Hämähäkkimies 11/89

1. Mitä tapahtui Murskaaja Hoganille?

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Uhkavaatimuksia

Tarina: Bill Mantlo

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Terry Austin

Minut aikoinaan Marvelin maailmaan tutustuttaneen DeFalco / Frenz -kaksikon töitä ei vuonna 1989 enää Hämiksessä paljoa julkaistu. Edellinen, kesäinen Tulilordi-matsi, oli taatun viihdyttävää tavaraa, mutta nyt nämä osaavat tekijät kyllä huitaisevat ohi. Tunnettuna nostagikkona DeFalco palailee jälleen menneisyyteen tarinantynkää etsiessään, mutta hamuilee turhankin kauas: Hämähäkkimiehen ensiesiintymiseen itse asiassa, ja siihen painijaan, jonka kanssa Peter Parker testaa juuri saamiaan voimia. Ei näihin vuosikausien takaisiin hahmojen peruspilareiksi vakiintuneisiin tarinoihin koskaan pitäisi palata.  Mitä tapahtui Murskaaja Hoganille? kysyy tämänkertainen otsikko, ja lukijalla on mielessä vain jatkokysymykset "Jaa että kenelle?" ja "Who cares?" Kukaan ei taatusti ole kaivannut "Murskaaja Hogania", joka esiintyi ehkä kahdessa ruudussa siinä alkuperäistarinassa, ja hänen ankeiden nykyvaiheittensa seuraaminen korruptoituneen painimogulin kiusaamana ("Teurastaja Marsdale", eihh) on juuri niin koukuttavaa kuin tästä innostuneesta esittelystäni voi päätellä.

Kiinnostavinta tarinassa ovat taas kerran Peter Parkerin ja tämän elämää sivuavien henkilöiden vaiheet; onpa mukana jopa pian alkavaa Mörön salaisuus -tarinaa petaava aukeama, jossa Peterin lähellä vähän jokainen vuorollaan käyttäytyy epäilyttävästi. No myönnetään, että tästäkin huolimatta tarina on harvinaisen ponnetonta täytettä ja tyhjänpoljentaa. Ei edes Frenzin kuvitus ole kummoista, jos nyt ei huonoakaaan; tarina ei liene antanut kauheasti aihetta visuaaliseen räiskähtelyyn. Erityismaininta kumminkin Mary Janen huikealle asukokonaisuudelle. Mitenköhän moinen olisi Hämppi-leffoissa sopinut Kirsten Dunstille?

Kakkossarjana nähdään ikävä kyllä lisää Salatut sodat II:ta. Tällä kertaa Mail-Man vastaa samalla lukijoiden pitkään jatkuneeseen rutinaan, ja antaa näytepalan Viittaa ja Tikaria kaksikon omasta lehdestä, jota kirjoitti Hämiksessä tasapaksua mutta ihan kelvollista perustarinaa pitkään tarjonnut Bill Mantlo, jonka luomus kyseinen kaksikko alunperin kai onkin. Piirtäjänä kunnostautuu Rick Leonardi, jota inhosin nuorempana, mutta nyt tavallaan pidän tämän ekspressiivisestä muotokielestä.

Tarinassa on pääosassa Tuonpuoleinen, joka on siis saapunut Maahan kokeakseen ihmiselämää, ja tällä kertaa, koska ollaan Viitan ja Tikarin kadunläheisessä arjessa, eksyy huumediilerien pariin ja saa suoniinsa aimo annoksen heroiinia. Todettuaan kokemuksen kauheaksi hän tappaa kaikki New Yorkin huumevälittäjät yhdellä kädenheilautuksella – joskin palauttaa heidät sitten henkiin sankarikaksikon toiveesta. Aiemmin hyvinkin suoraviivaisesti tappamiseen suhtautuneet V&T saavat opetuksen moraalista ja vastuusta tajutessaan ettei tällainen kertateurastus ole oikea tapa ratkoa asioita. Eihän lehteen enää riittäisi tarinoitakaan.

Mitäänsanomatonta moralistista diibadaabaa tämä on, mutta silti parempi kuin Hämis-tarina sikäli, että edes jotain tapahtuu. Mietityttää kyllä voiko kokonaisen oman todellisuutensa personoituma kokea heroiinipiikkiä samoin kuin ihminen... Oli miten oli, Tuonpuoleinen alkaa näillä main kyllästyttää jo pahan kerran. Salatut sodat II oli täsmälleen niin tyhmä kuin mitä Mail-Man etukäteen varoitteli, ja pitänee huomioida, että myös Viitan & Tikarin seikkailuja Suomeen toivoneiden pyynnöt loppuivat laakista tämän yhden näytepalan jälkeen. En tainnut olla ainoa johon ei oikein kolahtanut.

