityisen hyvin on mieleen jäänyt Psykomiehen Susanille syöttämä uni / harhanäky, jossa Byrne kieputtelee mukavan symbolista kuvastoa: Suen ja Reedin ikäero on silloin tällöin noussut esiin näiden avioliittoa jäytäväksi tekijäksi, ja tämän kuvitelman hetki hetkeltä vanheneva julma Reed ja lopulta pikkutytöksi taantuva epävarma Sue on hyvää Freudilaista symboliikkaa.

Huomioitakoon vielä lopuksi sekin, että vain kaksi kuukautta sen jälkeen kun ensimmäinen lukijakirjeeni julkaistiin Hämähäkkimiehessä, olen Mail-Manin palstalla mukana jälleen. Kuten olen todennut, tämä kirjeitten kirjoittaminen lähti ihan hanskasta heti kun siihen tosissani ryhdyin.

MARVEL 10/89: Tuomari

1. Teuraspäivä

2. Lopullinen ratkaisu

Tarina: Steven Grant / Jo Duffy

Piirrokset: Mike Zeck / Mike Vosburg

Tussaus: John Beatty

Jim Shooterin aikakaudella Marvel ylpeili sillä, että lehdet ilmestyivät aikataulussa aina. Tämä oli ilmeisesti ollut Marvelin julkaisuille pahanlainen ongelma läpi 70-luvun, kun tekijät ottivat aikaa juuri niin kauan kuin sattui huvittamaan, eikä kenelläkään ollut kanttia pistää mokomia löysäilijöitä kuosiin ennen kuin Shooterista tuli pomo. Täsmällisyydessä on toki se ikävä puoli, että varsin usein näkee 80-luvulta peräisin olevia lehtiä joiden kuvituspuolta viimeistelemään on saatu viime minuuteilla ties ketä; toisinaan on varastosta otettu kokonainen kyseistä tarkoitusta varten tehty täytenumero, kun vastuussa olevien työt ovat olleet niin kertakaikkisen kesken. Ja sitten on näitä tapauksia, joista olen maininnut jo ennenkin: tiivis kokonaisuus, joko tämän Tuomarin kaltainen limited series tai sitten kuukausittaisen lehden normimenon katkaiseva tavallista yhtenäisempi event – melkein säännönmukaisesti näiden viimeisen osan kuvitus oli aina häthätää kokoon kyhätty. Sama on käynyt tietenkin Tuomarin ensimmäiselle soolotarinallekin, kun yllättäen kokonaisuuden viimeinen luku on yhtäkkiä kreditoitu tussausta lukuunottamatta ihan eri ihmisille kuin aiemmat.

Tarina menettelee. Jo Duffy on ihan pätevä käsikirjoittaja (uransa alussa vielä tässä), ja imitoi Steven Grantin tyyliä suht onnistuneesti, joskin hivenen latteasti. Kuvitus on ongelmallisempi tapaus, siinä määrin Mike Zeckin tyylikäs jälki on paitsi tätä tarinaa, myös Tuomaria hahmona leimannut, että kun viimeisten parinkymmenen sivun ajaksi kuvioon astuu joku ihan muu, tunnelma muuttuu ikävästi. Mike Vosburg on Suomessa tuntematon, mutta oli 80-luvulla jo pidemmän linjan piirtäjä, ja itse asiassa oikein hyväkin, mitä olen hänen töitään myöhemmin nähnyt. Kenties tämä on ollut hänellekin tiukan aikataulun keikka, tai kenties John Beattyn tussinjälki ei vain sovi hänen tyylilleen lainkaan, mutta jälki on todella hutaistun ja kökön näköistä. Varsinkin nuorempana suorastaan inhosin tätä rumaa kuvitusta, nyt huomaan löytäväni luonnosmaisen riipustelun keskeltä oikeasti hienojakin kohtauksia, kuten tämä:

Onneksi suurin osa tästä lehdestä on kuitenkin tämän tarinan alkupuoliskostakin vastanneiden Grantin ja Zeckin käsialaa, ja perhanan toimivaa edelleen. Frank "Tuomari" Castle on hahmona vahvimmillaan tässä tarinassa. Hän kiikkuu koko ajan yliampuvan ja realistisen rajamailla menemättä kuitenkaan koskaan kunnolla kummallekaan puolelle, hän on yksiulotteisine agendoineenkin inhimillisempi kuin koskaan tämän jälkeen. Tarina jatkaa järjestäytyneen rikollisuuden parissa, kun Tuomarin vankilasta pois auttanut "rikollisia vihaava" järjestö Trusti on aloittanut jengisodan, jossa ruumiita tulee ja yleinen kaaos leviää sitä tahtia, että Frankia itseäänkin alkaa ahdistaa. Luonnollisesti Trustin jäljet johtavat korruptoituneiden ja kiristettyjen isokenkäisten luokse, ja sinne siis johtaa myös Tuomarin tie. Kylmää kuvastoahan tämä on 12-vuotiaana luettuna ollut:

Taas on kehuttava Steven Grantia siitä, että tarina ei mene överiksi. Kerronta on todella sujuvaa, juoni etenee vääjäämättömiä pisteitään kohti tyylillä, ja Tuomarin jatkuva monologi erityisesti on mannaa, mistä toki kiitos myös tarinan suomentaneelle Mail-Manille. Realistisuudessaan tämä on tosiaan aivan toisenlaista menoa kuin mitä valtaosa muusta Marvelin tuotannosta on tuolloin ollut, mutta maistui silloin ja maistui nytkin. Tämä tarina (mukaanlukien siis myös MARVEL 6/89, jossa ensipuolisko) on yllättäen ollut parhaita blogin myötä uudelleenluettuja juttuja, ja yksi positiivisimmista yllättäjistä. Ei ihme, että lukijat vaativat lisää Tuomaria, mutta ei toisaalta ihme sekään, että laatu ei koskaan enää tälle tasolle yltänyt.

MARVEL 9/89: Hämähäkkimies

1. Vihreä menninkäinen iskee jälleen!

2. Menninkäisen viimeinen isku!

3. Päivä elämästäni...

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: Frank Giacoia

4. Kuinka Peter ja Gwen tutustuivat

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: John Romita

En tiedä olenko vain saanut yliannoksen Hämis-klassikoita, mutta kolmas perättäinen MARVELin numero näitä seittisepon vanhoja tarinoita alkaa totisesti jo riittää. En lehden sisältöä missään nimessä huonoksi sano, mutta jotain tästä puuttuu pariin edellisnumeroon verrattuna. Ehkä Vihreän menninkäisen juonikuviot alkavat toistaa itseään. Vihollinen joka tietää Hämähäkkimiehen henkilöllisyyden – ja on lisäksi Peter Parkerin siviilielämään keskeisesti kuuluva hahmo – on kieltämättä ongelma käsikirjoittajalle, ja nämä muistinmenetyksellä ratkeavat juonet alkavat menettää uskottavuuttaan. Menninkäinen toki on psykoottisuudessaan autenttisen uhkaava vihollinen, mutta jotain lopullista on hänen voittamisekseen selvästi kehitettävä... ja aika pian tämän jälkeen sitten kehiteltiinkin, Peterin elämän kannalta tuhoisin ja (Marvel-sarjakuvan kyseessä ollessa) hämmästyttävän pysyvin seurauksin. Mutta ihan vielä ei olla siellä; jälleen kerran Vihreä menninkäinen on Hämähäkkimiestä voimakkaampi jo yksinomaan siksikin, että Peter varoo vahingoittamasta parhaan ystävänsä Harryn isää liiaksi.

Harry Osborn onkin sivujuonessa keskeisenä, tämä kun on näillä main lopullisesti muuttumassa siksi neuroottiseksi epävarmuuden ja pelkotilojen leimaamaksi hissukaksi, jollaisena hänet opin itse myöhemmistä tarinoista tuntemaan. Tämä on itse asiassa hyvin mielenkiintoinen muutos, sillä Harry oli aluksi lehteen ilmestyessään itseään täynnä oleva ja isänsä menestyksellä kehuskeleva snobbaileva yliopistopenska... mutta viimeistään näillä main hänen mielenterveytensä alkaa hajota, ja kun Stan Lee käyttää juuri Harry Osbornia myös ennenkuulumattoman rohkean (Comics Code kieltäytyi antamasta tälle numerolle hyväksyntäänsä, joten Marvel julkaisi sen ilman tuota sensorimerkintää kannessa) huumejuonensa keskiönä, niin onhan siinä poikaparalla kestämistä. Vielä kun pikapuoliin on paljastumassa Harryn isän kaksoiselämä superrikollisena, katkeaa kamelin selkä, eikä Harry ole koskaan enää entisensä. Olen ennenkin tämän sanonut, mutta Hämähäkkimies oli ainoa näistä varhaiskauden Marvel-lehdistä, jolla oli toimiva ja elävä sivuhenkilögalleria, ja Lee taisi tästä joukosta itsekin pitää; hänen tarinointinsa oli Hämiksessä loppuun asti muutaman pykälän korkeammalla tasolla kuin muualla.

Osbornien edesottamukset ovat toistuvuudestaan huolimatta ihan ok luettavaa, mutta kolmas tarina on kyllä aika tönkkö. Ilmeisesti ajankohtaisiin tapahtumiin viittaava vankilakapina on harvinaisen mitäänsanomaton ja mielikuvitukseton, mutta onneksi Peterin ja Lontoosta palaavan Gwen Stacyn riemukkaan onnellista rakkautta on sympaattista seurata. Tämä suhde on jotenkin luonnollisempi kuin Peterin ja Mary Janen suhde myöhemmin – toimihan sekin omalla tavallaan, mutta tuo kaksikko tuntui pysähtyneen ikuisen flirttailun tilaan, kun taas Gwen ja Peter olivat rennon onnellisia ja niin mahdottoman rakastuneita. Suunnitteleepa Peter jo kosivansakin. Onhan tämä pian koittavat käänteet ennalta tietäen kieltämättä karuakin luettavaa...

