Hämähäkkimies 10/87

1. Isäni synnit!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Sodan vangit!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

On oikeastaan aika mainio sattuma, että Salatus sodat alkoi pyöriä Hämiksen kakkossarjana juuri siinä vaiheessa, kun Hämpin omat seikkailut ovat ehkä pykälän tavallistakin maanläheisempiä. Lehden alku- ja loppupuolen välille syntyy näin mukavaa kontrastia. Kuten kansikin (Sandman-meriiteistään tutun Charles Vessin aika tyylikäs teos) kertoo, Mörkö on jälleen pääosassa, ja tilanne jatkuu suoraan edellisestä numerosta: Mörkö on kaapannut Harry Osbornin vaimon Lizin ja tämän mukana myös paikalla olleen Mary Janen kiristääkseen Harryltä tämän isän päiväkirjoja. Järjestäytyneen rikollisuuden kuvioissa mennään, on palavia satamarakennuksia ja tulitaisteluja ja muuta perusmeininkiä. Frenzin kuvitus on hyvää, mutta en oikein osaa tästä muuta sanoa... Tarina etenee yllättävänkin vähin kääntein, Hämis ja Mörkö ottavat taas yhteen, ja taas tilanne jää ratkaisematta. Sentään Mörkön henkilöllisyyden arvoituksella jo vähän leikitellään, kun ohimennen käy ilmi että tämä tuntee Mary Janen nimeltä. Mutta vielä menee pitkä aika ennen kuin tämä juonikuvio lopulta (vähän lässähtäen) saadaan ratkeamaan.

No sentään nähdään kohtaus, jossa pieni avaruusalus tunkeutuu Baxter Buildingiin ja vapauttaa siellä Ihmenelosten vankina olleen Hämiksen loispuvun. Isoja asioita on tämän tiimoilta ennen pitkää tapahtumassa...

Salattujen sotien jakso alkaa sankarien ja vihollisten yhteenotolla, joka on kunnon mäiskettä. Hyvät jätkät ottavat pienehkön erävoiton ja saavat joukon vankeja, ja matsin lopuksi osapuolet vetäytyvät omiin planeetalta löytämiinsä tukikohtiin. Jakson loppuosa onkin aika onnistunut kuvaus epävarmasta asettumisesta paikoilleen. Sankarit ovat odotuskannalla, mutta samalla tutustuvat massiiviseen alien-kompleksiinsa. Pidän siitä tilan tunnusta, jonka Zeck tuo tähän sankarien tukikohtaan. On suunnatonta konferenssihuonetta, valtavia panoraamaikkunoita ja muuta. Itse asiassa Zeckin kyky loihtia kiehtovan näköisiä rakennuksia on aina Salatuissa sodissa miellyttänyt, joskin varsinkin tätä Magneton itselleen valtaamaa rakennusta katsellessa tulee mieleen, että ovatkohan nämä sittenkin Mattelin lelutehtaalta tulleita designeja, jotka Zeck on sellaisenaan toisintanut:

Kun muut keskittyvät nahistelemaan, Tohtori Doom ja Galactus pelaavat kumpikin omaa peliään omine tavoitteineen. Ja sanoinko muuten viimeksi, että hyönteisvertauksia tullaan Sotien aikana näkemään usein? Tässä on heti Doomilta pari lisää:

Arvio: Hyvää perus-Hämistä, tosin niin hieno hahmo kuin Mörkö onkin, huomaan ainakin nyt kyynisenä keski-ikäisenä toivovani että tämän ympärillä tapahtuisi muutakin kuin säännölisesti melko samanlaisena toistuvat nyrkkimatsit Hämiksen kanssa. No, lukeehan tätäkin. Salatuissa sodissa on jännittävä odotuksen tunnelma, tyylikkään dynaaminen Zeckin kuvitus, muutamia kiehtovia juonipolkujakin joita vähän jo raotellaan. Lupaavalta tuntuu tässä vaiheessa.