Mutta vaikka lehti oli ankeuden huipentuma, on Mail-Manilla sentään iloisia uutisia palstallaan: vuoden 1990 alusta starttaa Suomessa neljäs Marvel-julkaisu! Tarkempia tietoja tulevilta palstoilta, kuulemma, mutta ei kai niitä enää hirveästi ole tulossa, kun jo marraskuussa mennään. Ysikytluku vaikuttaa kuitenkin alkavan suomalaisen Marvel-tarjonnan osalta oikein hyvin.

Hämähäkkimies special II

1. Saammeko esitellä: Kapteeni Britannia!

2. Murder World

3. Miehen mitta!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Dave Hunt / Bob Wiacek

Hämiksen vuoden 1989 julkaisutulva jatkuu. Tuskin on selvitty kolme perättäistä MARVELin numeroa täyttäneestä klassikkosarjojen putkesta, kun edelliskeväinen erikoisnumerokin saa jatkoa. Paitsi että oikeastaanhan tämä on jatkoa vuoden 1988 Maximum Marvel -albumille, jossa myös esitettiin näitä Claremontin ja Byrnen varhaisen yhteistyön hedelmiä 70-luvulta. Vuosi sitten totesin tuosta albumista, että se sisältää hyvin tehtyä, muttei millään tavoin oleellista sarjakuvaa, ja kyseinen arvio kelvannee tällekin julkaisulle. Paitsi että nyt ollaan kyllä ihan pikkuisen historiallisemman tapahtuman äärellä sentään: ensiesiintymisensä nimittäin saa sittemmin enempi mutanttiympyröissä liikkunut palkkamurhaaja Armoton ja hänen Murhamaailmansa.

Armottomasta kertoo paljon se, että hahmo on kehitetty 70-luvulla. Tämä yliampuva, korni ja tavallaan naiivin sarjakuvamainen psykopaatti on vähän liikaa kaikkea, ja toisaalta myös täysin mahdoton ja jopa Marvelin todellisuudessa vaikeasti kuviteltavissa oleva hahmo. Miljonääri ja vähintäänkin Tony Starkin veroinen teknologinen nero on rakentanut lähinnä omaksi viihdykkeekseen Murhamaailman – jättimäisen maanalaisen huvipuiston, jossa häneltä tilattujen tappotöiden kohteet joutuvat pakenemaan isoja flipperinkuulia, robotteja, sirkkelinteriä, mitä nyt ikinä. Kukaan ei kuulemma selviä Murhamaailmasta hengissä, paitsi että kaikki ovat aina selvinneet niissä tarinoissa jotka olen lukenut. Yhdenkään en tosiaan ole nähnyt siellä kuolleen.

En enää muista kumman luin ensin, tämän lehden vain Ryhmä-X:n numeron 1/85, jossa samat tekijät heittävät Murhamaailmaan X-miehet. Jo näiden kahden stoorin vertaaminen tuo hyvin esiin Armottoman perusongelman: tarinat ovat juoneltaan identtiset, eivätkä Armottoman esiintymiset taida tästä pahemmin muuksi koskaan muuttua. Mielikuvituksella on sijaa lähinnä siinä, millaisia hilpeän huvipuistomaisia tappovälineitä tekijät keksivät, muuten nämä ovat tätä samaa aina... Hämähäkkimiehen ja Suomessa tässä vaiheessa vielä tuntemattoman Kapteeni Britannian yhteisseikkailu tässä Special II:ssa on kuitenkin Murhamaailman esiintulo Marvelin universumiin, joten pisteet siitä.

Läpyskän kolmas tarina on varsin turha bonus, mikä on harmi, koska siinä sentään on vieraana tuo sympaattinen suoasukki Man-Thing (suomeksi tylsästi Otus), joka on kiehtova hahmo, ja olisi ansainnut parempaa. Miehen mitta! on ilmeisesti jatkoa jollekin aivan muualla alkaneelle tarinakokonaisuudelle, ja niin täynnä mystistä jargonia ja maagisia hahmoja ja toisia ulottuvuuksia ja diibadaabaa että ajatus harhautui lukiessa milloin mihinkin. Byrnen kynänjälki on toki kaunista katsottavaa, mutta muuten tarina edustaa sitä puolta Marvelin sarjakuvista joka ei ole minua koskaan sytyttänyt.

Kuten aluksi totesin: laatutekijöiden takuutyötä, perustasaista Marvelia vahvasti 70-lukuisin fiiliksin. Jos nyt sattuu jostain kumman syystä olemaan kova Armoton-fani, niin tämä ensiesiintyminen saattaa kiinnostaa, muten Special II:sta ei kyllä jää oikein mitään mieleen.

