MARVEL 2/91: Ihmeneloset

1. Matka Negatiiviselle vyöhykkeelle!

2. Kaupunkimaisema

3. Ihmeneloset ja tehtävä

Tarina ja taide: John Byrne

Kun lehti nimeltä MARVEL käynnistyi Suomessa vuonna 1988, sen johtotähtenä olivat oikeutetusti Ihmeneloset, tuo Marvelin supersankarigallerian ydinperhe. Ja heiltä esitettiin nimenomaan John Byrnen laatimia maineikkaita tarinoita, joista itsekin olen toistuvasti maininnut pitäväni – Byrne kuuluu siihen 80-luvulla huippusuosioon nousseiden tekijöiden joukkoon, jossa tekijän nimi jo riitti myymään lehteä. Ilman ansioita tällaiseen statukseen ei pääse (no, saatan asettaa eriävän mielipiteeni Walt Simonsonin ankeista aikaansaannoksista, mutta jääköön nyt...), minkä kyllä Byrnen Ihmenelosistakin näki. Ne olivat ajatuksella ja rakkaudella tehtyä supersankarisarjakuvaksi riskejä ottavaa tavaraa, joskin kautensa loppupuolella Byrne alkoi jo selvästi leipääntyä, kuten nähtiin kun hänen Ihmenelosiaan edelliskerran tasan vuotta aiemmin Suomessa nähtiin. Tässä välissä MARVELissa oli esitetty klassisia Lee / Kirby -Ihmenelosia 60-luvulta, mutta niiden maistuminen riippuu lukijan kyvystä suhtautua niihin pikemminkin nostalgiapaloina kuin aidosti kiinnostavina tarinoina; eivät ainakaan itselleni oikein enää nuo alkuaikojen jutut uppoa.

Mikä siis eteen, kun lukijat vaativat lisää Ihmenelosia? No, MARVEL yllättää ja palaa ajassa taaksepäin: jostain on vielä löytynyt julkaisematonta Byrne-Ihmenelostarinaa, ja vieläpä ajalta jolloin hän on kenties ollut kovimmassa iskussa sarjan parissa, ajalta ennen MARVELin ykkösnumeroa. Mitään kokonaisvaltaista tarinankaarta ei tässä numerossa (ja myöhemmin julkaistavassa erikoisjulkaisussa, joka jatkaa siitä mihin tämä jää) ei ole, vaan kyseessä on "tutkimusmatka Negatiiviselle vyöhykkeelle", toisin sanoen tekosyy Byrnelle rustailla haluamiaan scifi-tarinoita. Ihmenelosethan ovat alusta asti olleet enemmän tutkimusmatkailijoita kuin supersankareita, he ovat etujoukossa vastaanottamassa kaikkea uutta ja erikoista, ja toisaalta pelottomina syöksymässä mitä oudompiin maailmoihin ja ulottuvuuksiin ihan vain uteliaisuuttaan. Pääsääntöisesti tiimi on juuri tällaisissa tarinoissa parhaimmillaan, ja kun tekijänä on joku joka paitsi tuntee hahmonsa, on myös lahjakas tarinankertoja, niin hyvää tavaraahan siinä syntyy.

Tämän lehden kolmesta tarinasta ensimmäinen on lähinnä johdanto, mutta sitä seuraavat ovat puhdasta scifi-novellistiikan ydinmehua. Ensimmäisessä tömähdetään planeetalle, jonka kansa on sukupolvien ajan uhrannut neitsyitään elävälle kaupungille, toisessa kohdataan vuosituhansia määränpäätään etsinyt tuhoutuneen planeetan viimeisiä kansalaisia kuljettava arkki. Napakasti pariinkymmeneen sivuun sovitetut tarinat ovat yksinkertaisia, mutta Byrne luo paitsi kohdatuille henkilöille, myös näille vieraille kansoille syvyyttä ja historiaa, ja totta kai genreen kuuluvasti kummassakin tarinassa on loppukäänne, jota voi pitää ironisena tai julmana, kenties lohduttomanakin. Ja sitten Ihmeneloset jatkavat matkaansa.

Kaikesta näkee, että Nagatiivinen vyöhyke -tarinakokonaisuus on ollut Byrnelle tärkeä projekti. Hänen tarinansa ovat yksinkertaisinakin hienosti hiottuja kokonaisuuksia, ja kuvittajana hän on näissä vieraan todellisuuden visioissa päässyt irrottelemaan tosissaan. Kakkostarina on ilman erityistä syytä toteutettu kokonaan poikittaissuuntaisesti, mikä mahdollistaa panoraamakuvat, mutta ihan niin paljon Byrne ei tästä kokeilusta irti ota kuin lukija toivoisi.

Huikeaa visuaalista irrottelua tämä lehti tietenkin silti on alusta loppuun; Marvelin 80-luvun tuotannolle poikkeuksellisesti värityskin on upeaa. Edelleen jaksan hämmentyä siitä, että Byrne sekä kirjoitti, piirsi, että pitkään tussasikin yksin tätä kuukausittaista lehteä tason kärsimättä. On siinä täytynyt olla mukana rakkautta lajiin.