Gwenistä puheen ollen Mail-Man on jälleen lehden loppuun kerännyt muutaman sivun koosteen juuri tästä saippuaoopperaosiosta, ja kun kerran mennään vuosissa muutama taaksepäin, on kyseisessä koosteessa kuvittaja John Romita, ja Gwen (ynnä kaikki muut naispuoliset hahmot) hohtaa sitäkin kauniimpana. Lehden päätarinoiden kuvitus taas on suhteellisen tuttua laadultaan. "Suhteellisen" siksi, että vaikka Gil Kane on edelleen piirtäjänä oma dynaaminen itsensä, on Giacoian tussaus kovin ohutta ja vähän lepsua, minkä vuoksi kuvitus näyttää pliisummalta pariin edellisnumeroon verrattuna.

Lukihan tämänkin lehden siis ihan tyytyväisenä vielä, mutta kun Hämistä saa muutenkin lehden verran kerran kuussa (ja erikoisjulkaisujakin on tulossa lisää vielä vuoden -89 aikana) niin mielellään tässä vaiheessa näkee jo MARVELissa muita tyyppejä. Hämähäkkimiehen historian kannalta näiden tarinoiden lukeminen on joka tapauksessa ollut varsin sivistävää.

MARVEL 8/89: Hämähäkkimies

1. Jäämies iskee!

2. Ansa terroristille!

3. ...ja vielä menninkäisiä...

4. Kuinka Gwenistä ja Peteristä tuli rakastavaiset osa 2

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Gil Kane / John Romita

Tussaus: John Romita / Sal Buscema

Hämiksen klassikoiden MARVEL-putki jatkuu. Edellisnumerosta tykkäsin kovasti, ja meno säilyy melkein yhtä tasokkaana. Tekijät ovat pitkälti samat, ja vaikka muutama alkuperäisnumero välillä taidetaan yli hypätäkin, niin siitä kuitenkin aluksi jatketaan mihin viimeksi jäätiin. Ensimmäinen tarina on silti lehden heikko kohta. Ryhmä-X:n Jäämies, hahmo joka on aina ollut jotenkin persoonaton ja tylsä, tulee vierailulle – käsittääkseni tarkoitus oli kokeilla vieläkö tuolloin jo lakkautetun X-Menin hahmoilla olisi faneja. Ei tainnut olla, koska X-Men pysyi jäähyllä vielä vuosia tämän jälkeen... Eikä tämä tarina kauhean kovaa iskekään. Ei se huono ole; Stan Lee kirjoittaa letkeää Hämis-läppää vaikka vasemmalla kädellä ja nukkuessaan, mutta juoni, viime numerossa nähdyn korruptoituneen poliitikon nappaaminen Hämpyn ja Jäämiehen yhteisvoimin, on aika tylsä päätös kiinnostavasti alkaneelle poliittisen pelin saagalle. Myös toisessa tarinassa poiketaan totutusta. Gwen Stacy on isänsä kuoleman jälkeen (viime numerossa) lähtenyt sukulaisiin Lontooseen, ja kun köyhänä opiskelijana yleensä kärvistellyt Peter saa Daily Buglelta kuvapalkkion, hän päättää yllättää tyttönsä lähtemällä itsekin kohti Brittein saarta. Mutta tuskin on lentokone Heathrow'lle laskeutunut, kun terroristit jo iskevät, Peter sonnustautuu Hämikseksi ja pelastaa päivän. Eikä tietenkään enää voi tavata Gweniä, ylipäätään näyttäytyä juuri missään Lontoossa, vähemmästäkin kun heräisi epäilykset Hämiksen henkilöllisyyttä kohtaan.

Juoneltaan tämäkin osio on ehkä vähän kömpelö, mutta kuitenkin hyvin kirjoitettu. Sanon sen taas: Stan Leen kirjoittama Peter Parker on pahuksen elävä ja realistinen. Leen käsissä myös Gwen Stacy ja koko Daily Buglen väki toimivat hyvin – ja kun Parker palattuaan tuo Robbie Robertsonille Hämiksen kuvia Lontoosta, ei ole mikään ihme, että tuo varsin terävänä pidetty Buglen myöhempi päätoimittaja yhdistää asioita toisiinsa. En tiedä onko hänen koskaan virallisesti kerrottu tietävän Peterin olevan Hämähäkkimies, mutta muistan että 80-luvun lehdissä siihen jo varsin vihjaillen viitattiin. Kakkostarina on muuten poikkeuksellisesti Romitan piirtämä Sal Busceman tussauksella. Yllättävä mutta tiomiva yhdistelmä, joka ei lopulta paljon poikkea Kane / Romita -kombosta.

Kolmannessa tarinassa hengataan viimein tutummassa opiskelijajengissä New Yorkin hektisillä kaduilla, on huumeita ja deittailua, svengaavaa 70-lukua (nämä tarinat ovat vuodelta 1970), vakuuttavaa vainoharhaakin, kun muistinsa menettänyt Norman Osborn alkaa saada fläsäreitä Vihreästä menninkäisestä, on hippivaatteita ja May-tätikin ryhtyy swingeriksi. Erityishuomion ansaitsee tähän stooriin ikuistettu vaatetus. Peterin hapsutakki etenkin on klassikko, tekee noiden leveälahkeisten housujen kanssa totisesti vaikutuksen.