Ryhmä-X 5/89

1. Pahan kosketus

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

2. Yötuli

Tarina: Chris Claremont

Kuvitus: John Bolton

Viime numerossa alkanut ja kovasti kehumani Asgard-trilogia jatkuu, tosin huomattakoon heti alkuun, että vain Suomessa tarina tunnetaan "trilogiana", eikä siihen olisi tarvetta ollut. Pariin pikkuisen keskimääräistä paksumpaan lehteen tämä olisi sopinut oikein mukavasti, siinä määrin ainakin tässä keskimmäisessä osassa on täytemateriaalia. Lehden puoliväliin asti mennään kuitenkin suoraan edellisosasta jatkaen. Uudet mutantit ovat edelleen hajaantuneet eri puolille (ja eri aikoihin) ympäri Asgardia, paitsi Illyana, jonka Lumoajatar on ottanut vangikseen, ja jonka pimeän puolen lanseeraa käsikassarakseen keräämään nämä enemmän tai vähemmän Asgardin oloihin jo sopeutuneet tai sopeutuvat teinit kokoon. Eikä heitä varten tietenkään ole suunnitteilla mitään kivaa.

Illyana Rasputin on tavallaan tarinan päähenkilö siinä mielessä, että hänet eristetään heti alussa omiensa ulkopuolelle, alistetaan orjaksi jonka tahdonvoima on kuitenkin hurja, pakotetaan pahuuden töihin, ja sittenkin hänessä on vielä puolia jotka eivät Lokille ja Lumoajattarelle selviä ennen kuin on heidän kannaltaan myöhäistä. Pidin Illyanaa kiinnostavana hahmona jo aikoinaan, mutta vasta näin jälkikäteen havaitsen paitsi sen, miten monitahoinen ja mielikuvituksellinen henkilö on kyseessä, myös sen, miten paljon Claremont itse selvästi tätstä enimmäkseen itse hahmottelemastaan venäläisestä teini-noita-mutantista piti. Tässä tarinassa Illyana joutuu melkoisen henkisen ja fyysisen mankelin puristukseen, mutta henki on yhtä sitkeässä kuin historiallisella sukunimikaimallaan, ja jotenkin kovin autenttisella venäläisellä toteavuudella Illyana tämän asemansa ottaakin vastaan. Se kestetään, mikä on kestettävä – ja sitten kun on aika toimia, niin voi sitä joka tämän nuoren naisen tielle joutuu. Siinä eivät Asgardin jumalatkaan ole mitenkään itsestäänselvästi voittajia.

Tarinan ykkösosan lopussa Uudet mutantit ovat yllättäen omillaan ja ainakin hetkellisesti vapaina, mutta tietenkin varsin kaukana kotoa – ja lähes jokaisen elämä on muuttunut niin rajusti Asgardissa vietettynä aikana, ettei kotiinpaluu tunnu kovinkaan selvältä ratkaisulta; moni olisi mielellään jopa jäämässä viikinkmaailmaan. Mutta Storm on vielä Lokin vankina (hänen kuningattarenaan), joten tämä on tietenkin pelastettava... Lehden lopulla hypätään muutaman sivun ajaksi vielä Maahan ja Xavierin kartanoon, jossa Kitty saa psyykkisen linkin kautta näkyjä Illyanalta Asgardista, minkä X:t tulkitsevat avunpyynnöksi, joten ei muuta kuin porukka kasaan ja menoksi, mutta tästä tarina jatkuukin sitten vuoden viimeisessä numerossa. 

Iso osa lehdestä on täytetty erilaisella sälällä: löytyy alkuperäiskansia (joista yksi ei liity millään tavoin tähän lehteen), Mail-Manin palstaa, pari esittelyä ja yllättäen myös Magneton menneisyyttä valottava tarina Yötuli, joka hämmensi minua aikoinaan suuresti. Tarina on täysin irrallaan lehden muusta materiaalista, eikä Mail-Man mainitse siitä paria sanaa enempää; edes tarinan tekijöitä ei kerrota, mikä kyllä ärsytti pahasti. Juttu oli sinällään hyvä, joskin hämmästyttävän synkkä keskitysleirikuvastoineen ja kuolevine lapsineen – näiden reaalimaailman kauhunäkyjen lisäksi kuvitus toi Marvel-tuotannon sijasta mieleen pikemminkin eurooppalaisen taidesarjakuvan; koko jutussa on jotenkin vähän ahdistava ja vääränlainen tunnelma.

No, olen sittemmin selvittänyt, että kyllä tämä ihan autenttista ja kanonisoitua tavaraa on, Claremontin itse kirjoittamaa ja Suomessa ainakin Kalma-lehden kauhusarjakuvista tutun John Boltonin kuvittamaa. Tämä kaksikko teki näitä ilmeisesti aika tasokkaita takaumajuttuja Classic X-Men -nimiseen julkaisuun 80-luvun lopulla; pääasiassa lehti uudelleenjulkaisi kymmenisen vuotta vanhempaa X-matskua, sieltä Byrnen ajoilta siis. Liiemmin näitä ei Suomessa kyllä nähty, ja tavallaan "ylimääräisiä" ne ovatkin, mutta tällaisia kiinnostavia novellinkaltaisia henkilökuvia olisi toki enemmänkin lukenut. Mutta nuorena en siis ollut varma mitä Yötulesta olisi pitänyt ajatella. Oli jotenkin häiritsevä.