Sarjakuvalehti 1/91: Daredevil

1. Häkki etsii lintua...

2. Kuoleman suudelma!

3. Tyfoidi

4. Kiusaus!

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Rick Leonardi / John Romita Jr

Tussaus: Al Williamson

Vähemmän iskevällä nimellä varustettu Sarjakuvalehti aloittaa toisen ilmestymisvuotensa tässä muodossa (kyseisen otsikon alla oli tosin ilmestynyt erilaisia epäsäännöllisiä julkaisuja vuosien ajan). Kun taannoin aloin lehteä käsitellä tässä blogissa, totesin että joitakin Tuomarin numeroita puuttuu, koska lahjoitin niitä kirpparimyyntiin vuosituhannen alussa. Puutoksia kokoelmassani onkin näköjään enemmän kuin luulin, koska paitsi yksi Tuomarin numero, vuosikerrasta 1990 puuttui myös sen kaksi viimeistä numeroa, jotka sisälsivät Millerin Daredeviliä. Perhana. Asiaansa vakavasti suhtautuva bloggaaja olisi tietysti nuo puuttuvat numerot käynyt divarista hakemassa, jotta Marvel-lukuprojekti olisi ollut täydellinen, mutta minä en ole sellainen, joten harpataan suoraan uuteen vuoteen.

Ja uuteen alkuunkin saman tien, koska Miller on nyt jäänyt taakse, ja Daredevilin ohjaimiin astuvat Ann Nocenti ja John Romita Jr. Enkä muuten valita yhtään. Ei pidä käsittää väärin: Miller on hyvä, paikoitellen loistava, mutta ainakin itse nautin aikoinaan Nocenti & Romita -Daredevilistä enemmän, poislukien tietysti Millerin yhdessä David Mazzuchellin kanssa laatima Born Again, jonka jälkeisiin tapahtumiin nyt harpataankin, eikä edes kovin kauas. Born Againin ja tämän numeron väliin ei tosiaan montaa Daredevilin alkuperäisnumeroa mahdu, joten tilanne on vielä pitkälti tuon katharttisen de-sankarisoinnin jäljiltä vereslihalla. Matt Murdock on menettänyt asianajajalupansa, ja enimmäkseen koko entisen hyvinvoivan elämänsä. Hän on nyt eräänlainen tyhjä taulu, uusien mahdollisuuksien äärellä. Yksi tällainen on ryhtyminen varattomille lakineuvontaa tarjoaman klinikan "varjojuristiksi" – tuo pääasiassa Karen Pagen pyörittämä klinikka asiakkaineen käynnistyy tässä lehdessä, ja onkin keskeinen tapahtumapaikka suurelle osalle Nocentin DD-kautta.

Lain ja oikeuden asioissa liikutaan sujuvasti monella suunnalla. On New Yorkin alueen vesistöjä surutta saastuttava kemiantehdas, on asukkaitaan kiristävä paha vuokraisäntä, on kulisseisa myhäilevää Kingpiniä ja lakimiehen urallaan nousussa olevan Foggy Nelsonin ajautuminen lain harmaalle alueelle. Nocenti rakentelee juonia, jotka jatkuvat pitkään – montaa asiaa pohjustetaan, monia tärkeitä sivuhenkilöitä nousee esiin. Heistä tärkeimpänä luonnollisesti Tyfoifi, "Typhoid Mary", aivan huikean hyvä ja pysyvästi DD-tarinoihin jäänyt hahmo, joka on samanaikaisesti sekä sarjakuvamaisen yliampuva että Marvel-hahmoksi poikkeuksellisen realistinen. Vielä tässä numerossa Tyfoidi jää mysteeriksi, mutta koska kaikkea Nocentin kirjoittamaa leimaa tietty arvoituksellisuus, hän istuu kuvioon. Hyvän ja pahan persoonansa taistelukentäksi joutunut hahmo kerää Tyfoidina tarkoituksella puoleensa ongelmia, siviiliminässään on hiljainen ja auttamishaluinen. Mutta kun hänen ja Matt Murdockin tiet kohtaavat, kipinöitä sinkoilee paitsi konkreettisesti (Tyfoidi on pyrokineetikko) myös tunnetasolla: Karenin kanssa onnellisessa suhteessa oleva Matt on auttamatta vahaa Maryn vaikutuspiirissä, kun taas Tyfoidin ja Daredevilin kamppailu on hikisen seksuaalisviritteistä kähinää, eikä Daredevilillä tietenkään ole hajuakaan, että hänen molemmat minänsä kohtaavat saman naisen eri olomuodossaan.

