Ryhmä-X 10/87

1. Haavoittunut susi

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Taide: Barry Windsor-Smith

2. Mitä tapahtui Painajaiselle?

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: June Brigman

Tussaus: Whilce Portacio

Perinteistä supersankarisarjakuvaa kaipaavat saavat heittää odotuksensa rodariin ja rodarin fönarista pihalle (lainatakseni erästä Mail-Manin sanontaa...) kun Claremont ja Windsor-Smith pääsevät taas yhteistyöhön. Kaksikolta oli tätä ennen julkaistu kaksi Stormiin keskittyvää tarinaa, nyt on vuorossa Wolverine, ja kumpikin tekijä on kiristänyt oman tinkimättömän tyylinsä äärimmilleen. Haavoittunut susi on huikea kokonaistaideteos, jonka riisuttu teksti ja taidokkaasti koreografioitu kuvakerronta pelaavat näyttävästi yhteen.

Juonellisesti kyseessä on vain lyhyt kohtaus, jotain joka on jo alkanut ennen kuin lukija on ehtinyt paikalle. Voimajengin 5-vuotias juniori Katie Power on päähenkilö, joka New Yorkiin iskevässä lumimyrskyssä joutuu eksyksiin ja törmää eläimeksi taantuneeseen verta vuotavaan Wolverineen, jota jahtaa joukko kyborgeja etunenässä jostain vanhasta (Suomessa näkemättömästä) tarinasta Wolverinelle tuttu Yuriko, alias Leidi Kuolemanisku. Windsor-Smith kuvaa eläimellisen Wolverinen, lumen ja pimeän pyörteisen kaaoksen ja ihmisyytensä koneiksi vaihtaneet kyborgit omaan pysäyttävään tyyliinsä. Rakastan tätä kuvitusta! Väritkin ovat tavallista Marvel-tasoa paljon korkeammalla, eikä ihme: BWS vastaa myös niistä.

Lumituiskussa ja hahmottomien kyborgitappajien takaa-ajamana tapahtuva tarina on varsinkin viisivuotiaan silmin silkkaa epätietoista kaaosta, joskin Katie sentään tuntee Wolverinen ja onnistuu palauttamaan tämän eläimellisestä tilastaan. Tämän tehtyään Katie jää syrjään kovimpien verikekkereiden ajaksi, mutta lopussa juuri hän ja Logan poistuvat käsi kädessä paikalta. Täydellinen lopetus sille kuoleman, kunnian, koston ja kauhun kaaokselle jota edeltävät kaksikymmentä sivua on saanut seurata. Eivät olleet kaikki Wolverine-tarinat näin hyviä, mutta osa oli, ja niidenkin joukosta tämä on parhaasta päästä.

Lehden kakkostarina on myös sooloseikkailu, pääosassa Painajainen, joka on Tuonpuoleisen tultua Maahan ajautunut uskonkriisiin tämän näennäisen jumalhahmon riehuessa menemään. Ensimmäiset sivut ovat oivallista ahdistusta Painajaisen ajaessa tyttöystävänsä Amandankin tiehensä omassa turhuudessaan riutuessaan. Valitettavasti tästä harpataan nopeasti Murhamaailmaan, ja vaikka ihan ensimmäisestä Ryhmä-X:n ja Armottoman kohtaamisesta pidinkin, on todettava, että kerta kerralta tämän hyvin yksipuolisen vihollisen viehätys on hiipunut. Tällä kertaa en oikein jaksa syttyä, eikä kyllä niin ole tehnyt vieraileva kuvittajakaan. June Brigman on ainakin Suomessa aika tuntematon tekijä, ja vaikka ensimmäiset sivut – varsinkin tarinan upea aloituskuva – lupaavat hyvää...

...tuntuu siltä että piirtäjän ote hiipuu samaa tahtia kuin lukija kyllästyy Armottoman tuttuina toistuviin kuvioihin. No, vielä tässä lehdessä tarinasta ei nähdä kuin puolet, joten kuvituskin säilyy kohtuullisen hyvänä.

Arvio: Haavoittunut susi on klassikko nykyisin, enkä yhtään ihmettele; kaikkien aikojen parhaiden X-tarinoiden joukkoon tämän voi kyllä huoletta laskea edelleen. Painajaisen soolotarina ei valitettavasti pärjää ollenkaan, vaikkei kyllä tämän lehden aikana ehdikään siihen latteimpaan osioonsa. Hyvä hahmo olisi hienojen ensimmäisten sivujen jälkeen ansainnut jotain parempaa kuin Armottoman.