Tiettyä aitoutta näissä tarinoissa on. Jollain tavalla nämä tuntuvat vielä olevan kiinni Hämiksen synnyssä ja vuodessa 1962; aika on kulunut, henkilöt ovat kasvaneet ja ikääntyneet. 80-luvulle tultaessa tarinoiden ajallinen skaala oli jo lakannut olemasta, kronologia oli muuttunut "Marvel-ajaksi", jossa nuo vanhat tarinat siirtyivät koko ajan vuosissa edemmäs ja hahmot pysähtyivät tiettyyn määrittelemättömään nuoren aikuisuuden ikään. Se on vähän sääli, vaikka toki ymmärrettävää bisneksen jatkuvuuden kannalta. Silti se tunne näissä tarinoissa on, että kaikki tähänastinen on todella elettyä historiaa ilman mitään ajan keinotekoisia kutistamisia. Tapahtumiin tämä tuo oman realismilisänsä, ja vaikutelman siitä, että asioilla on merkitystä, että ihmiskohtalot eivät ole vain copyright-merkattuja nimiä ja kuvia joille ei koskaan tapahdu mitään sellaista, mikä muuttaisi status quota liiaksi.

Edellisnumeron tapaan Mail-Man on koonnut loppuun muutaman sivun verran vanhempaa matskua koosteeksi Peterin ja Gwenin ihmissuhdekuvioista. Ditkon piirtämistä tarinoista on nyt edetty Romitaan, ja naisväki näyttää heti kerrassaan hemaisevalta (Romitallahan oli ennen Marvel-pestiään vuosien kokemus romanssi-sarjakuvien parista). Hauska huomio tästä historiallisesta osiosta muuten, kun on lukenut joitakin moderneja Marvel-julkaisuja viime aikoina: nykylehdessä saattaa olla aukeamalla pari isoa kuvaa ja muutama sana, ehkei tekstiä lainkaan. Ja sitten vertaa näihin varhaisen 60-luvun puhetulviin: jestas. Tekstiä on kuin kirjansivulla konsanaan.

MARVEL 7/89: Hämähäkkimies

1. Tri Mustekala elää

2. Ja kuolema iskee!

3. Murskatkaa Hämähäkki!

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: John Romita

4. Kuinka Peteristä ja Gwenistä tuli rakastavaiset

Tarina: Stan Lee

Taide: Steve Ditko

Kuukausittaisen lehtensä lisäksi Hämähäkkimiestä tarjoiltiin meille 80-luvun lopun marvelisteille aika tasaiseen tahtiin myös erikoisjulkaisuina, mikä oli ihan jees, koska sen lisäksi että seittiveikon seikkailuja oli määrällisesti paljon mistä valita, olivat nuo vanhat tarinat yleisesti ottaen korkeatasoisia. Silti tuntui vähän väärältä antaa juuri parhaaseen nousukiitoonsa päässeestä MARVELista peräti neljännes vuoden numeroista Hämikselle – ja vieläpä kolmena kuukautena putkeen.

Muistan toki pitäneeni näistä vanhoista tarinoista (totisesti ikivanhoista – melkein 20 vuotta näilläkin ikää jo silloin) jo nuorena, vaikka niitä vaivasikin tietynlainen muuttuneesta maailmasta johtuva vieraus. Nuorison vaatetus ja tavat, kaupungit autoineen, tekniikka ja mediamaailma ja niin edelleen olivat jotenkin niin 60-lukuisia, että tunnelma oli kuin olisi seurannut rinnakkaistodellisuuden Peter Parkerin elämää, vaikka samaa kanonisoitua kronologiaahan nämä tietenkin olivat kuin ne kasaritarinat joita Hämpyn omassa lehdessä tuolloin seurasin. Nyt kun noista 80-luvun tarinoistakin on jo paljon kauemmin kuin näistä Stan Leen ja Gil Kanen taidonnäytteistä oli silloin, historiallinen konteksti ei enää juuri vaivaa; kaikki minulle tutut Marvel-sarjakuvat ovat jo enemmän tai vähemmän historiallisia (joskin viime vuosina olen pikkuisen aktivoitunut myös modernimman Marvel-tuotannon parissa, mutta tämä blogi ei ole sitä varten...). Tarinat tapahtuvat omassa aikakuplassaan, ja ovat kaikki oivallisia katsauksia omaan aikakauteensa.