Jonkun toisen käsikirjoittamana näin avoimesti seksuaalisuuden värisävyillä leikkivä naishahmo voisi olla hiukan kiusallista luettavaa, mutta Nocenti onnistuu mahdottomassa, ja tuo Marvel-sarjakuvan sivuilla aitoa intohimoa, ja niin lihallista kuin henkistäkin vetoa toisiinsa tuntevia aikuisia ihmisiä. No, jos nyt Marvelin hahmoja sellaisiksi voi sanoa. Tietyssä määrin kai sentään. Joka tapauksessa Nocenti kirjoittaa etenkin Maryn ja Mattin väliset kielletyillä jännityillä ladatut kohtaukset hienosti. Niissä on vääjäämättömän tuhon tuntua, onnea ja kauhua sopivassa suhteessa. Tyfoidin ja DD:n kohtaaminen taas on toistaiseksi melkein kuin kokonainen taistelukohtauksen mittainen kiertoilmaus seksille.

Romitan piirrosjälkeä olen tässä blogissa ylistänyt jo sen verran usein, että nyt se jää vähemmälle. Yleinen käsitys tuntuu kuitenkin olevan, että tämä kausi Daredevilissä on hänen urallaan eräänlainen kulminaatio. JRJR on löytänyt tyylinsä, eikä ole vielä ajautunut niin pitkälle siihen jopa lievästi abstrahoivaan tyylittelyynsä, jota kohti 90-luvun myötä kehittyi. Onkin melko varmaa, että Nocentin kausi Daredevilin ohjaimissa ei nykyisin nauttisi samanlaista kulttimainetta jos kuvittajana olisi ollut joku muu. Romitan vähäeleisen realistinen piirostapa naulitsee nämä tunteiden, ajatusten ja tajunnanvirran otteessa rimpuilevan arkipäivän fantasiahahmot täsmälleen oikealla tavalla kohdalleen. Kun kirjoitustyyli on niin omanlaisella tavallaan rehevää kuin Nocentilla, on Romitan kaltainen vähäeleinen kuvittaja nerokas ja toimiva yhdistelmä – veteraani Al Williamsonin saaminen tusseihin on ollut vielä onnellinen bonus.

Tämän käsityksen voi oikeastaan vahvistaa lehden kahdella ensimmäisellä tarinalla, joissa piirtäjänä on Rick Leonardi. Hänen kuvituksessaan ei sinällään ole vikaa (joskin Williamsonin tussaus ei Leonardin levottomaan tyyliin kovin hyvin sovi), mutta jokin kriittinen tekijä on toisin. Hahmot ovat Nocentin kirjoittamina ja karrikoidun sarjakuvamaisiksi piirrettyinä liian kaukana todellisuudesta; ainakin toisen tekijän on oltava kiinni perinteisemmässä ilmaisussa. Toisaalta lehden avaustarinat ovat enempi supersankaritavaraa muutenkin: vastassa on mutantteja jonkun laskuun tappava nihilistinen Niittäjä – outo filosofoiva hahmo, jonka ensiesiintyminen tämä on, mutta jota nähdään vielä mm. Tuomarin kanssa varsin ikimuistoisessa tarinassa (no, minä ainakin muistan sen yhä). Wolverinekin piipahtaa, mutta ihan pikkuisen nyt kritisoin suomalaisen lehden kansitekstiä, jossa luvataan kohtaaminen "Daredevil vastaan Wolverine". Herrojen riitaisuus kun on noin yhden sivun mittainen, ja puhtaasti sanallinen. Muuten jahdataan ihan rinta rinnan ja yhteistuumin Niittäjää.

Leonardin puolustukseksi on muuten sanottava, että kyllä tämä sivu hänen piirtämänäänkin toimii. Nocentin poeettis-filosofista supersankarimeininkiä tyylipuhtaimmillaan:

Olen muuten näköjään taas kirjepalstalla, viimeksi juuri edelliskuun MARVELissa. On ollut putki päällä! Olinkohan niissä kokoelmastani kadonneissakin lehdissä? En kai sellaisia olisi kirppikselle laittanut.

Ryhmä-X 1/91

1. Pimeys ennen aamunkoittoa

2. Valheellinen aamunkoitto!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Bob Wiacek / Dan Green

Koittihan tämäkin päivä viimein! Juuri kun olin jäänyt koukkuun Claremontin hurjalla intensiteetillä vyöryvään mutanttidraamaan vuonna 1988, juoni katkesi vuoden viimeiseen numeroon, ja seurasi kaksi vuotta piinallista odottelua. Nähtiin tätä jatkoa normaalijatkumoon odotellessa sentään Uusien mutanttien Asgard-trilogia, sekä vielä ihan lopuksi Ryhmä-X vastaan Ihmeneloset -kokonaisuus, mutta muuten näiden välivuosien anti oli laihanlaista. Miltä siis tämä paluu odotettuun juoneen omalla kohdallani maistui tuolloin? Kaksi vuotta on pitkä aika teini-ikäisen elämässä. Itse kasvoin kutosluokkalaisesta kasiluokkalaiseksi, suurimman osan vapaa-ajasta vei nyt sarjakuvien sijasta Commodore 64:n demoscene, ja vaikka kaikki neljä Suomessa ilmestyvää Marvelin julkaisua vuoden 1991 alussa vielä tilattuna kotiin tulikin, suhtauduin niihin paljon kriittisemmin tuolloin – likipitäenkään kaikki ei enää automaattisesti kolahtanut. Löytyikö X-miehille vielä tilaa?