Hämähäkkimies 10/87

1. Isäni synnit!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Sodan vangit!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

On oikeastaan aika mainio sattuma, että Salatus sodat alkoi pyöriä Hämiksen kakkossarjana juuri siinä vaiheessa, kun Hämpin omat seikkailut ovat ehkä pykälän tavallistakin maanläheisempiä. Lehden alku- ja loppupuolen välille syntyy näin mukavaa kontrastia. Kuten kansikin (Sandman-meriiteistään tutun Charles Vessin aika tyylikäs teos) kertoo, Mörkö on jälleen pääosassa, ja tilanne jatkuu suoraan edellisestä numerosta: Mörkö on kaapannut Harry Osbornin vaimon Lizin ja tämän mukana myös paikalla olleen Mary Janen kiristääkseen Harryltä tämän isän päiväkirjoja. Järjestäytyneen rikollisuuden kuvioissa mennään, on palavia satamarakennuksia ja tulitaisteluja ja muuta perusmeininkiä. Frenzin kuvitus on hyvää, mutta en oikein osaa tästä muuta sanoa... Tarina etenee yllättävänkin vähin kääntein, Hämis ja Mörkö ottavat taas yhteen, ja taas tilanne jää ratkaisematta. Sentään Mörkön henkilöllisyyden arvoituksella jo vähän leikitellään, kun ohimennen käy ilmi että tämä tuntee Mary Janen nimeltä. Mutta vielä menee pitkä aika ennen kuin tämä juonikuvio lopulta (vähän lässähtäen) saadaan ratkeamaan.

No sentään nähdään kohtaus, jossa pieni avaruusalus tunkeutuu Baxter Buildingiin ja vapauttaa siellä Ihmenelosten vankina olleen Hämiksen loispuvun. Isoja asioita on tämän tiimoilta ennen pitkää tapahtumassa...

Salattujen sotien jakso alkaa sankarien ja vihollisten yhteenotolla, joka on kunnon mäiskettä. Hyvät jätkät ottavat pienehkön erävoiton ja saavat joukon vankeja, ja matsin lopuksi osapuolet vetäytyvät omiin planeetalta löytämiinsä tukikohtiin. Jakson loppuosa onkin aika onnistunut kuvaus epävarmasta asettumisesta paikoilleen. Sankarit ovat odotuskannalla, mutta samalla tutustuvat massiiviseen alien-kompleksiinsa. Pidän siitä tilan tunnusta, jonka Zeck tuo tähän sankarien tukikohtaan. On suunnatonta konferenssihuonetta, valtavia panoraamaikkunoita ja muuta. Itse asiassa Zeckin kyky loihtia kiehtovan näköisiä rakennuksia on aina Salatuissa sodissa miellyttänyt, joskin varsinkin tätä Magneton itselleen valtaamaa rakennusta katsellessa tulee mieleen, että ovatkohan nämä sittenkin Mattelin lelutehtaalta tulleita designeja, jotka Zeck on sellaisenaan toisintanut:

Kun muut keskittyvät nahistelemaan, Tohtori Doom ja Galactus pelaavat kumpikin omaa peliään omine tavoitteineen. Ja sanoinko muuten viimeksi, että hyönteisvertauksia tullaan Sotien aikana näkemään usein? Tässä on heti Doomilta pari lisää:

Arvio: Hyvää perus-Hämistä, tosin niin hieno hahmo kuin Mörkö onkin, huomaan ainakin nyt kyynisenä keski-ikäisenä toivovani että tämän ympärillä tapahtuisi muutakin kuin säännölisesti melko samanlaisena toistuvat nyrkkimatsit Hämiksen kanssa. No, lukeehan tätäkin. Salatuissa sodissa on jännittävä odotuksen tunnelma, tyylikkään dynaaminen Zeckin kuvitus, muutamia kiehtovia juonipolkujakin joita vähän jo raotellaan. Lupaavalta tuntuu tässä vaiheessa.

Ryhmä-X 9/87

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Al Williamson

Lehden tarina jatkuu totuttuun tapaan suoraan edellisnumerosta, ja kun tilanpuutteen vuoksi on tällä kertaa saksittu pois otsikkosivut, ei tekijöiden tai tarinoiden nimiä lehdestä löydy. No, sen paremmin Claremontin kuin Romitankaan työt eivät esittelyjä kaipaa. Al Williamsonin tussaus toki tekee kuvituksesta tavallisesta poikkeavaa, jotenkin hauraampaa ja ohuempaa, oikein kiinnostavan näköistä.

Mutta se mihin viime numerossa jäätiin on, että Tuonpuoleinen on San Franciscossa, ja Feenixin voimat itselleen saanut Rachel Summers on päättänyt tappaa tämän yliolennon. Tuonpuoleinen ei tästä paljon hätkähdä, vaan antaa Rachelille lisää kosmista voimaa ja tuo paikalle tulevaisuudesta Vahteja riehumaan; nämä jättikokoiset mutantintappajarobot lehden kannessakin esiintyvät antaen kokonaisuudesta vähän vääränlaisen kuvan. Vahdeista kun ei loppujen lopuksi ole hirveästi vastusta; muille X-miehille kyllä olisi, mutta Rachel on nyt niin kova tykki, että hänen avullaan tämä uhka on nopeasti voitettu. Totta puhuen todella nopeasti: lehden alkuosa on melkein hengästyttävän tauoton ja äkkikäänteinen pikamatsi, jossa robotti toisensa jälkeen kohtaa loppunsa muutamin aika mielikuvituksellisin tavoin. Silti käy mielessä että onkohan tästä Suomessa leikattu enemmänkin sivuja? Koko matsi on tosiaan niin nopealiikkeinen, ettei Vahtien uhkaa kunnolla meinaa sisäistää, kun ne on jo hoideltu pois. Vai onko tarkoitus vain ollut osoittaa Rachelin melkein absurdi voimataso? Itsellenihän tämä on ollut aikoinaan ensimmäinen kohtaaminen Vahtien kanssa, mistä johtuen tämä matsi on jäänyt paremminkin mieleen kuin se ehkä ansaitsisi.