Hivenen oudosta toimitustyöstä huolimatta (olisin nähnyt mieluummin koko Asgard-tarinan yksissä tai enintään kaksissa kansissa ilman ylimääräistä täytettä) lehti on kuitenkin tasaisen vankkaa laatua edelleen hengästyttävän upeine Arthur Adams / Terry Austin -kuvituksineen, joten kitinät sikseen.

MARVEL 10/89: Tuomari

1. Teuraspäivä

2. Lopullinen ratkaisu

Tarina: Steven Grant / Jo Duffy

Piirrokset: Mike Zeck / Mike Vosburg

Tussaus: John Beatty

Jim Shooterin aikakaudella Marvel ylpeili sillä, että lehdet ilmestyivät aikataulussa aina. Tämä oli ilmeisesti ollut Marvelin julkaisuille pahanlainen ongelma läpi 70-luvun, kun tekijät ottivat aikaa juuri niin kauan kuin sattui huvittamaan, eikä kenelläkään ollut kanttia pistää mokomia löysäilijöitä kuosiin ennen kuin Shooterista tuli pomo. Täsmällisyydessä on toki se ikävä puoli, että varsin usein näkee 80-luvulta peräisin olevia lehtiä joiden kuvituspuolta viimeistelemään on saatu viime minuuteilla ties ketä; toisinaan on varastosta otettu kokonainen kyseistä tarkoitusta varten tehty täytenumero, kun vastuussa olevien työt ovat olleet niin kertakaikkisen kesken. Ja sitten on näitä tapauksia, joista olen maininnut jo ennenkin: tiivis kokonaisuus, joko tämän Tuomarin kaltainen limited series tai sitten kuukausittaisen lehden normimenon katkaiseva tavallista yhtenäisempi event – melkein säännönmukaisesti näiden viimeisen osan kuvitus oli aina häthätää kokoon kyhätty. Sama on käynyt tietenkin Tuomarin ensimmäiselle soolotarinallekin, kun yllättäen kokonaisuuden viimeinen luku on yhtäkkiä kreditoitu tussausta lukuunottamatta ihan eri ihmisille kuin aiemmat.

Tarina menettelee. Jo Duffy on ihan pätevä käsikirjoittaja (uransa alussa vielä tässä), ja imitoi Steven Grantin tyyliä suht onnistuneesti, joskin hivenen latteasti. Kuvitus on ongelmallisempi tapaus, siinä määrin Mike Zeckin tyylikäs jälki on paitsi tätä tarinaa, myös Tuomaria hahmona leimannut, että kun viimeisten parinkymmenen sivun ajaksi kuvioon astuu joku ihan muu, tunnelma muuttuu ikävästi. Mike Vosburg on Suomessa tuntematon, mutta oli 80-luvulla jo pidemmän linjan piirtäjä, ja itse asiassa oikein hyväkin, mitä olen hänen töitään myöhemmin nähnyt. Kenties tämä on ollut hänellekin tiukan aikataulun keikka, tai kenties John Beattyn tussinjälki ei vain sovi hänen tyylilleen lainkaan, mutta jälki on todella hutaistun ja kökön näköistä. Varsinkin nuorempana suorastaan inhosin tätä rumaa kuvitusta, nyt huomaan löytäväni luonnosmaisen riipustelun keskeltä oikeasti hienojakin kohtauksia, kuten tämä:

Onneksi suurin osa tästä lehdestä on kuitenkin tämän tarinan alkupuoliskostakin vastanneiden Grantin ja Zeckin käsialaa, ja perhanan toimivaa edelleen. Frank "Tuomari" Castle on hahmona vahvimmillaan tässä tarinassa. Hän kiikkuu koko ajan yliampuvan ja realistisen rajamailla menemättä kuitenkaan koskaan kunnolla kummallekaan puolelle, hän on yksiulotteisine agendoineenkin inhimillisempi kuin koskaan tämän jälkeen. Tarina jatkaa järjestäytyneen rikollisuuden parissa, kun Tuomarin vankilasta pois auttanut "rikollisia vihaava" järjestö Trusti on aloittanut jengisodan, jossa ruumiita tulee ja yleinen kaaos leviää sitä tahtia, että Frankia itseäänkin alkaa ahdistaa. Luonnollisesti Trustin jäljet johtavat korruptoituneiden ja kiristettyjen isokenkäisten luokse, ja sinne siis johtaa myös Tuomarin tie. Kylmää kuvastoahan tämä on 12-vuotiaana luettuna ollut:

Taas on kehuttava Steven Grantia siitä, että tarina ei mene överiksi. Kerronta on todella sujuvaa, juoni etenee vääjäämättömiä pisteitään kohti tyylillä, ja Tuomarin jatkuva monologi erityisesti on mannaa, mistä toki kiitos myös tarinan suomentaneelle Mail-Manille. Realistisuudessaan tämä on tosiaan aivan toisenlaista menoa kuin mitä valtaosa muusta Marvelin tuotannosta on tuolloin ollut, mutta maistui silloin ja maistui nytkin. Tämä tarina (mukaanlukien siis myös MARVEL 6/89, jossa ensipuolisko) on yllättäen ollut parhaita blogin myötä uudelleenluettuja juttuja, ja yksi positiivisimmista yllättäjistä. Ei ihme, että lukijat vaativat lisää Tuomaria, mutta ei toisaalta ihme sekään, että laatu ei koskaan enää tälle tasolle yltänyt.