Onneksi kyllä. Hieman vieraannuttavalta tämän lehden lukeminen silloin toki tuntui. Paluu johonkin joka oli tuntunut hirmuisen suurelta ja merkittävältä, mutta jonka oli kuluneen kahden vuoden aikana tajunnut olevan lopultakin vain sarjakuvaa. Vuonna 1988 Ryhmä-X:ää (siis tiimiä, ei lehteä) mankeloitiin rajulla tavalla; joka pahuksen numero oli tyrmäävä isku, kun jäseniä putoili matkan varrelle, ryhmän kokoonpano muuttui radikaalisti, koko maailma tuntui olevan heitä vastaan, ja tarinoita leimasi todella epätoivoinen oljenkorsia kurottelevan hengissäsäilymisen fiilis. Mutta kaksi vuotta vanhempi minä ymmärsi, ettei Marvel näille hahmoille mitään pysyvää tekisi kuitenkaan. Tarina oli toki hyvää edelleen, ja Claremont kurmotti mutanttejaan sen minkä voi, mutta loppujen lopuksi hänen kätensä olivat korporaatiosarjakuvan ohjaimissa tietenkin lopulta sidotut, joten kun tämä jatkuu siitä mihin jäätiin – eli Ryhmä-X saapuu Dallasiin saatuaan tulevaisuudennäkijä Kohtalolta viestin, että jos Ryhmä-X menee Dallasiin, he kaikki kuolevat – en minä enää yläasteikäisenä uskonut että mitään lopullista tapahtuisi. Kutosluokkalaisena oli vielä sydän kurkussa lehteä lukiessa. Siinä mielessä siis kai sääli, että nämä tarinat eivät päässeet vaikuttamaan täydellä potentiaalillaan, mutta kuten olen todennut, tämä oli Claremontin parasta aikaa X-ohjaimissa, ja hän kyllä onnistuu pitämään lukijan otteessaan silloinkin, kun tämä tietää etteivät panokset ole oikeasti niin suuret kuin miltä hahmoista itsestään tuntuu.

Mitä siis on tekeillä? Avainasemassa on hahmo / jumalolento nimeltä Kaaos (tai Vastustaja... kumpaakin käytetään, alunperin "Adversary"), joka on repimässä tietään meidän ulottuvuuteemme, ja pistämässä niin ajat kuin paikatkin sekaisin ihan huvin vuoksi. Kukaan ei hänen tuloaan oikeastaan tiedä; vain sen, että jotain on pielessä ja pahasti. Storm on vanhan intiaanisoturi Nazen kanssa Kalliovuorilla etsimässä Forgea, jonka toivoo voivan palauttaa voimansa, mutta Forgella on täysi työ pitää loitsuillaan Kaaos kurissa. Naze pelaa omaa peliään, eikä lopulta ole Naze ollenkaan, ja hänen manipuloimansa Storm pistääkin sitten Forgen maailmanpelastusoperaatiolle tylyn lopun. Entisten rakastavaisten kohtaaminen pitkän ajan jälkeen on siis perin onneton.

Storm on juuri tapellut tiensä demonilauman läpi aseenaan pelkkä veitsi, jonka sitten lyö rakastettunsa rintaan enempiä empimättä. Kyllähän tämä kohtaus edelleen tuntuu väristyksinä kehossa. Perhana.

Toisaalla seurataan muun ryhmän matkaa Dallasiin, jonne myös hallituksen tuore mutanttikassara Vapausvoima on siirtynyt, ja ryhmät ottavat repeävän kaaoksen keskellä yhteen. Pitkään saamme seurata myös Skotlannissa vammoistaan toipuvaa Kolossia, joka yrittää ymmärtää niin kasvavaa mutanttivihaa kuin omaa paikkaansa maailmassa. Hän on valmis palaamaan joukkionsa jäseneksi, ja saapuukin pikkusiskonsa siirtämänä Dallasiin viime tipassa. Mutta lehden päättyessä kaaos repeää kirkkaaksi aukoksi Dallasin yötaivaalle...

Marc Silvestri kuuluu suosikki X-kuvittajiini etenkin Dan Greenin tussaamana. Hänen tyylinsä on jännittävä sekoitus kaunista ja rujoa, realistista ja sarjakuvamaista, ja jollain sellaisella tavalla neuroottista, joka sopii tämän aikakauden mutanttimeininkiin kuin nakutettu. Mutta hieman hankaluuksia hänellä tuntuu olevan saada kaikki tapahtumat sivuille mahtumaan. Olikin muistaakseni juuri Silvestri, joka Comics Creators On X-Men -haastatteluteoksessa totesi, että kun Claremontilta tuli yhden 24-sivuisen lehden käsikirjoitus, niin siinä oli tekstiä ja tavaraa kevyesti viiteenkymmeneen sivuun. Siinäpä sitten sovittelemaan. Mutta ilmeisesti Silvestri kuitenkin hommassa viihtyi, koska pysytteli Uncanny X-Menin kuvittajana pitkään, onneksi. Hänen kautensahan on edelleen alkupuolellaan tässä.