Lehden pääjuoni pyörii Tuonpuoleisen ja Rachelin ympärillä. On hivenen hämmentävää, että Salatut sodat, joissa Tuonpuoleinen esiintyi ensimmäisen kerran, ovat Hämiksessä alkaneet tässä samassa kuussa, kun taas Ryhmä-X:ssä ollaan paljon myöhempien tarinoiden parissa. Sodat on ajat sitten käyty ja Tuonpuoleinen on ihmisen muodossa saapunut Maahan. Paljon sellaista on tapahtunut, mistä lukijat Suomessa eivät tiedä mitään. Rachelin tuntema estoton raivo ja viha tätä "teurastajaa" ja "hirviötä" kohtaan ei oikein avaudu, kun jotain on jäänyt Suomessa näkemättä – mm. se New Mutantsin numero, jossa Tuonpuoleinen tappaa ja pyyhkii kaikkien muististakin ko. lehden nimikkohahmot. Suomessa tämä koko tapahtuma on kuitattu ohimenevällä maininnalla sivun alareunassa:

Seuraavalla sivulla Uudet mutantit ovat poissa, ja vain Kitty muistaa heidät. Olipa tätä lukiessa vähän pyörällä päästään kyllä, mutta hyvällä tavalla! Pidin siitä että asioita tapahtui jossain muuallakin kuin lehden sivuilla, se teki tästä maailmasta kokonaisemman oloisen. Ei silloin nuorena tietenkään käynyt mielessä, etteivät nämä noin vain tapahdu – että on olemassa lehtiä, joissa tämä juoni kyllä etenee ihan konkreettisesti. Mutta oli miten oli, Rachel kokee Tuonpuoleisen uhan lopulta niin suureksi, että on omassa (tässä vaiheessa jo todellisuudentajusta lievästi vieraantuneessa) supervoimakkaassa Feenix-hahmossaan valmis lopulliseen ratkaisuun: hän aikoo M'Kraan kristallia käyttäen tuhota koko meidän universumimme varmistaen siten samalla, että myös Tuonpuoleinen tuhoutuu. Rankkaa kamaa, ja vaikka tämä ratkaisu tuntui, ja tuntuu yhä, absurdin yliampuvalta, on se myös uskottava siksi, että Rachelin kasvua vihaiseksi ja turhautuneeksi yli-ihmiseksi on saanut vuoden verran tämän lehden sivuilta seurata. Lehden viimeinen kolmannes on aivan huikean kosmista tavaraa. Rachel yhdistyy kaikkeen elolliseen meidän universumissamme, oppii elämän ainutkertaisuuden, mikä Tuonpuoleisen kaltaiselle olennolle on käsitteenä täysin vieras, ja lopulta on kykenemätön tekemään sitä minkä on aikonut. Romita irrottelee kyseisessä kohtauksessa layoutin kanssa oikein tosissaan:

Ja kun Tuonpuoleinen sitten saapuu yrityksessään epäonnistuneen Rachelin ja Ryhmä-X:n luo, hän saa ylleen juuri kaikki ne ainutkertaiset ja korvaamattomat elämät, jotka Rachel M'Kraan kristallissa koki. Hurja, suoraviivaisen vimmainen kohtaus, joka tuntuu melkein siltä, että Claremont julistaa meille omaa filosofiaansa, omaa kuumeisen raivokasta uskoaan yksilön tärkeyteen. Stormin sanoin:

"Meillä kaikilla on oma kohtalomme, oma elämämme. Ehkä niillä ei ole mitään merkitystä galaksien makrokosmisessa maailmassa, jossa sinä elät, Tuonpuoleinen. Meillä ei muuta ole."

Tavallaan tämä tarina on Rachelin kehityskaaren kulminaatio. Hän on kosminen olento, nyt jo kaikkien ihmisten yläpuolella, voimakkaampi ja arvaamattomampi kuin koko muu Ryhmä-X yhteensä. Hän on muuttunut mahdottomaksi kontrolloida, myös itselleen – ja tästä eteenpäin hänen tarinansa kääntyykin varsin ikäväksi. Myös Tuonpuoleinen poistuu viimein kuvioista tämän lehden myötä, tosin Hämiksessa näitä saman aikakauden tarinoita nähtiin vasta paljon myöhemmin, joten hahmoon palattiin taas, ja varmaan tarina tästäkin numerosta jatkui muissa Marvelin lehdissä joita meillä ei nähty. Mutta tämä ihmisen ainutkertaisuuden oppitunti olisi ollut tälle kummalliselle kosmiselle olennolle hyvä päätepiste myös.

Arvio: Alun Vahti-taistelu jäi nyt luettuna vähän etäiseksi, mutta siitä viis, kun lehden loppuosa on niin uskomaton. Itselleni tämä on ikimuistoisimpia X-hetkiä, ja juuri tämän tarinan ansiosta Rachelin hahmossa on minulle aina jotain kylmäävää, painajaismaistakin. Kosminen mutta raadollinen meininki, Claremont irrottelee nyt täysin ilman kontrollia. Kuvituskin on varsin vaikuttavaa.