Hämähäkkimies 10/89

1. Kultaryntäys

Tarina: Peter David

Lay-out: Mike Harris

Viimeistely: Mike Zeck, Bob Layton, Dave Simons & Jim Mooney

2. Tämä kulta on minun!

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

Hämiksen viime numerossa nähtiin Salatut sodat II:n alkupuolelle sijoittuva kohtaus, jossa Tuonpuoleinen muuttaa keskellä Manhattania sijaitsevan toimistorakennuksen kaikkine sisältöineen (ihmisiä lukuunottamatta) kullaksi. Tästä tilanteesta jatketaan suoraan koko lehden mitalla, mikä on ihan plussaa – turhan usein suomalaisen Hämiksen ykkös- ja kakkostarinat on vain lätkäisty yhteen ilman kronologiaa tai temaattista yhteyttä. Harmillisempaa on sitten se, että tästä kultatarinasta ei oikeastaan riitä mielenkiintoista juonentynkää koko lehden mitalle.

Huolimatta heikommasta kuvituksestaan (mitä enemmän tekijöitä, sitä kiireempi on tullut lehden valmistumisessa, ja jälki on aina sen mukaista) ensimmäinen tarina on kuitenkin parempi. Kullaksi muuttuneen ja oman painonsa alla romahtaneen pilvenpiirtäjän sisuksista eloonjäneitä etsivä Hämähäkkimies on hyvä lähtökohta tarinalle, joka ei valitettavasti kuitenkaan pysy alkuasetelmansa tasalla, vaan mene vähän jaanailuksi. Hämiksen hiippaillessa romahtaneissa kultakäytävissä on katutasolla ihan oma vipinänsä, kun hallitus ja asevoimat yrittävät epätoivoisesti estää tämän miljoonien tonnien kultamäärän leviämistä maailman markkinoille. Kaikille (Hämähäkkimiestä myöten) tuntuu olevan autommaattisesti selvää, että "maailman talous romahtaisi" jos näin kävisi, mutta sen enemmän ei lukijoille selitetä syytä. Muistelen jo penskana epäilleeni josko nyt ihan näin kuitenkaan kävisi. Ainakaan mikään merkittävä talousalue ei enää 80-luvulla ollut sidottu kultakantaan, mitä tarinan tekijät lienevät ajatelleet... Noh, apuun värvätään Kingpin, joka saa palkkioksi rakennuksen sisältä muutaman kultaisen kirjoituskoneen, kun kaikki muu mikä kiiltää päätyy kuutioiksi pilkottuna kontteihin, laivoihin ja upotettavaksi valtameren syvyyksiin.

Kakkostarinassa Hämis lähtee yhden tällaisen laivan mukaan, mistä seuraa jonkinasteista kohellusta avomerellä... Enpä tiedä. Niin paljon kuin olen DeFalco / Frenz -Hämiksestä aiemmin pitänyt, on todettava että tällä kertaa ei kolahtanut. Joko aihe oli kuiva, nämä jo pitkään seittisepon parissa jatkaneet tekijät alkavat väsyä, tai sitten minä itse olen kasvanut näillä main jo tämän kaksikon tekemistä tarinoista ulos, minkä vuoksi ei nostalgiakaan enää auta.

Koko lehteä vaivaa hiukan väsynyt ote. Se voi toki johtua siitä, että käsikirjoittajat eivät ole tekemässä omaa tarinaansa, vaan joutuvat jatkamaan Jim Shooterin Salatut sodat II:ssa aloittamaa juonta, jossa kaluttavaa ei loppujen lopuksi ole hirveästi. Parasta tässä lehdessä silloin joskus oli Byrnen piirtämä oikein nätti kansi (kaksisivuinen, eli kuva jatkuu takakannen puolelle), ja täytyy myöntää että se on edelleen parasta. Paitsi että Mail-Manin palstalla julkaistu serkkupojan piirtämä näkemys Rick Leonardin tuotannosta on kyllä legendaarinen.

Hämähäkkimies itsekin jotenkin ärsytti minua tällä kertaa. Hän on toki syystäkin pöyristynyt siitä, että hallitus tekee yhteistyötä Kingpinin kanssa, mutta miten hirveä omantunnon taistelu seuraakaan siitä, onko hänellä oikeus ottaa roskiksesta yksi kultainen muistilehtiö mukaansa. Se tuntui 12-vuotiaana minusta oudon tekopyhältä, eikä tätä lehtiötä edes nähdä läheskään viimeistä kertaa. Tuntui silloin vain että jatkuvassa köyhyydessä riutuva Parker on pahuksenmoinen idiootti edes miettiessään onko hänellä oikeus tuohon kultaiseen roskaan.