Hämähäkkimies 9/87

1. Mörkön haaste!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein & Brett Breeding

2. Sota alkaa

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Vaikka olin tämän lehden ilmestyessä seurannut Marvelin tapahtumia vasta pari kuukautta, tiesin silti että nyt alkava Salatut sodat on todella kovan luokan juttu! Niin paljon tätä asiaa oli Mail-Manin palstoilla hehkutettu ja odotettu. Ja mitä crossover-tapauksiin tulee, niin kyllähän tässä ensimmäisessä kaltaisessaan jotain outoa hohtoa myöhempiin nähden on. Salatut sodat on niin irrallinen kaikesta muusta jatkumosta. Muutamien näkyvimpien lehtien päähenkilöt katosivat portaaliin ja ilmestyivät enemmän tai vähemmän muuttuneena takaisin omaan lehteensä yhtä tai kahta numeroa myöhemmin. Sen sijaan itse Secret Wars jatkui omana lehtenään seuraavan vuoden ajan ja näytti mitä tämän lyhyen intergalaktisen poissaolon aikana oikein tapahtui. Jotain isoa ja huikeaa!

Myöhemminhän olen mm. Sean Howen mainiosta kirjasta Marvel Comics: The Untold Story lukenut, että koko Salatut sodat oli aika markkinavetoinen juttu. Ideakin tuli lelufirma Mattelilta, joka otti yhteyttä Marveliin ja kysyi olisiko mitenkään mahdollista saada joku iso stoori heidän uusia Marvel-figuurejan mainostamaan. Otsikko oli jo valittu sillä perusteella, että sanat "secret" ja "war" vetosivat tutkimusten mukaan parhaiten lapsikuluttajiin. Voi meitä markkinavoimien viemiä... No, Suomessa näitä leluja ei tietenkään näkynyt, joten meille tämä oli vain Marvelin historian eeppisin tapahtumasarja. Olihan sen oltava, kun kerran kustantamon päätoimittajakin käsikirjoitti!

Jim Shooter kai osaa hommansa noin periaatteessa, mutta verrattuna sankarien omiin lehtiin kaikki ovat jotenkin kovin karkealla kädellä vedettyjä hahmotelmia tutusta itsestään. Toisaalta tämä ei ole ihme; hahmoja on julmetusti, eikä täten keneenkään jää aikaa kunnolla keskittyä. On vain sankarit ja pahikset, jotka kummatkin mystinen Tuonpuoleinen kokoaa omaksi ryhmäkseen ja sinkoaa sitten luomalleen Taisteluplaneetalle ottamaan matsia, jonka voittaja "saa kaiken haluamansa". Siinä sitä skenaariota kerrakseen. Onneksi juoneen sentään tulee mutkaa ja mutkan mutkaa, muuten tämä saattaisi 12 jakson kestollaan käydä vähän toisteiseksi, mitä se toki tekee nytkin...

Mutta alku on silti hyvä. Toki dialogi on tönkköä ja äärimmäisen selittävää, hivenen alentuvaakin, mikä ei valitettavasti muutu sarjan keston aikana. Kuitenkin kutkuttava tunne jonkin suuren alkamisesta on ilmassa, eikä lukija tiedä yhtään sen enempää kuin kaikkea ympärillään tapahtuvaa typertyneenä hämmästelevät hahmotkaan. Kaikki, isotkin pamput kuten Thor tai Kapteeni Amerikka, ovat jumalan kaltaisen Tuonpuoleisen viskottavana, eikä kukaan oikein tiedä mitä tapahtuu ja miksi. Tämä on oikein hyvä tapa aloittaa pitkä stoori, ja pidinkin tästä ykkösosasta silloin kerran kovasti – kuten huomasin pitäväni nytkin. Kehujakin Shooterille on annettava: oli hänen muista hahmoistaan mitä mieltä tahansa, hän kirjoittaa todella osaavasti Tohtori Doomin, joka on ensihetkistä alkaen tämän mielestään lapsellisen pelin yläpuolella ja alkaa ajaa omaa agendaansa kun muut ovat vielä enemmän tai vähemmän pöllähtäneitä tapahtuneesta. Doomhan kohoaakin sarjan edetessä eräänlaiseksi päähenkilöksi, ja on ylivoimaisesti kokonaisuuden paras tarinallinen elementti. Tosin jo tässä numerossa tulee myös selväksi, että Shooter on mieltynyt tiettyihin kliseisiin: Neljän aukeaman aikana joku määritellään jollekin toiselle "hyttyseksi" tai "kärpäseksi" kolmesti. Muistelen että sama toistuu kyllä ahkerasti jatkossakin.