Nyt kun pitkän tauon jälkeen (itse asiassa käsittelin tuota numeroa josta nyt jatketaan keväällä 2020, eli tauko oli vuotta pidempi tässä blogissa kuin se oli aikoinaan ilmestyneissä julkaisuissa...) tämän luin, olivat fiilikset yhä positiiviset. Tuttua tavaraahan tämä on, useammin uudelleenluettua kuin suurin osa muusta Marvel-kokoelmastani. Elävät hahmot, painostava kaaoksen ja epätoivon tunnelma, uskomattoman monien juonenlankojen punominen yhteen kuvioon – kaikki se tässä on edelleen hyvää, mikä Claremontin kerronnassa jo tuoreeltaan lukiessa miellytti. Ei valittamista siis. Normaaliin mutanttijärjestykseen palattiin, ja meno on heti sata lasissa eikä taaksepäin katsella. Hyvä niin.

MARVEL 1/91: Thor

1. Metsästys!

2. Keijujen maailmaan!

3. Pimeys ja valo

Tarina & piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Terry Austin / Walt Simonson / Bob Wiacek

Kun Thorin edellistä numeroa käsittelin, fiilikset olivat varovaisen positiivisia. Arvostin pieniä kerralla hoidettuja juonenlankoja, ja tarinoita joissa puupökkelön persoonalla varustettu päähenkilö itse ei esiintynyt. Kuvituksestakin paikoin jo tykkäsin, ja kehuin suomennoksen menneen parempaan suuntaan.

Tekee nyt tämän numeron jälkeen perua kaikki tuo positiivisuus. Tämä vuoden ensimmäinen MARVEL – jonka kannessa muuten luvataan että "Malekith kirottu iskee!" aivan kuten luvattiin tuon edellisenkin Thor-numeron kannessa – on mielenkiinnotonta mäiskettä alusta loppuun. Päävihollinen Malekith on tylsä, Thor itse on valitettavasti koko lehden ajan esillä ja etenkin äänessä, kuvitus on eri tussaajista huolimatta sekavaa ja lepsua ja ylipäätään tämä numero on koko 68 sivun mitassaan melkein pelkkää aivotonta mäiskettä. Korjaan: aivotonta mäiskettä, jonka päälle on vuodatettu parin puhelinluettelon verran infantiilia pseudo-pompöösiä dialogia, jonka lukeminen alkaa maistua etikanjuonnilta jo osapuilleen viidennen sivun kohdalla. Viimeksi kun annoin pisteitä suomentajalle siitä, että "Dark Elves" on vihdoin käännetty "Pimeiksi haltijoiksi", niin sekin kehitys on nyt peruttu, ja tässä ollaan kovasti ongelmissa "Pimeiden keijujen" kanssa. Voi hyvää päivää.

Ihan vilpittömästi kysyn: Mistä ihmeestä Simonsonin Thorin maine on peräisin, kun tämäkin lehti on 90% pelkkää tappelua, jota ryydittää taukoamaton pilipalidialogi.

En minä ainakaan jaksa lukea tällaista. En jaksanut silloin aikoinaan, enkä nyt. Luovutan. Hetkellisesti Simonsonin Thor on ollut ihan kelvollista kamaa, mutta tämän numeron päätön kohellus ja kökköinen jumalpönöttely ovat vihonviimeisestä hornasta. Joka ilmeisesti on Maan päällekin tämän numeron myötä viimein laskeutumassa – sitähän on Thorin kotimaisesta ensiesiintymisestä asti pedattu. En jaksa enää tässä vaiheessa pahemmin vaikuttua, ja sitäpaitsi tämä kyseinen talvinen helvettihän on meillä jo nähtykin: Kesän 1986 Ryhmä-X:ssä ja vuotta myöhemmin Hämiksessä.

Tästä ruudusta ihan kyllä pidin, koska se toi mieleeni klassisen Seinfeld-jakson. "I am still the master of my domain!". Heheh.

Hämähäkkimies 1/91

1. Kekkerit

Tarina: Fabian Nicieza

Piirrokset: Alex Saviuk

Tussaus: Keith Williams & Mike Esposito

2. Tärkeä kysymys

Tarina: David Michelinie

Piirrokset: John Romita Jr

Tussaus: Vince Colletta

Mitäpä tarjoaa käynnistyvä uusi vuosi Hämähäkkimiehen lukijalle? Pettymyksen, on lyhyt vastaus. Sitä ihan ehti unohtaa ne ankeuden hetteiköt joissa Hämis oli pitkään kahlannut, kun vuoden 1990 viimeinen kolmannes meni ensin huikean Kraven-trilogian, sitten kiinnostavan hullujenhuone-episodin parissa. Mutta nyt ei näytä taas hyvältä.