Nyt lukiessa osaan nähdä Hämähäkkimiehen hahmon vähän toisin. Hänen oikeuden- ja velvollisuudentuntonsa nimenomaan ovat sairaalloisen yliherkät. Se, että Peter Parkerin omatunto ei meinaa antaa hänen ottaa edes useiden ihmisten hengen pelastettuaan itselleen kullaksi muuttunutta jätettä palkkioksi, ei suinkaan ole tarkoitettu esimerkiksi ylihyveellisestä sankaruudesta – kuten lehteä tuoreeltaan lukiessa arvelin – vaan osoitus siitä, miten nyrjähtänyt Peterin maailmankuva on. Kertakaikkiaan oivallinen luotaus lehden päähenkilön vaikeasti vääristyneeseen ajatusmalliin siis. Ainakin toivon että tekijät ovat näin järkeilleet.

Äh, ei tästä paljon sanottavaa keksi. Ei ehkä vuoden huonoin numero, mutta tähän mennessä tylsin.

MARVEL 9/89: Hämähäkkimies

1. Vihreä menninkäinen iskee jälleen!

2. Menninkäisen viimeinen isku!

3. Päivä elämästäni...

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: Frank Giacoia

4. Kuinka Peter ja Gwen tutustuivat

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: John Romita

En tiedä olenko vain saanut yliannoksen Hämis-klassikoita, mutta kolmas perättäinen MARVELin numero näitä seittisepon vanhoja tarinoita alkaa totisesti jo riittää. En lehden sisältöä missään nimessä huonoksi sano, mutta jotain tästä puuttuu pariin edellisnumeroon verrattuna. Ehkä Vihreän menninkäisen juonikuviot alkavat toistaa itseään. Vihollinen joka tietää Hämähäkkimiehen henkilöllisyyden – ja on lisäksi Peter Parkerin siviilielämään keskeisesti kuuluva hahmo – on kieltämättä ongelma käsikirjoittajalle, ja nämä muistinmenetyksellä ratkeavat juonet alkavat menettää uskottavuuttaan. Menninkäinen toki on psykoottisuudessaan autenttisen uhkaava vihollinen, mutta jotain lopullista on hänen voittamisekseen selvästi kehitettävä... ja aika pian tämän jälkeen sitten kehiteltiinkin, Peterin elämän kannalta tuhoisin ja (Marvel-sarjakuvan kyseessä ollessa) hämmästyttävän pysyvin seurauksin. Mutta ihan vielä ei olla siellä; jälleen kerran Vihreä menninkäinen on Hämähäkkimiestä voimakkaampi jo yksinomaan siksikin, että Peter varoo vahingoittamasta parhaan ystävänsä Harryn isää liiaksi.

Harry Osborn onkin sivujuonessa keskeisenä, tämä kun on näillä main lopullisesti muuttumassa siksi neuroottiseksi epävarmuuden ja pelkotilojen leimaamaksi hissukaksi, jollaisena hänet opin itse myöhemmistä tarinoista tuntemaan. Tämä on itse asiassa hyvin mielenkiintoinen muutos, sillä Harry oli aluksi lehteen ilmestyessään itseään täynnä oleva ja isänsä menestyksellä kehuskeleva snobbaileva yliopistopenska... mutta viimeistään näillä main hänen mielenterveytensä alkaa hajota, ja kun Stan Lee käyttää juuri Harry Osbornia myös ennenkuulumattoman rohkean (Comics Code kieltäytyi antamasta tälle numerolle hyväksyntäänsä, joten Marvel julkaisi sen ilman tuota sensorimerkintää kannessa) huumejuonensa keskiönä, niin onhan siinä poikaparalla kestämistä. Vielä kun pikapuoliin on paljastumassa Harryn isän kaksoiselämä superrikollisena, katkeaa kamelin selkä, eikä Harry ole koskaan enää entisensä. Olen ennenkin tämän sanonut, mutta Hämähäkkimies oli ainoa näistä varhaiskauden Marvel-lehdistä, jolla oli toimiva ja elävä sivuhenkilögalleria, ja Lee taisi tästä joukosta itsekin pitää; hänen tarinointinsa oli Hämiksessä loppuun asti muutaman pykälän korkeammalla tasolla kuin muualla.