Mike Zeckin taide on todella tyylikästä vielä tässä vaiheessa; valitettavasti työtahti ja (näin olen myöhemmin lukenut) Shooterin jatkuva mikromanagerointi ja uudelleenpiirrättäminen veivät Zeckiltä innon eepoksen edetessä pahasti, ja muistelen viimeisten osien olleen varsin sutaisten tehdyn näköisiä. No, vielä ei onneksi olla siellä. Ja onhan Zeck yksi Marvelin historian parhaita kansitaiteilijoita: tämänkin Hämiksen kanteen valittu Sotien ykkösnumeron kuva on aivan tyrmäävän upea; julistetasoa. Siinä on energiaa ja uhoa ja kerta kaikkiaan jotain joka vakuutta lukijalle että nyt! Nyt on kova juttu alkamassa!

Jaa niin, onhan tässä tosiaan Hämiksen omakin stoori mukana. Seuraavan vuoden ajan lehden formaatti onkin vakio: ensin yksi Hämiksen oma tarina, sitten Salattujen sotien jakso. Tällä kertaa Hämis ja Mörkö ottavat ensi kerran yhteen moneen vuoteen, mutta tilanne jää vähän kesken. Mörkö joka tapauksessa on ottanut tähtäimeensä Harry ja Liz Osbornen, ja tarina petaa vähän sitä mahdollisuutta, että Harryllä kilahtaa päässä, tämä Vihreän menninkäisen poika kun ei koskaan ole ollut mikään kaikkein tasapainoisin hahmo. Ihan peruskamaa, mutta jää Sotien varjoon. Hämiksen ja Mörkön pitkä matsi Osborne-yhtymän konttoritiloissa on kyllä mukavan roisia räimettä, naistenvessassa otetaan turpasaunaa ja mennään seinistä läpi niin että rytisee.

Arvio: Onhan tämä historiallinen lehti, ei sille mitään voi. Salatut sodat oli tosi kova juttu minulle vielä tässä vaiheessa – laimenivathan ne tunteet kyllä sitten sarjan edetessä. Mutta onhan tämä kiinnostavaa luettavaa nytkin, vähintäänkin historiallisena ilmiönä jos ei muuten. Zeck / Beattyn linjakas kynänjälki miellyttää, ja isoja juttuja pedataan.

Teräsmies ja Hämähäkkimies: Kaksoisuhka

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: John Buscema

Tussaus: Joe Sinnott (et al.)

Tämä 60-sivuinen albumimuotoinen julkaisu on yksi ensimmäisiä Marvel-hankintojani, melkoisella varmuudella viiden ensimmäisen Marvel-lehteni joukossa, mikä tarkoittaa että olin kohtalaisena ummikkona tämän äärellä. Toki tiesin nämä hahmot, mutta en niitä vielä sanottavasti tuntenut, ja tiesin senkin, että Teräsmies kumppaneineen on eri kustantajalta lähtöisin, mutta toisaalta olin myös siinä uskossa, että nämä hahmot elävät ikään kuin samassa maailmassa, eivät vain normaalisti kohtaa. Että tämä tarina on kanonisoitua sarjakuvajatkumoa siinä missä tyyppien omatkin lehdet. No, enempää väärässä en tietenkään olisi voinut olla. Nämä kustantamojen yhteistempaukset (joita Marvel ja DC ovat aina suht säännöllisin väliajoin julkaisseet) eivät vaikuta kummankaan omaan kronologiaan, ovatpa vain tarinoita vailla merkitystä tai painoarvoa.