Hämähäkkimies 9/87

1. Mörkön haaste!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein & Brett Breeding

2. Sota alkaa

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Vaikka olin tämän lehden ilmestyessä seurannut Marvelin tapahtumia vasta pari kuukautta, tiesin silti että nyt alkava Salatut sodat on todella kovan luokan juttu! Niin paljon tätä asiaa oli Mail-Manin palstoilla hehkutettu ja odotettu. Ja mitä crossover-tapauksiin tulee, niin kyllähän tässä ensimmäisessä kaltaisessaan jotain outoa hohtoa myöhempiin nähden on. Salatut sodat on niin irrallinen kaikesta muusta jatkumosta. Muutamien näkyvimpien lehtien päähenkilöt katosivat portaaliin ja ilmestyivät enemmän tai vähemmän muuttuneena takaisin omaan lehteensä yhtä tai kahta numeroa myöhemmin. Sen sijaan itse Secret Wars jatkui omana lehtenään seuraavan vuoden ajan ja näytti mitä tämän lyhyen intergalaktisen poissaolon aikana oikein tapahtui. Jotain isoa ja huikeaa!

Myöhemminhän olen mm. Sean Howen mainiosta kirjasta Marvel Comics: The Untold Story lukenut, että koko Salatut sodat oli aika markkinavetoinen juttu. Ideakin tuli lelufirma Mattelilta, joka otti yhteyttä Marveliin ja kysyi olisiko mitenkään mahdollista saada joku iso stoori heidän uusia Marvel-figuurejan mainostamaan. Otsikko oli jo valittu sillä perusteella, että sanat "secret" ja "war" vetosivat tutkimusten mukaan parhaiten lapsikuluttajiin. Voi meitä markkinavoimien viemiä... No, Suomessa näitä leluja ei tietenkään näkynyt, joten meille tämä oli vain Marvelin historian eeppisin tapahtumasarja. Olihan sen oltava, kun kerran kustantamon päätoimittajakin käsikirjoitti!

Jim Shooter kai osaa hommansa noin periaatteessa, mutta verrattuna sankarien omiin lehtiin kaikki ovat jotenkin kovin karkealla kädellä vedettyjä hahmotelmia tutusta itsestään. Toisaalta tämä ei ole ihme; hahmoja on julmetusti, eikä täten keneenkään jää aikaa kunnolla keskittyä. On vain sankarit ja pahikset, jotka kummatkin mystinen Tuonpuoleinen kokoaa omaksi ryhmäkseen ja sinkoaa sitten luomalleen Taisteluplaneetalle ottamaan matsia, jonka voittaja "saa kaiken haluamansa". Siinä sitä skenaariota kerrakseen. Onneksi juoneen sentään tulee mutkaa ja mutkan mutkaa, muuten tämä saattaisi 12 jakson kestollaan käydä vähän toisteiseksi, mitä se toki tekee nytkin...

Mutta alku on silti hyvä. Toki dialogi on tönkköä ja äärimmäisen selittävää, hivenen alentuvaakin, mikä ei valitettavasti muutu sarjan keston aikana. Kuitenkin kutkuttava tunne jonkin suuren alkamisesta on ilmassa, eikä lukija tiedä yhtään sen enempää kuin kaikkea ympärillään tapahtuvaa typertyneenä hämmästelevät hahmotkaan. Kaikki, isotkin pamput kuten Thor tai Kapteeni Amerikka, ovat jumalan kaltaisen Tuonpuoleisen viskottavana, eikä kukaan oikein tiedä mitä tapahtuu ja miksi. Tämä on oikein hyvä tapa aloittaa pitkä stoori, ja pidinkin tästä ykkösosasta silloin kerran kovasti – kuten huomasin pitäväni nytkin. Kehujakin Shooterille on annettava: oli hänen muista hahmoistaan mitä mieltä tahansa, hän kirjoittaa todella osaavasti Tohtori Doomin, joka on ensihetkistä alkaen tämän mielestään lapsellisen pelin yläpuolella ja alkaa ajaa omaa agendaansa kun muut ovat vielä enemmän tai vähemmän pöllähtäneitä tapahtuneesta. Doomhan kohoaakin sarjan edetessä eräänlaiseksi päähenkilöksi, ja on ylivoimaisesti kokonaisuuden paras tarinallinen elementti. Tosin jo tässä numerossa tulee myös selväksi, että Shooter on mieltynyt tiettyihin kliseisiin: Neljän aukeaman aikana joku määritellään jollekin toiselle "hyttyseksi" tai "kärpäseksi" kolmesti. Muistelen että sama toistuu kyllä ahkerasti jatkossakin.

Mike Zeckin taide on todella tyylikästä vielä tässä vaiheessa; valitettavasti työtahti ja (näin olen myöhemmin lukenut) Shooterin jatkuva mikromanagerointi ja uudelleenpiirrättäminen veivät Zeckiltä innon eepoksen edetessä pahasti, ja muistelen viimeisten osien olleen varsin sutaisten tehdyn näköisiä. No, vielä ei onneksi olla siellä. Ja onhan Zeck yksi Marvelin historian parhaita kansitaiteilijoita: tämänkin Hämiksen kanteen valittu Sotien ykkösnumeron kuva on aivan tyrmäävän upea; julistetasoa. Siinä on energiaa ja uhoa ja kerta kaikkiaan jotain joka vakuutta lukijalle että nyt! Nyt on kova juttu alkamassa!