Hämähäkkimies on Marvelin hahmoista varmasti vahvimmin sidoksissa sivuhenkilögalleriaansa. Tämä on hyvä asia: Peter Parkerin arkielämä on aina ollut tärkeä osa Hämiksen kuvioita, ja näihin henkilöihin ja heidän kehittelyynsä moniulotteisiksi persooniksi ovat tarinankertojatkin panostaneet. Mutta tämä saippuaoopperapuoli ei koskaan saisi nousta yksinomaan tarinanaiheeksi. Nyt sinne osastolle mennään koko lehden ajaksi ja tulos on pannukakku, joskin kumpikin tarina omalla tavallaan, eli jos nyt jotain positiivista haluaa vuoden avausnumerosta löytää, niin saa pari erilaista pannukakkua yhden hinnalla.

Ensin on vuorossa Kekkerit, jossa Mary Jane on organisoinut kotibileet Peterin asunnolle. Siinä olikin juoni kokonaisuudessaan; näemme paljon tuttuja sivuhenkilöitä pyörimässä nurkissa, ja huikeana komiikan huipentumana Peterin kiukkuisen vuokraemännän, jota tämän aviomies pakoilee bileväen parissa nuorille tytöille samalla lirkutellen. Hän myös terästää kenenkään huomaamatta boolia, joten tarinan huipentuma on humalainen Hämähäkkimies taistelemassa Mörköä vastaan. Tämä on osapuilleen yhtä hauskaa kuin miltä se tässä kuulostaa.

Tärkeä kysymys sen sijaan on varsinainen epätarina, jonka olemassaolon ainoa syy on sen viimeinen sivu, Peter esittämässä Mary Janelle tuon "tärkeän kysymyksen", joka on siis "Hämärin rohkein päätös", kannen mukaan. Edeltävät 20 sivua saamme seurata Peterin sisäistä monologia ja huikean kiinnostavaa vaeltelua mm. seurakunnan myyjäisissä, tätinsä luona ja tusinarosvoja nappaamassa. Tuo viimeinen kysymys on tulevinaan lukijallekin yllätyksenä, mutta Peterin aikuistumisessa ja vastuunkantamisessa vellova itseruoskinta on siinä määrin puuduttavaksi jo siihen tultaessa käynyt, ettei lukija jaksa reagoida enää mihinkään. Hänet on väsytetty ankeudella.

Kuvitukseltaan kakkostarina on parempi. Romita Jr on aina piirtäjä paikallaan, vaikka ei hän kyllä erityisen inspiroituneelta tällä kertaa vaikuta. Vince Collettan minimalistinen tussaus (lienee tuon jo 50-luvulla aloittaneen tekijän viimeisiä Marvel-krediittejä?) saa lisäksi kaiken näyttämään melkein liian kliiniseltä ja peräti luonnosmaiselta paikoitellen. Ykköstarinan on kuvittanut uusi nimi Alex Saviuk, joka taisi kuvittaa jotakin Hämiksen jenkkilehdistä vuosien ajan 90-luvulla, ja on sellainen jokseenkin persoonaton peruspiirtäjä, jonka kynänjälki menee toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Ei se nyt ihan huonoakaan ole, mutta muistan ettei hän piirtäjänä tehnyt minuun myöhemminkään vaikutusta.

Uusia nimiä ainakin Suomessa ovat muuten myös molemmat käsikirjoittajat. Fabian Niciezaa tavataan paljon myöhemmin paljon paremmissa mutanttitarinoissa, kun taas David Michelinie on näillä main astumassa Amazing Spider-Manin ohjaimiin yhdessä Todd McFarlanen kanssa. Ei kaksinen näyttämölletulo kummallakaan, pakko todeta.

Taisi olla niinkin, että oma Hämis-kiinnostukseni hyytyi lopullisesti näihin aikoihin. Edellisvuosi oli loppunut hyvissä merkeissä, mutta tämä numero jotenkin osoitti sen, että se "normaali" Hämis-meininki ei enää sytyttänyt. Nyt lukiessa muistikuvat tästä lehdestä olivat hataria, ja merkillepantavaa on sekin, että lehti oli aika priimakunnossa. En ole sitä kovin montaa kertaa selaillut ensilukeman jälkeen.

Ryhmä-X 8/90

1. Sielun pimeimmässä valossa

2. Uskonasia

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Jon Bogdanove

Tussaus: Terry Austin

3. Oikeudenkäyntikulut!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Josef Rubinstein

Kehaisin edellisestä numerosta kirjoittaessani, että siinäpä taisi olla vuoden 1990 paras Ryhmä-X. No, ehkä ykkössijan voi jakaa tämän numeron kanssa, onhan kyseessä saman "Ryhmä-X vastaan Ihmeneloset"-tarinan jälkimmäinen puolisko. Aiemmat ylistykseni käyvät tähänkin osaan, totta puhuen, jos mahdollista, tämä on jopa rahtusen parempi. Panokset ovat korkeat: Kitty Pryde on pysyvään "liukumistilaan" juuttuneena enää hädintuskin koossa pysyvä haamu, jonka molekyylit ovat levähtämäisillään teillensä. Ihmeneloset eivät Reed Richardsin uskonpuutteen vuoksi kykene auttamaan, mutta Tohtori Doom on valmis, joten mutantit pakkaavat kimpsunsa ja siirtyvät Latveriaan, Doomin linnaan, minne tapahtumat sijoittuvat.