Osbornien edesottamukset ovat toistuvuudestaan huolimatta ihan ok luettavaa, mutta kolmas tarina on kyllä aika tönkkö. Ilmeisesti ajankohtaisiin tapahtumiin viittaava vankilakapina on harvinaisen mitäänsanomaton ja mielikuvitukseton, mutta onneksi Peterin ja Lontoosta palaavan Gwen Stacyn riemukkaan onnellista rakkautta on sympaattista seurata. Tämä suhde on jotenkin luonnollisempi kuin Peterin ja Mary Janen suhde myöhemmin – toimihan sekin omalla tavallaan, mutta tuo kaksikko tuntui pysähtyneen ikuisen flirttailun tilaan, kun taas Gwen ja Peter olivat rennon onnellisia ja niin mahdottoman rakastuneita. Suunnitteleepa Peter jo kosivansakin. Onhan tämä pian koittavat käänteet ennalta tietäen kieltämättä karuakin luettavaa...

Gwenistä puheen ollen Mail-Man on jälleen lehden loppuun kerännyt muutaman sivun koosteen juuri tästä saippuaoopperaosiosta, ja kun kerran mennään vuosissa muutama taaksepäin, on kyseisessä koosteessa kuvittaja John Romita, ja Gwen (ynnä kaikki muut naispuoliset hahmot) hohtaa sitäkin kauniimpana. Lehden päätarinoiden kuvitus taas on suhteellisen tuttua laadultaan. "Suhteellisen" siksi, että vaikka Gil Kane on edelleen piirtäjänä oma dynaaminen itsensä, on Giacoian tussaus kovin ohutta ja vähän lepsua, minkä vuoksi kuvitus näyttää pliisummalta pariin edellisnumeroon verrattuna.

Lukihan tämänkin lehden siis ihan tyytyväisenä vielä, mutta kun Hämistä saa muutenkin lehden verran kerran kuussa (ja erikoisjulkaisujakin on tulossa lisää vielä vuoden -89 aikana) niin mielellään tässä vaiheessa näkee jo MARVELissa muita tyyppejä. Hämähäkkimiehen historian kannalta näiden tarinoiden lukeminen on joka tapauksessa ollut varsin sivistävää.

Hämähäkkimies 9/89

1. Tervetuloa... painajaiseeni!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Armando Gil

2. Revanssi!

Tarina: Jim Shooter

Piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Steve Leialoha

Hämiksen vuosi on ollut melkoista vuoristorataa. Parhaat hetket – Synninpäästäjän stoori vuoden alussa ja kesä- heinäkuun numerot – ovat vastapainokseen saaneet jos nyt eivät suorastaan huonoja (no keväinen Juggernaut-sähellys oli kyllä onneton) niin kuitenkin mitäänsanomattomia numeroita. Nyt ollaan skaalan matalammassa päässä taas. Ihan nätin Byrnen piirtämän kannen alta paljastuu taas Peter Davidia; enpä muistanutkaan miten hallitseva kirjoittaja hän oli Hämiksessä tähän aikaan. Muistiin on jäänyt lähinnä että Davidin usein outoja yksittäistarinoita nähtiin silloin tällöin, mutta syyskuuhun tultaessa hän on ylivoimaisesti julkaistuin käsikirjoittaja Hämähäkkimiessä vuonna -89. Toki hän on Marvelin kirjoittajien kärkikastia, joten asiassa ei ole valittamista, siltikään, vaikka esim. tämänkertainen on aikamoinen välityö.

Tapaamme yhden Marvelin monista mystisten ulottuvuuksien hallitsijoista, tällä kertaa Painajaisen (josta Mail-Man joutuu palstallaan selventämään, että juu, tietenkin on eri hahmo kyseessä kuin Ryhmä-X:n Painajainen... no ehkä olisi sitten voinut suomentaa nimen toisin, kun kerran originaaleillakin on eri nimet?), unitodellisuuden hallitsijan. Tai "hallitsijan", koska ainkain tämän tarinan perusteella tyyppi on lähinnä uhoa ja pauhua, mutta on pitkälti oman todellisuutensa myriadien uhkien armoilla siinä missä sinne tupsahtavat vieraatkin. Neil Gaimanin Morpheus pudistelisi päätään moiselle amatöörille.

Viimeistä sivua lukuunottamatta koko tarina tapahtuu siis Peter Parkerin unessa, joka taas tapahtuu Painajaisen unimaailmassa, jonne Hulk on jossain oman lehtensä tarinassa jäänyt vangiksi ja pistää paikkoja palasiksi. Painajainen on kutsunut Hämähäkkimiehen avukseen, joten ei muuta kuin matsia ottamaan. Pidän tarinan alun unesta, jossa alaston Peter haahuilee superroistoja ja -sankareita täynnä olevassa Daily Buglen toimistossa. Unimaisuus välittyy mainiosti, joskin Sal Buscema ampuu vähän yli nyrjähtäneiden ja mutkittelevien taustojen kanssa – muuten piirrostyö on Salin tuttuun tyyliin oikein mainiota, vaikka todennäköisesti tämä on ollut aika nopea työ; taustat kun katoavat tarinan edetessä melkein kokonaan. Toisaalta on siinäkin oma unimainen tunnelmansa, joten kyseessä voi olla tarkoituksellinenkin tehokeino. Joka tapauksessa yhden idean tarina kantaa about siihen asti kun itse Painajainen lopulta paljastaa olemassaolonsa, ja Peter siirtyy unen surrealismista tietoisemman unimaailman pariin sivulla 13. Sen jälkeen on vain Hulk-matsia, mikä on muutamista uniominaisuuksistaan huolimatta aika tylsää luettavaa. Hauskoja jippoja tarina on kuitenkin täynnä, kuten pakollinen "herään-mutta-olenkin-vielä-unessa"-kohtaus, ja Hämiksen puku, joka vaihtuu joka ruudussa punasinisestä mustaan ja takaisin.