Jaa niin, onhan tässä tosiaan Hämiksen omakin stoori mukana. Seuraavan vuoden ajan lehden formaatti onkin vakio: ensin yksi Hämiksen oma tarina, sitten Salattujen sotien jakso. Tällä kertaa Hämis ja Mörkö ottavat ensi kerran yhteen moneen vuoteen, mutta tilanne jää vähän kesken. Mörkö joka tapauksessa on ottanut tähtäimeensä Harry ja Liz Osbornen, ja tarina petaa vähän sitä mahdollisuutta, että Harryllä kilahtaa päässä, tämä Vihreän menninkäisen poika kun ei koskaan ole ollut mikään kaikkein tasapainoisin hahmo. Ihan peruskamaa, mutta jää Sotien varjoon. Hämiksen ja Mörkön pitkä matsi Osborne-yhtymän konttoritiloissa on kyllä mukavan roisia räimettä, naistenvessassa otetaan turpasaunaa ja mennään seinistä läpi niin että rytisee.

Arvio: Onhan tämä historiallinen lehti, ei sille mitään voi. Salatut sodat oli tosi kova juttu minulle vielä tässä vaiheessa – laimenivathan ne tunteet kyllä sitten sarjan edetessä. Mutta onhan tämä kiinnostavaa luettavaa nytkin, vähintäänkin historiallisena ilmiönä jos ei muuten. Zeck / Beattyn linjakas kynänjälki miellyttää, ja isoja juttuja pedataan.

Ryhmä-X Erikoisjulkaisu No 1

1. Muodonmuutoksia!!

2. Elää vapaana tai kuolla!

3. Kahdeksas matkustaja! (Tai: "Kuka on nukkunut päässäni?")

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith

Tussaus: Bob Wiacek

Kun Suomen Ryhmä-X vuodenvaihteessa 1985/86 siirtyi yhteispainatukseen Hollannin kanssa, meillä hypättiin yli kolme vuotta tarinoita. Onneksi Mail-Mankin tajusi että tässä jäi paljon hyvää kamaa näkemättä, ja niinpä näitä välivuosien numeroita julkaistiin Suomessa sitten jälkeenpäin pitkänkin ajan kuluessa. Ensimmäisenä saatiin ulos tämä Paul Smithin lyhyen mutta ylistetyn piirtäjäkauden aloittanut avaruusseikkailu, "The Brood Saga", millä nimellä kertomus nykyisin tunnetaan.

Kuten taisin jo aiemmin sanoa, minusta Claremont löysi itsensä käsikirjoittajana juuri noiden Suomessa yli hypättyjen vuosien aikana. Hän oli toki loistava kirjoittaja jo Byrnen kanssa X-Meniä tehdessään, mutta vasta näihin aikoihin – sanoisin että juuri Paul Smithin kuvittamalla kaudella – Claremontin tarinat alkoivat rullata ennennäkemättömällä tavalla. Hahmot kasvoivat hyvin kirjoitetuista sarjakuvahahmoista eläviksi ihmisiksi, juonet lakkasivat olemasta kuukausittaisen lehden yksittäisiä tarinoita ja muuttuivat kompleksiksi alati jatkuvaksi ja kehittyväksi juonikudelmaksi, kohdatut vastukset muuttuivat hyvän ja pahan vastakkainasettelusta harmaansävyisiksi moraalisiksi onglmiksi joihin ei läheskään aina ollut ratkaisua lainkaan. Tämä on se Chris Claremont joka on minusta edelleen maailmanhistorian paras sarjakuvakäsikirjoittaja. (muita hyviä ovat mm. Carl Barks ja Neil Gaiman)

Itse asiassa tämänkin tarinan alkuosa jää puuttumaan, koska sen kuvitus (Dave Cockrum) ei vastannut Mail-Manin mukaan kotimaiselle julkaisulle asetettua laatutasoa. Kukkua, sanon minä kyseisen osuudenkin myöhemmin lukeneena, mutta menköön nyt. Joka tapauksessa: Ryhmä-X on avaruudessa, heistä jokaiseen on insektoidisen alienrodun kuningatar istuttanut munan, jonka Wolverinen paranemisvoima voitti, mutta joka muiden sisällä edelleen kasvaa. Tarinan ensimmäinen luku, jossa X-miehet tahoillaan ottavat vastaan tiedon vääjäämättä lähestyvästä kuolemastaan, on koko opuksen paras osa. Vasta 14-vuotiaan Kittyn epätoivo, Kolossin hyväksyvä järkipuhe, Painajaisen ensi kertaa esiin tuleva usko (Wolverine löytää hänet rukoilemasta), Stormin pakokauhu – muutamassa sivussa Claremont käy läpi koko tiimin, ja pääasiallinen tunnelma X-miesten rupuisella avaruusaluksella on pysähtynyt, kauhunsekainen lannistus. Kunnes Wolverinen avulla ryhmä onnistuu lietsomaan itselleen sotasuunnitelman: kun kerran kumminkin kuollaan, niin tehdään se sankareina, mennään Niljahirviöiden kotiplaneetalle ja vähintäänkin pelastetaan siellä orjuutettuna olevat puhdassydämiset acantit.