Vaikka asiat kasvavat suuriksi, tapahtumien mittakaavat ovat pienet. Doomin linnasta ei juuri poistuta, etenkään sen jälkeen kun Ihmeneloset saapuvat uudelleen paikalle. Kahakointiahan siitä ensin alkuun syntyy, etenkin kun mutanteista kukaan ei enää usko Richardsin olevan vilpittömästi avuliaalla asialla. Eipä sillä että he Doomiinkaan varauksetomasti luottaisivat, mutta tämä ainakin on tekemässä jotain.

Claremontin käsissä tarina kulkee, ennen kaikkea hahmot ovat eläviä. On suorastaan häkellyttävää, millaisella taidolla hän kuvaa tätä isoa henkilögalleriaa. Kaikki saavat osansa valokeilassa, mutanttien ohella myös Ihmenelosista ja jopa Victor von Doomista löytyy oivallisesti kirjoitettuja kohtauksia. Claremont ei kerro tarinaa tarinan vuoksi; jopa tavallista X-Menin numeroa voimakkaammin tässä kertomuksessa henkilöiden kasvu on etusijalla. Yllättäen keskeiseksi toimijaksi nousee Richardsien poika Franklin, joka astraalimuodossaan vaeltaa itsemurhaa hautovan Kittyn luokse ja estää tätä tekemästä lopullista päätöstä sillä välin kun ryhmien aikuiset säheltävät toisaalla keskenään. En tiedä onko tähän hetkeen Kittyn ja Franklinin välillä koskaan myöhemmin palattu, mutta se on merkittävä ja koskettava kohtaus ainakin tässä tarinassa.

Claremont viljelee huomattavan paljon kivan realistisia kohtauksia: Liekin supervoiman tuhoisa vaikutus tavalliseen ihmiseen ja Möykyn istuminen pilkkuun asti baarissa kittaamassa kaljaa ovat sellaisia supersankarielämän kääntöpuolia, joita esimerkiksi juuri Ihmenelosten omasta lehdestä en juuri muista löytäneeni. Ainoana tarinallisena miinuksena pidän loppuratkaisua, jossa Claremont heittäytyy ehkä vähän turhankin vahvasti ideatasolle henkilöhahmojen kustannuksella: Kittyn henki on kyseessä, mutta edes Rogue tai Tajunta eivät saa imeä itseään epäilevän Reed Richardsin päästä tietoa jolla tilanne ratkaistaisiin, vaan "Richardsin on tehtävä se itse". Ihan näin ideologisesti puhtaita eivät tosielämän ihmiset sentään ole, mutta kaipa tällaisen voi sallia supersankareille. Joka tapauksessa käy ilmi, että Reedin uskonpuute oli (tietenkin) Doomin masinoima, ja asiat päättyvät hyvin.

Bogdanove / Austin -parivaljakko kuvittaa edelleen hienosti, ehkäpä jopa alkuosaa reippaammin omalla tyylillään. Piirrosjälki on omaperäinen yhdistelmä realistista ja hienonhienoa sarjakuvamaista pyöreyttä, mikä varsinkin haamumaisen Kittyn ja pirpana-Franklinin kuvauksessa toimii. Juuri näiden kahden väliset kohtaukset ovatkin kuvituksellisesti lehden parasta antia.

Koska sivuja on suomalaisessa lehdessä ollut vähän ylimääräisiä, nähdään lopuksi lyhyt Hulktar-soolotarina, joka ei Ryhmä-X:ään liity sitten mitenkään, mutta tähän numeroon sentään siinä määrin, että olihan Hulktar päätarinankin kuvioissa mukana. Tekijät Claremont ja Alan Davis takaavat sen, että muutaman sivun juttu on mitä piristävin loppukaneetti: Jennifer Waltersin kovasti jännittämä esiintyminen lakimiehenä Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden edessä katkeaa toistuvasti, kun Salatuista sodista tuttu tyhjäpäinen Titania tulee häiritsemään verivihollisekseen päättämäänsä Hulktarta. En tiedä miksi juuri Claremont on kirjoittanut tällaisen Hulktar-tarinan, mutta se on oikeastaan aika nappiin osuva kuvaus supersankariuden ja vakavassa ammatissa toimimisen yhteensovittamisen kipupisteistä. Erittäin hauskakin, itse asiassa.

Kympin arvoista tavaraa siis edelleen. Vuoden 1990 parhaan Ryhmä-X:n ykkössija jaetaan siis totisesti kahdelle numerolle. Mutta silti on mitä huojentavinta lukea Mail-Manin palstalta, että seuraavan vuoden alusta päästään viimein jatkamaan siitä, mihin lehti joulukuussa 1988 jäi. On tätä odotettu!