Ajallisesta vieraudesta huolimatta Stan Leen Hämähäkkimiehessä on myös outoa autenttisuuden tuntua, joka puuttuu kasarihämiksestä. Oudolla tarkoitan sitä, että eihän tämä Leen Hämis ollut minulle juuri lainkaan tuttu näitä lehtiä ensi kerran lukiessani, mutta jotain "oikeaa" näissä silti oli. Kenties Lee vain hallitsi Peter Parkerin hahmona niin hyvin; ei liene liioiteltua väittää, että nimenomaan Hämähäkkimies oli se, minkä parissa Stan Lee ylsi parhaimpiin suorituksiinsa. Tämän lehden tarinat ovat hänen aktiivisen käsikirjoittajauransa loppuvaiheelta, vuodelta 1970, jolloin Lee kirjoitti enää Hämistä ja Ihmenelosia, joka sekin on ollut lähinnä Jack Kirbyn sooloilua. Lee pisti paukkunsa Hämähäkkimieheen, ja se näkyy. Henkilöhahmot (taas pitää kehaista Hämiksen laajaa ja hyvin rakennettua sivuhenkilöjoukkoa) ovat kiinnostavia, dialogi rullaa, ihmisten ongelmat ovat monesti paitsi samaistuttavia maanläheisyydessään (raha- ja rakkaushuolet, sairaudet, huumeet, rikollisuus), myös usein ajankohtaisista uutisaiheista poimittuja, kuten tämän numeron ilmansaasteet ja poliittinen korruptio. Viimemainitusta käy mainiona esimerkkinä Sam Bullit, jonka retoriikka on kuin suoraan tämän päivän oikeistopampulta.

Huomaan että vuonna 2020 pidän näistä tarinoista vielä aiempaa enemmän. Leen dialogi on runsasta, mutta elämänmakuista, eikä voi mitään sille, että vaikkapa Peter Parker ja Gwen Stacy ovat hänen kirjoittamanaan piristävän todellisia ihmisiä; elämänmakuisia etenkin verrattuna muuhun 60- ja 70-luvun vaihteen Marvel-sarjakuvaan. Eroa esimerkiksi Roy Thomasin saman vuoden X-Meniin on kuin yöllä ja päivällä. Tietenkin Lee tiesi tekevänsä supersankarisarjakuvaa, eikä tämä puoli ole yhtään sen hullummin hoideltu; aika paljon vaikuttavammin Tohtori Mustekalaa on tässä numerossa käsitelty kuin hänen aneemisissa modernimmissa esiintymisissään, joita Suomessa nähtiin vuoden 1988 lopulla. Tämän numeron Tohtori on pelottava ja skarppi vihollinen, jonka toiminnan seurauksena Hämiksen tyttöystävän Gwenin isä, sarjassa jonkun aikaa sivuhenkilönä esiintynyt poliisikapteeni Stacy saa surmansa. Sen verran harvinaista (käytännössä olematonta) oli sivuhenkilöiden menehtyminen vielä tuohon aikaan Marvel-lehdissä, että tapahtumalla oli painoarvoa. Ja vielä synkempäähän oli tietysti pian luvassa...

Kuvituspuoli toimii. Gil Kanen tyyli on vaihtelevine kuvakulmineen ja terävine varjoineen dramaattisempi kuin häntä edeltäneen John Romitan pehmeys, mutta koska Romita pysyttelee tussaajana, säilyy jonkinlainen visuaalinen yhteys aiempaan. Vaikka yleinen konsensus taitaakin kallistua Romitan puoleen parempana Hämis-artistina, itse pidän enemmän Kanen välillä jopa elokuvamaisista otoksista ja ekspressiivisemmistä kasvonpiirteistä. Molemmat ovat kovan tason tekijöitä tietenkin. Lehden lopussa on tilaa vielä sen verran, että Mail-Man on saksinut viisisivuisen koosteen aivan Hämiksen alkuajoilta, jossa keskitytään Peterin siviilielämän kuvioihin. Ei mitään mullistavaa – Leen dialogi on lähes kymmenen vuotta aiemmin ollut vielä vähän kömpelöä, mutta Ditkon erikoista ja kiehtovaa piirrosjälkeä näkee aina mielellään. Ja onhan kieltämättä historiallinen hetki, kun tavataan niin Harry Osborn kuin Gwen Stacykin ensi kertaa. Olisivathan nämä historiallise(mma)t tarinatkin ansainneet kokonaisena julkaisun, mutta parempi tämäkin kuin ei mitään, ja Marvel-Sagassa nähtyyn "kuva sieltä, toinen täältä"-tilkkutäkkiin verrattuna tällainenkin parin sivun kooste on suorastaan tarinallinen.

Mutta jos mielestään sai Hämistä vuonna 1989 ihan tarpeeksi omassa lehdessään, niin olihan tämä kova paikka: kolme kuukautta putkeen MARVEL näitä Hämis-klassikoita tosiaan tykitti. Ainakin niistä ensimmäinen oli kyllä kovaa kamaa, mitenköhän seuraavat?