No hyvinhän tässä tietenkin lopulta käy, mutta missään vaiheessa juonta ei sorruta deus ex machina -ratkaisuihin tai helppoihin oikoteihin. Osa hahmoista enemmän tai vähemmän kuoleekin: Storm tekee kosmisen itsemurhan ja Xavierista jää jäljelle vain sen verran materiaa, että hänet saadaan Tähtivaeltajien edistyneellä laitteistolla kloonattua kasaan. Tunnelma on koko ajan jotenkin vereslihainen. Niljahirviöt ovat totisesti ansainneet paikkansa yhtenä X-maailman keskeisistä vihollisista tästä eteenpäinkin, ja kyllähän näitä ökkiäisiä sitten tasaiseen tahtiin myöhemminkin nähtiin. Heidän tapansa loisia elävien olentojen kehoihin ja kuoriutua näistä sitten esiin mahdollistaa tietenkin myös mukavan vastenmielisen body horrorin, jota onkin tarjolla runsaasti.

Miinuspisteitä vaihteeksi Mail-Manille suomennoksesta. Rodun nimi on englanniksi "The Brood", ja "Niljahirviöt" on aika korni käännös, varsinkin kun tätä nimitystä olennot itsekin itsestään käyttävät. Ja johan meillä on Marvelin maailmassa myös Avaruushirviöt ("Dire Wraiths") aikaisemmin... Toisaalta nimi on näille Giger-vaikutteisille olennoille melko osuva. Paul Smith piirtääkin nämä hyönteis-matelija-äyriäiset sopivan vieraannuttavasti, joskin Cockrumin näkemys olentojen planeetasta siinä tästä julkaisusta puuttuvassa osassa oli paljon Smithiä tripahtavampi ja alienimpi. Silti Smith on kiehtova kuvittaja, ja tässä voinkin tunnustaa etten nuorena hänestä niin välittänyt. En pitänyt Paul Smithiä huonona, mutta en oikein ymmärtänyt ylisanojakaan – minusta tämä oli vähän kuivaa ja hengetöntä kuvitusta. Nyt viisaampana huomaan erheeni ja nautin tästä elegantisti tyylitellystä ja sopivan vähälinjaisesta jäljestä suuresti. On kyllä melkoinen sääli ettei Smith piirtänyt X-Meniä kauempaa kuin noin vuoden; nämä ovat hänen ensimmäiset numeronsa, ja ote parani koko ajan.

Arvio: Mitäpä tästä ihmeempiä voi sanoa. Yksi omia X-suosikkitarinoitahan tämä on, joskin kyseinen kategoria on melko laaja. Osoittaa osuvasti, että Claremont hallitsi myös scifin kirjoittamisen, ja vaikka monet juonen kuviot saattavat tuntua etenkin nyt kliseisiltä, niitä on käsitelty ajatuksella ja paikoin rohkeastikin. Kuvitus on ensiluokkaista. Edelleen nautinnollinen lukukokemus siis.

Ryhmä-X 8/87

1. Taistelu

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Whilce Portacio

2. Ryhmä-X... Olen lähtenyt tappamaan... Tuonpuoleista!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Al Williamson

Claremont pistää mutanttitiimiä urakalla uuteen uskoon, kun viime numerossa Xavier singahti avaruuteen, Magneto asettui hänen tilalleen koulun rehtoriksi ja tämä numero alkaa sillä, että Scott Summersin ja Madelyne Pryorin lapsi on syntynyt, ja tämän kieltämättä varsin mielenkiintoisen kaaren myöhemmin elämässään saavan juniorin ympärillä tarinan aluksi hyöritään. Itse pääjuonikin on tiimin tulevaisuuden kannalta merkittävä: Scott Summers, Kyklooppi, kun on pitkän tauon jälkeen palannut X-kuvioihin aivan hiljakkoin, ja olettaa automaattisesti palaavansa ryhmän johtajaksi tehtävään jota Storm on Kykloopin lähdettyä osaavasti hoitanut. Scottia revitään kahtaalle: toisaalla on Ryhmä-X, joka on ollut hänen todellinen perheensä teinipojasta asti, toisaalla tuore vaimo Madelyne ja vastasyntynyt lapsi. On ilmiselvää mitä Scott haluaa, mutta kukaan muu oikeastaan ei: Madelyne on katkera siitä että hänen miehensä edes harkitsee ryhmään jäämistä, ja X-miehet tuntuvat kaikki olevan enemmän tai vähemmän Stormin puolella. Asia päätetään ratkaista kaksintaistelulla Vaarahuoneessa. Mutta koska Storm on nykyään ilman supervoimia, eikö tämä ole kovin epäreilu kamppailu...