Jos päätarina olikin lähinnä harmitonta hömppää, niin lehden jälkipuoliskolla ollaan ongelmallisemmissa sfääreissä. Lukijat ovat kirjeissään anoneet vuoden ajan, että myös Salatut sodat II nähtäisiin Suomessa, ja vaikka Mail-Man on varoitellut että a) tarina on muihin lehtiin rönsyillessään paljon pidempi kuin ykkösosa, myös b) laadultaan huomattavan heikkotasoinen, niin nyt tämän eeppisen katastrofin äärellä ollaan. Onneksi itse Secret Wars II -lehdestä nähdään vain ykkösnumero (ja vissiin vähän kakkosta, koska parilla viime sivulla tussaaja selvästi vaihtuu) – tämä on nimittäin aikamoinen rimanalitus. Mistään "sodista" ei enää ole kyse, vaan tuon originaalin tarinan myyttinen jumalhahmo Tuonpuoleinen saapuu Maapallolle "oppimaan" elämää ihmisen hahmossa ja ajautuu vähän kaikkien pariin vuorollaan ja typeristä tilanteista toisiin. Jim Shooter, tuolloinen Marvelin päätoimittaja, on niin oman ideansa pauloissa, että logiikka, juoni ja dialogi ovat toisarvoisia. Tai näin olen käsittänyt – en ole tämän tylsän ykkösosan jälkeen lukenut jatkosta kuin referaatteja, mutta niden perusteella tämä homma kokonaisuutena tosiaan ampaisee naurettaviin sfääreihin.

Mutta vaikkei itse tapahtuman päälehteä enempää nähdäkään, niin esim. Hämiksen seuraava numero jatkaa suoraan siitä mihin täsää päästään, eli Tuonpuoleinen on muuttanut kerrostalon keskellä Manhattania kullaksi ja jatkanut sitten taas toisaalle. Tästä lisää Hämiksen seuraavaa numeroa käsiteltäessä, mutta todettakoon vielä, että Tuonpuoleisen vaiheita planeetallamme nähtiin Ryhmä-X:ssä jo vuonna 1987, niin paljon edellä lehti oli tuohon aikaan Hämistä. Rachelin ja Tuonpuoleisen matsi numerossa 9/87 lukeutuukin omiin suosikkitarinoihini. Aika tyylikästä, että vaikka Claremont joutui päätoimittajan komennolla ymppäämään tämän kaikkivoipaisen idioottineron mukaan oman lehtensä tarinaan, hän ei hutaissut mitään vasemmalla kädellä, vaan kirjoitti visiitin ympärille oikeasti varsin vaikuttavan juonikuvion. Samaan aikaan Shooter itse tuuttasi Secret Wars II -lehteen lähinnä nolostuttavan kornia filosofiapyörittelyä... Jota ei muuten Milgrom-Leialoha-kaksikon piirrosjälki ainakaan paranna. Milgrom on toisinaan onnistuva mutta yleensä tönkkö kuvittaja, jonka kynänjäljelle ei Leialohan aika jäykkä tussinjälki sovi alkuunkaan. Lopputulos on todella ruma, mutta ei tämä tarina parempaa ansaitsekaan.

Vaan todettakoon lopuksi se mikä lehdessä on parasta: meikäläinen. Tai siltä se ainakin tuoreeltaan tuntui, kun näki ensi kertaa oman lukijakirjeensä palstalla. Vielä Mail-Manin (runsaasti) suorittaman kielenkorjailun jälkeenkin lopputulos on aika kömpelö, mutta onpa pää nyt auki. Kehaisen lähinnä Synninpäästäjää, mitään erityistä kysyttävääkään en oikein ole keksinyt. Tästä se nyt sitten kuitenkin lähtee; seuraavan parin vuoden kuluessa esiinnyin palstalla melko taajaan niin yksin kuin serkun kanssa yhteisvoimin tehdyin kirjeinkin. Pysyvää nimmaria en monen muun tavoin valitettavasti käyttänyt, vaan vaihtelin muutaman vakion välillä ilman sanottavaa logiikkaa. Lisäänpä nyt itseni kuitenkin tuonne tägeihin jotta voin seurata julkaistujen kirjeitteni määrän vauhdilla kasvavan.