MARVEL 6/89: Tuomari

1. Verinen kierre

2. Takaisin sotaan

Tarina: Steven Grant

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Toisena julkaisuvuotenaan MARVELin potentiaalia uusien tuttavuuksien julkaisukanavana alettiin hyödyntää tosissaan. Edellisnumeron Kapteeni Amerikan jälkeen oman lehtensä saa nyt Tuomari, jonka omia tarinoita ei ole Suomessa ennen julkaistu – eipä niitä pahemmin ole ollut tarjollakaan, sillä tämä tuolloin vasta parin vuoden ikäinen stoori on peräisin The Punisherin ensimmäisestä omasta julkaisusta, viisinumeroisesta minisarjasta, joka edelsi varsinaisen kuukausittaisen lehden perustamista. Itse hahmo oli toki ollut olemassa jo kauan, ilmestyttyään alkujaan Hämikseen sivuhenkilöksi 70-luvun alussa (Tuomari siis täyttää kohta 50!). Itsekin tunsin, tai ainakin tiesin Tuomarin jotain kautta, vaikea kyllä sanoa mistä, koska ainakaan tähän asti kronologisesti lukemassani Marvel-kokoelmassa ei tyyppi ole tullut vastaan. Lienen lukenut jotain kaverilla olleita vanhoja Hämiksiä tai uunituoreita jenkkilehtiä joissa hän on esiintynyt. Oli miten oli, tämä Frank Castlen ensimmäinen omassa lehdessä esiintyminen oli erittäin odotettu minunkin tahollani. Tuntui varmalta että nyt on kovaa tavaraa tulossa, ja jo tuo Zeckin klassinen kansi saa sydämen tykyttämään. On upea teos! Myöhemmin tuo sama kuva oli jonkun julkaisun välissä julisteena, ja vuosien ajan oman huoneeni ovessakin.

Steven Grant ei ole iso kirjoittajanimi (mahdettiinko Suomessa julkaista koskaan häneltä muuta kuin tämä Tuomarin ensimmäinen oma tarina?), mutta tästä huolimatta ainakin tähän lehteen mahtuva minisarjan ensimmäinen puolisko on todella hyvin kirjoitettua, pikajunan lailla etenevää ammattitaitoista toimintatrillerikerrontaa. Juoni on elokuvallinen: jo jonkin aikaa Rykerissa lusinut Frank "Tuomari" Castle osallistuu mafian juonimaan vankilapakoon, mutta kukaan ei luota häneen, eikä hän luota kehenkään – ja keturalleenhan tuo joukkopakokin sitten menee. Mutta vankilanjohtajalla onkin Frankille vähän henkilökohtaista asiaa...

Hänelle luvataan vapaus ja loppumattomat resurssit taustatukineen kunhan hän lupaa jatkaa ehtymätöntä taisteluaan rikollisuutta vastaan. Ehdotuksen taustalla on salaperäinen "Trusti", joukko nykymenosta huolestuneita kunnon kansalaisia. Frank ottaa tarjouksen vastaan, vaikka onkin tottunut soolona toimimaan; eikä Trusti nytkään ole kuin taustalla, varustamassa Tuomaria sotaan ja hätätilanteissa puhelinyhteyden päässä. Kuten kuitenkin arvata saattaa, alkaa Trusti vaikuttaa tarinan edetessä jossain määrin epäilyttävältä jopa Tuomarin mielestä.

Kuten todettu, tarina on elokuvallinen, eikä tämä tosiaan tarvitsisi juurikaan muutoksia toimiakseen valkokankaalla Deathwish–henkisenä väkivaltahumppana. Perinteisen Marvel-maailman ulkopuolella tunnutaan olevan, mikä Tuomarin tarinoiden tunnusmerkiksi pitkälti jatkossa muodostuikin, vaikka samassa universumissa toki sentään. Joka tapauksessa tässäkin tarinassa meno on siinä mielessä realistisempaa kuin nyt vaikkapa Hämähäkkimiehessä, että väkivallalla on seurauksensa; ruumiita tulee, ja sivulliset kärsivät kun erilaisten tahojen välinen nahistelu ajautuu urbaaneihin keskuksiin. Tämä on kolkko maailma, jossa rikolliset eivät ole hölmöjä tai toheloita, vaan absoluuttisen pahoja, väkivallan turruttamia olentoja, jotka toimivat ja elävät omien lakiensa kautta yhteiskunnasta välittämättä. Samalla alueella operoi tietenkin myös Tuomari itse, hänen maailmansa on kutistunut yksinkertaiseksi väkivallan kierteeksi, jossa hän itse on olemassa enää kuolemantuojana, lopullisena tuomarina, jonka omalla elämällä ja omilla toiveilla ei enää ole merkitystä – tällaisia itseensä liittyviä inhimillisiä tunteita kun ei Frank Castlella enää ole lainkaan, vaikka satunnaisesti hän vielä jaksaa kantaa esimerkiksi sivullisten hyvinvoinnista huolta.

Etenkin lehden ensimmäinen osio, vähän yli puolet pituudesta vievä vankilaepisodi, on jäänyt huikean hyvänä mieleen. Päähenkilö tulee parin sivun aikana tutuksi hyvin, kerronta on taidokkaasti fokalisoitu; näkökulma, maailmankuva, asenne ja tunnelma välittyvät nimenomaan päähenkilön kylmän laskelmoivana todellisuutena. Tähän vaikuttanee ensisijaisesti jatkuva minämuotoinen kerronta, jota dialogilaatikot kuljettavat ruudusta toiseen. Muistelen lukeneeni, että Chris Claremont toi tämän metodin Marvelin sarjakuviin ensimmäisen Wolverine-soolon myötä, ja nimenomaan Wolverinen ja Tuomarin (ja heidän kaltaistensa yksinäisten susien) tarinoissahan tällainen tarinankuljetus sittemmin muodostuikin standardiksi. Nykyisinhän (eli siis jo 90-luvun kuluessa, arvelisin) se on kokonaan korvannut esim. vielä 80-luvulla yleisesti näissä lehdissä nähdyt ajatuskuplat. Steven Grantin ansioksi on sanottava, että hän kirjoittaa tätä Tuomarin sisäistä ääntä todella hyvin. Tätä lukee ihan nautinnokseen, vaikka totta kai tietyt toimintaleffakliseet ovat keskeisessä asemassa. Esimerkiksi tämä viettelevä enimmäkseen ilman vaatteita kuljeskeleva petolliseksi osoittautuva aasialaisnainen...