No, Claremont (ja valtaosa lukijoistakin, oletan) on X-enemmistön puolella, ja pistää taistelun päättymään Stormin jopa yllättävän helppoon voittoon. Tämä oli minullekin aikamoinen huojennus aikoinaan; montaa niin kuivaa hahmoa ei X-lehdissä ole kuin Kyklooppi, joten olin tyytyväinen että hänestä päästiin. Ja kestikin sitten tämän numeron jälkeen pitkään ennen kuin miestä nähtiin uudestaan, valitettavasti entistä surkeampana hahmona (sanottakoon etten varsinaisesti odota Tekijä-X -tarinoiden alkamista... vai pidänkö niistä enemmän nyt? Aika näyttää). Mutta nyt lukiessa kyllä pidin onnistuneena sitä, miten Claremont on Scottin sisäisen kamppailun kirjoittanut. Hän todella on mies joka on kykenemätön muuhun kuin siihen supersankaritoimintaan mitä on melkein lapsesta asti tehnyt. Tavallaan se on hyvin surullinen kohtalo, eikä lupaa tuoreelle perheelle kovin onnellista jatkoa.

Tämän kaksintaistelutarinan on piirtänyt Rick Leonardi, jonka ensimmäisiä esiintymisiä Suomessa tämä lienee, mutta joka tuli sitten tutuksi niin tämän lehden kuin Hämiksenkin sivuilta hyvin säännöllisesti vierailevana artistina. Silloin aikoinaan en kerta kaikkiaan voinut sietää hänen piirrosjälkeään. Että vihasinkin Leonardia! Nyt kuitenkin... Pakko myöntää, että pidän tätä vahvasti eurooppalaisesta sarjakuvasta vaikutteita imenyttä jälkeä aika mielenkiintoisena. Kyllähän Leonardi piirtää varsinkin henkilöiden kasvot välillä vinksalleen, mutta joissakin ruuduissa on toisaalta aivan hengästyttävän vahva tunnelma:

Tyylin erikoisuutta korostaa tussaaja Whilce Portacio, jonka ensimmäisiä Marvel-pestejä tämä numero lienee. Myöhemmin Portacio nousi supertähdeksi, joka piirsi X-miehiäkin hyvän tovin, ja erittäin persoonalliseen tyyliin hänkin; jotain hänen levottomasta viivastaan on kyllä jo tässä nähtävissä. Hyvinhän nämä kaksi omintakeista taiteilijaa pelaavat yhteen. Pääsevät muuten piirtämään myös Ronald Reaganin:

Romita on taas ohjaimissa kakkostarinassa, tosin tussajanaan Al Williamson, jonka kanssa mies teki myöhemmin hedelmällistä yhteistyötä Daredevilissä. Williamson on tussaajana hyvin toisenlainen kuin Romitan vakiokumppani Dan Green; ohut, melkein välillä katoava viiva ja vain satunnaisia varjoja. Jälki on kiehtovaa.

Pääosassa toisessa tarinassa on Rachel Summers, joka, Feenixin voimat hiljakkoin saatuaan, on päättänyt lähteä poistamaan edelleen Maassa hengailevan Tuonpuoleisen uhan kerralla ja pysyvästi. Tarina ei pääse tässä numerossa kuin hyvään alkuun. Rachel ja Tuonpuoleinen kohtaavat Alcatrazilla, missä Feenix pistää kaikkensa peliin, mutta Tuonpuoleisessa tämä herättää lähinnä kevyttä mielenkiintoa. Onpa muuten upea tuo Romitan kokosivun kuva Feenix-linnusta iskemässä Alcatraziin. Tai siis olisi ilman tuota aneemista ääniefektiä...

Nyt luettuna Tuonpuoleinen on jokseenkin omituinen ja irrallinen hahmo, jonka tarina eteni enimmäkseen muualla kuin X-lehdissä, mutta Claremont kietoo tämän omnipotentin olennon mielenkiintoisesti Rachelin kasvukertomukseen Feenixiksi ja senkin ohi. Tämä ei tosiaan ole enää se traumatisoitunut ja säikky Rachel, joka tulevaisuudesta vuotta aiemmin tupsahti. No, on Feenix-Rachelkin edelleen traumojensa vanki. Mutta nyt hänellä on melkein rajattomat voimat ja hirveästi patoutunutta aggressiota...

Arvio: Erittäin hyvä numero. Leonardi / Portacio -taide on kiehtovaa (vauvoja ei kukaan Marvelilla tosin edelleenkään osaa piirtää), ja Stormin helppo voitto itsevarmasta Kykloopista yhä nautinnollista luettavaa. Rachel ja Tuonpuoleinen ottamassa yhteen on jo niin korkealentoista kamaa, että meinasi mennä naperona minulta vähän yli, mutta mikäs sen hienompaa.

Hämähäkkimies 8/87

1. Syvällä pimeyden keskellä!

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Mike Esposito

2. Menneisyyteni muistot!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

Kun nyt kerran on tavaksi tullut huomioida eri tavoin itselleni historialliset lehdet, niin tämä on sitten ensimmäinen omaan postilaatikkoon kolahtanut Marvel-julkaisu. Se se vasta oli jotain! Minulle oli pikkupojasta asti tullut tilattuna V8 Magazine (koska pikkupojat tykkäävät autoista), ja se oli pakko lopettaa jotta vanhempani suostuivat ottamaan Hämiksen tilalle. En ole tätä päätöstä hirveästi katunut.