Mutta kuten sanottu, tämä ei häirinnyt minua silloin kymmenkesäisenä. Tämä albumi (kannessa muuten on vuosi 1987, mutta painovuosi silti vielä edellinen) oli tosi kova juttu, ja pitkään yksi suosikkejani. Heti tarinan alussa universumit menevät ristiin: Hulk on matkalla kohti Metropolista, minne Peter Parkerkin lähtee uutisvalokuvaajana, ja tämän jälkeen Clark Kent hakeutuu New Yorkiin. Nämä siviilipuolen tapahtumat ovatkin nyt luettuna lehden parasta antia. Se, että sekä Kent että Parker ovat sanomalehdessä töissä, mahdollistaa erilaisten olosuhteiden vertailun: Clark Kent on arvostettu ja arvovaltainen toimittaja ammattimaisesti johdetussa Daily Planetissa, Parker taas on päätoimittajansa pompottama freelancer lievästi kaoottisessa Daily Buglessa. Kumpikin päätyy keikkahommiin toisen työpaikalle – Clark Kentin ja J. Jonah Jamesonin kohtaaminen on itse asiassa koko albumin mainioin hetki.

Perusjuonena on Tohtori Doomin (ja tylsän DC-hahmon Parasiitin) maailmanvalloituspyrkimys, joka on mitäänsanomaton, mutta pointsit Jim Shooterille siitä, että hän on keksinyt paljon mielikuvituksellisia tapoja saattaa niin Teräsmies kuin Hämiskin erilaisiin pinteisiin ja niistä pois.

Hulk piipahtaa kuvioissa (Hulkin ja Teriksen matsi on toiminnallinen ykköshetki tarinassa), kuten myös Ihmenainen, mutta kaiken kaikkiaan tämä on supersankarisarjakuvana juuri sitä, mitä genreä tuntemattoman mielestä kaikki nämä ovat: jokseenkin infantiililla juonella varustettua pullistelua ja mätkimistä. Jotenkin alentuvan lattea ote vaivaa niin dialogia kuin kerrontaakin koko ajan; tulee mieleen jotkut sellaiset sarjakuvat kuin vanhat Tarzanit tai Mustanaamiot, tai, no – Teräsmies. Kuitenkin tämä albumi on kokonaan Marvelin tuotantoa, ja pointsit kai siitäkin, että hahmoja kohdellaan hyvin tasapuolisesti. Itse asiassa aika hauska kohta on myös Parkerin katkera huomiointi siitä, miten Metropoliksen väki jumaloi sankariaan Teräsmiestä. Itsehän hän on inhottu ja pelätty outolintu kotinurkillaan. Tasan ei käy...

John Buscema on tietenkin mies paikallaan piirrospuolella. On hyvin häkellyttävää, että tämä on yksi niistä piirtäjistä, joita Mail-Man palstallaan jaksoi leimata toistuvasti huonoksi. Tämähän on totaalisen upeaa jälkeä, ja kamoon: Buscema sentään yhdessä Stan Leen kanssa laati kirjan How to Draw Comics the Marvel Way. Ei sellaiseen hommaan olisi kuka tahansa kelvannut. Buscema piirtää todella herooisen Teräsmiehen, taidokkaan Hämiksen, ja kerrassaan ilmeikkäitä ihmiskasvoja läpi tarinan. Hänen Jamesoninsa varsinkin on mainio.

Arvio: Aikoinaan tykkäsin, enää en, paitsi piirrosjäljestä tietenkin. Tarinansa puolesta tämä on sarjakuvaa josta jotenkin näkee laskelmoidun, tenaville suunnatun asenteen. Tämä ei ole vilpittömän innokasta 60-luvun kamaa eikä taidemuotona omilleen noussutta 80-luvun Marvelia. Tämä on siltä väliltä, ja sen valitettavasti huomaa.