Hänestä puheenollen, väkivallan ohella toinen Tuomariin alusta asti kuulunut elementti on seksi. Kun Tuomaria jatkossa julkaistiin lisää, kävi ilmi että keskimäärin joka toisessa tarinassa hän päätyy jonkun satunnaiskohtaamisen kanssa sänkyyn, mistä seuraa tietenkin se, että avioparit poislukien Tuomari tuntuu olevan ainoa Marvelin "sankari", jolla on aktiivinen seksielämä. Tätä väkivallan ja vapaan seksin yhteenkietomista voisi joku pitää ongelmallisenakin mielleyhtymänä, mutta sanoisin että kyse on pikemminkin tietynlaisten action-kliseiden tarkoituksellisesta uusiokäytöstä. Frankin jokseenkin nihilistiseen maailmankuvaan tämäkin aspekti kyllä sopii. Hän kun ei kykene solmimaan tunnesiteitä kuitenkaan.

Lehden kuvituspuoli on sekin kohdallaan; taisin jo Salattujen sotien yhteydessä mainita, että tämä Tuomarin tarina oli se, joka minusta lopullisesti teki pysyvän Mike Zeck -fanin, ja tämä onkin parasta Zeckiä toistaiseksi; itse asiassa parasta jälkeä mitä häneltä koskaan näin. Vankilaosuuden värityksenkin Zeck on hoitanut itse, minkä heti huomaa normaalia tasaista Marvel-väritystä monipuolisempina sävyinä. Kalsea laitostunnelma välittyy kyllä.

Olin siis täysillä myyty tämän lehden myötä, ja niin oli moni muukin; kehuja kertyi Mail-Manin palstalle, ja Tuomaria toivottiin lisää. Häntä saatiinkin seuraavien parin vuoden kuluessa lisää, paljon lisää, mutta muistelen oman innostukseni hiipuneen tasaisen varmasti ajan kuluessa. Syynä ei välttämättä ole ollut mikään sen kummempi, kuin että tämä ensimmäinen tarina oli liian täydellinen. Tuomari on lopulta niin yksipuolinen hahmo (etenkin, koska hänen ympärilleen ei koskaan muodostunut edes minimaalista sivuhenkilögalleriaa sivujuonineen), että hänestä kerrottujen potentiaalisten tarinoiden määrä on varsin vähäinen. Tekijät vaihtuivat, mutta tarinat eivät juuri muuttuneet. Ja kun heti ensiesiintyminen oli niin täydellinen Tuomari-stoori, vertautuivat kaikki jatkossa tulleet siihen heikompina. No, on myönnettävä että muistan noita tulevia Tuomari-juttuja hyvin huonosti; kenties ne pääsevät uudelleenlukiessa vielä yllättämään? Lähitulevaisuudessa se selviää.

MARVEL 5/89: Kapteeni Amerikka

1. Liikemies ja mielipuoli

2. Kylmä tuli!

Tarina: Roger Stern

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Josef Rubinstein

Muistelen, että ennen kuin kunnolla Marvelin universumia tunsinkaan, Kapteeni Amerikka vaikutti jotenkin myyttiseltä ja ekstrajännältä hahmolta. Ehkä syynä oli se kilpi. Mutta vaikkei ollut häntä nähnyt kuin satunnaisissa kuvissa, tuntui että tämän tyypin seikkailut olisivat parasta mitä saattoi kuvitella. Aika pian sen jälkeen kun olin näihin lehtiin hurahtanut, alkoivat sitten Hämiksessa Salatut sodat, missä Kapteeni Amerikka päsmäröi ja pomotteli lähinnä ärsyttävästi. Muutamat satunnaiset Kostajien piipahdukset eri julkaisuissa (poislukien Daredevil ja Born Again, jossa Frank Miller kirjoitti ohimennen Kapteeni Amerikkaa paremmin kuin kukaan muu koskaan) todistivat, ettei tämä yltiöisänmaallinen partiopoika sittenkään ole minun makuuni. Totta kai Kapu on ikoninen Marvel-hahmo ja olennainen osa tämän universumin henkilökaartia. Mutta hänen koko juttunsa on toiminut ainoastaan kahdella tavalla: alkuperäisessä kontekstissaan, eli vetäessä natseja turpaan 40-luvulla julkaistuissa Joe Simonin ja Jack Kirbyn tekemissä sarjoissa, ja toisaalta niissä harvoissa moderneissa tapauksissa, joissa Kapteeni Amerikkaa ei käsitellä vain supersankarina muiden joukossa, vaan joissa nimenomaan korostetaan hänen ulkopuolisuuttaan, sota-aikojen sankarin kykenemättömyyttä sopeutua moderniin maailmanmenoon. Näitähän on toki tullut vastaan äärimmäisen harvoin, mutta ne ovat kaikki olleet hyviä, sikäli kun oikein muistan. Mutta ihan tavis-supersankarina Kapteeni Amerikka ei vain kerta kaikkiaan ole mielenkiintoinen.