Lehden ensimmäinen tarina on poimittu Marvel Team-upista, tuosta Hämiksen ja muiden Marvel-hahmojen yhteisseikkailuja esittäneestä lehdestä, joka hyvin harvoin esitti mitään merkittäviä juonenkäänteitä, ja niinpä tämä Kitty Pryden ja Hämiksen ensikohtaaminenkin on melkoisen mitäänsanomaton kohellus – siis näin jälkikäteen luettuna. Juuri viidettä luokkaansa aloittelevan  uunituoreen Marvel-fanin mielestä tämä oli tietysti täyttä timanttia. Erityisesti aloituskohtaus, jossa Hämähäkkimies estää metrojunan kaapannutta hulttiolaumaa aiheuttamasta suurtuhoa, teki vaikutuksen. Bill Mantlon kirjoittama kohtaus on ehkä täynnä kliseitä, mutta toimii kyllä – iso tekijä voi tietenkin olla Ron Frenzin kyky piirtää oivallisesti etenevää toimintaa. Muistan inspiroituneeni tästä niin, että nyysin monia elementtejä tästä muutaman sivun jaksosta itse tuolloin piirtämiini sarjakuviin – ainakin metrotunneli miljöönä, törmäävät junat, tajuttomaksi paiskautuva sankari... Kaikki kelpasi omille hahmoilleni, joita jo tässä vaiheessa, ruhtinaalliset kaksi kuukautta Marvelin sarjakuvia lukeneena, olin alkanut kehitellä ja joille loin jo omaa yhteistä universumia. Lapsena sitä ei ihminen aikaile, vaan käy suoraan hommiin.

Tarinan juoni on simppeli: Kitty Pryde on lapsenvahtina parille rasittavalle pikkupojalle (he tosin Frenzin piirtäminä näyttävät pienikokoisilta parikymppisiltä...), jotka karkaavat yöllä kotoa ja jotka Morlokit sitten nopeasti nappaavat ilmeisesti syödäkseen (!). Sattumalta (!) samainen varsinaisista Ryhmä-X:n kautta tutuista Morlokeista irrallinen ryhmä on myös löytänyt metrotunnelista tajuttoman Hämiksen, joka on täten hänkin New Yorkin alla sijaitsevissa katakombeissa vankina. Kitty lähtee vahdittaviensa perään, kohtaa Hämiksen, nämä tutustuvat, vähän tapellaan ja homma on paketissa nopsasti ilman sanottavia seuraamuksia kenellekään. Nyt luettuna tarina on suorastaan poikkeuksellisen mitäänsanomaton – paitsi että alun metrojunakaappauksessa on edelleen imua.

Toinen tarina on Hämiksen ykköslehdestä, ja melkein pelkkää saippuaoopperaa. Hiljakkoin Mary Jane paljasti Peterille tienneensä jo pitkään tämän olevan Hämähäkkimies, ja nyt ovat vuorossa Mary Janen omat "salaisuudet", jotka kenties olisivat olleet rajumpia paljastuksia jos hahmo olisi jo vuosien takaa tuttu, mutta eihän Mary Jane minulle ollut. Eikä hänen elämästään mitään omituisuuksia paljastu, todella rikkinäinen ja traumatisoitunut perhe vain, minkä kaiketi aina iloisen bilehile-MJ:n imagoon istutettuna on tarkoitus olla järkyttävää ja yllättävää. Minusta tämä oli pienenä vähän outoa luettavaa, mutta samalla aika jännää, aikuistakin. Isoja teemojahan yllätysraskaudet, avioerot, lapsiaan lyövät isät ja sen sellaiset ovat, eikä Tom DeFalco onneksi ihan huonosti aihetta käsittelekään. Peter kuuntelee Mary Janen kertovan elämästään näiden kävellessä keskuspuistossa, ja leppoisa tunnelma istuu onnistuneesti tämän surullisen elämäntarinan taustalle. Lopulta nämä kaksi entistä rakastavaista päättävät pysyä ystävinä ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

On tässä sentään vähän toimintaakin; aina välillä leikataan kohtauksiin, joissa kuolleeksi luultu Mörkö jyrää itseään isoksi tekijäksi New Yorkin alamaailmassa. Olen aina tykännyt Mörköstä, mikä johtuu varmaan monestakin tekijästä; esim. siitä, että hän oli ensimmäisiä Hämis-vihollisia joihin tutustuin. Mutta kyllä Mörkö on (ainakin tässä vaiheessa vielä) hahmonakin kiehtova, ja Frenz piirtää hänet pirullisen hyvin.

On muuten todettava, että jo naskalina panin merkille tussaajan vaikutuksen piirrosjälkeen kun tämä lehti ilmestyi. Josef Rubinstein on pääasiallinen tussaaja Amazing Spider-Manista poimituissa tarinoissa, ja hänen raskas ja paksuin vedoin varjostettu jälkensä istuukin Frenzin dynaamiseen ja melko kulmikkaaseen piirrostyyliin hyvin. Ensimmäisen tarinan tussannut Mike Esposito taas on vähän lepsu ja ponneton, eikä varsinkaan tunnelikohtauksista aisti kunnolla klaustrofobiaa.

Arvio: Lehdessä ei suoraan sanoen tapahdu juurikaan mitään, mutta itselleni tämä on silti tärkeä ja muistiin hyvin painunut julkaisu. Nyt lukiessa keskityin ihastelemaan Frenzin piirrosjälkeä. Hänen kuvittamanaan Mary Janen elämäntarinassakin on huikeaa draamaa.