Tämä, Kapun odotettu ensiesiintyminen MARVELissa (ja vissiin ylipäätään omana lehtenään Suomessa?), valitettavasti on juuri tätä perushöttöä. Yksinkertaista ja tyhjänpäiväistä sivuntäytettä, joka jo vuonna 1989 lukiessa tuntui minusta vanhanaikaiselta, ja onkin ihan 1980-luvun alusta.  Tekijöinä ovat kylläkin laatunimet: Roger Sternin Hämähäkkiehestä huomasin varsinkin nyt vuosikymmenten jälkeen pitäväni sen vähän mitä sitä kokoelmasta löytyy, ja John Byrne on jo hyvinkin osoittanut olevansa mies paikallaan. Joskin, kuten jo taannoin Hulkin erikoisjulkaisusta kirjoittaessani totesin, tämä on nyt viides Byrneä täynnä oleva lehti vuonna 1989 – ja on vasta toukokuu. Onneksi hänet pistetään vähän tauolle tämän jälkeen, mutta loppuvuodesta JB:tä on taas tarjolla massiivisesti.

Roger Sternillä on nykyään maine yhtenä kovimmista Marvelin 80-luvun käsikirjoittajista, mitä on tämän lehden perusteella vähän vaikea uskoa. Tarina on niin kliseinen, että kliseet liiskantuuvat tahmeaksi massaksi yrittäessään kaikki mahtua samaan pieneen tilaan, ja lopulta tätä klisepuuroa pursuilee kaikkialla. Mister Hyde pakenee vankilasta ranskalaisen Batrocin (harmi että hänen koominen aksenttinsa katoaa suomennoksessa; alkuperäistekstissähän hän esittelee itsensä aina nimellä "Batroc ze Leaper!") avustuksella, asettaa välittömästi kaasutankkerin räjähdysvalmiuteen New Yorkin satamaan ja ottaa Kapteeni Amerikan panttivangiksi. Kaikki tarinalliset koukut ovat tuttuja: viholliset juonivat toisiaan vastaan, Kapu pelastuu ahdingosta silkan tahdonvoimansa avulla, unohtamatta pakollista "Ei tapeta häntä vielä, keksitään joku monimutkainen ansa josta hän voi paeta"-juonikuviota. Pelkästään fraasi "Miten noin suuri voi liikkua noin nopeasti" toistuu useamman kerran tarinan aikana; tuttu lause melkein kaikista Marvel-matseista, mutta yleensä se sentään esiintyy vain kerran per lehti.

En tiedä onko tämä aivan Sternin ja Byrnen ilmeisesti aika lyhyeksi jääneen Kapu-kauden alusta, mutta hahmon historiaa, kykyjä ja muita perusasioita kerrataan ja käydään läpi sivukaupalla. Jopa kaltaiselleni Kapteeni Amerikka vähemmän tunteneelle nämä olivat tuttua kauraa ja kyllästyttävää lukemista, eikä yhtään paremmin toimi muutamaan sivuun ympätty Stever Rogersin arkielämä. Ilmeisesti Marvel on halunnut muuttaa tätä legendaarista hahmoa samastuttavammaksi laittamalla Steve Rogersin palkkatyöhön Kostajat-pestinsä ohella, salattuine henkilöllisyyksineen ja ihmissuhdekuvioineen. Tämä tuntuu piinallisen päälleliimatulta; Kapteeni Amerikan jos jonkun pitäisi ehdottomasti olla koko kansalle tuttu kokopäivätoiminen supersankari. Kunnollisen sivuhenkilögallerian puuttuminen lisää kuvion ontuvuutta, ja Hämähäkkimiehestä muistuttava rahaongelmien kanssa painiminen ei mitenkään sovi tälle hallituksen tukeman supersankarijoukon johtajalle ja amerikkalaisen patriotismin keulakuvalle.

No, Byrne on sentään osaava piirtäjä edelleen, ja Batroc on vähän koomisen hölmö hahmo, jota onkin käsittääkseni yleensä käsitelty enemmän tai vähemmän humoristisesti – en tosin tiedä nähtiinkö häntä Suomessa enää tämän jälkeen juurikaan. Nyt mukana on muutamia juuri häneen kiteytyviä hauskoja kohtauksia, mutta olisivat nekin olleet parempia paksulla ranskalaisaksentilla lisättynä.

Lehden mukana tulee Marvel-Sagan kakkosnumero, joka on vielä tönkömpi leikaten ja liimaten koottu sillisalaatti kuin ykkösosa. Taisin kyllästyä koko historialäpyskään suunnilleen näillä main.