MARVEL 12/90: Hulk

1. Elämän laatu

2. Haudan vakavuus

3. ÄärimmäisyyXiä

4. Tienhaarassa

Tarina: Peter David

Piirrokset: Todd McFarlane

Tussaus: Pablo Marcos / Jim Sanders III

Ah, Hulk. Vaikka tämä aina rakastettava lihasmassa oli tullut siellä täällä Marvel-maailmassa vastaan, oli oikeastaan vasta kesän 1990 erikoisjulkaisu, jossa Peter David ryhtyy käsikirjoittajaksi, se milloin aloin itse tosissani kiinnostua hahmosta. Hulk oli yhtäkkiä monin verroin kompleksimpi tapaus kuin vain se vihreä lapsenmielinen "Hulk murskaa!"-jättiläinen, jollaisena hahmo oli remeltänyt menemään edeltäneet parikymmentä vuotta ja risat. Peter David teki Hulkista mielenkiintoisen muuttamalla hänen ja Bruce Bannerin elämän painajaismaiseksi Jekyll / Hyde -kuvioksi, jossa toinen on vallassa öisin, toinen päivisin, ja kumpikin ajaa ihan omia asioitaan, mutta kumpikin on myös siinä mielessä toisen armoilla, ettei voi koskaan tietää, mitä hänen päänsä menoksi on pimennossa vietetyn puolen vuorokauden aikana tehty. Tämän lisäksi Davidin kirjoittama uusi harmaa Hulk on avoimen vittumainen ja ilkeä hahmo, mistä isot pointsit myös.

Tämän lehden alussa pakka on vielä hajallaan, mutta tarinan osapuolet hakeutuvat toisiaan kohti, ja palat loksahtavat paikalleen viimeisessä tarinassa, jossa eräänlainen uusi status quo astuu voimaan: Bruce Banner, Rick Jones ja Shieldistä omille teilleen lähtenyt agentti Clay Quartermain lähtevät omanlaiselleen road tripille paitsi pakoon Shieldiä (anteeksi, YPKVV:tä – Mail-Manin pakkomielle nimien ja lyhenteiden suomentamiseen antoi meille tämän ihanan kirjainrykelmän, josta pidettiin sinnikkäästi kiinni), myös etsimään gammapommeja, joiden olemassaolo on heille vasta hiljakkoin selvinnyt, ja jotka ilmeisesti Hulkin vanha vihollinen Johtaja on tutkimuskeskus Gamma-asemalta nyysinyt jotain epäilyttävää tarkoitusta varten. Siinä sivussa David katkaisee aiemmilta käsikirjoittajilta ylijääneitä tylsiä juonilankoja: John Byrnen kehittelemät Hulkbustersit pistetään telakalle, ja koko Gamma-asema räjäytetään tuhannen silpuksi. Meneepä siinä Bruce ja Betty Bannerin avioliittokin vähän romuksi, kun miehensä hulkismiin kyllästynyt Betty lähtee latinorakastaja Ramonin matkaan.

Tämä kaikki toimii. Peter David on pirun pätevä kirjoittaja, jonka sarjakuva rullaa eteenpäin huomattavan luontevassa rytmissä, elokuvallisia leikkauksia toisaalla tapahtuviin kohtauksiin viljellään taidolla, ja dialogikin on sujuvaa, varsinkin kun ainakaan ihan vielä Davidin hahmot eivät ole niin pakkomielteisiä jatkuvien popkulttuuriin viittaavien vitsien heittelijöitä kuin joskus myöhemmin. Tavallaan tämä lehti (ja koko tuleva "road trip"-vaihe) ovat novellikokoelmaa muistuttavaa kerrontaa: päähenkilökolmikko ajelee halki Yhdysvaltojen ja kohtaa mitä kummallisempia pikkukaupunkeja ja hahmoja. Toisaalta itse juoni etenee koko ajan tipoittain, ja vaikka kaikki pyörii nimenomaan Hulkin ympärillä, ovat kaikki muutkin hahmot tässä tarinakokonaisuudessa oleellisia. No, ehkä Tekijä-X ei ole, mutta koska he olivat tuolloin uusi ja kuuma tiimi, niin pakkohan heidät on ollut tähän vierailijoiksi heittää. Suomentaja Mail-Man tosin on unohtanut, että hän on aiemmin yksinkertaistanut X-Factorin kuviota: alkuperäiskontekstissa ryhmällä oli kaksi identiteettiä, "X-Factor", ja "X-Terminators", joista jälkimmiseen viittaavat maininnat Mail-Man yksinkertaisesti jätti kotimaisista julkaisuista pois. Paitsi nyt ei jätetty, ja oli siinä tätä ensi kertaa lukiessa ihmettelemistä, että mistä X-terminaattoreista tässä puhutaan. Eipä silti, järkyttävän epäonnistunut tuo koko kuvio oli, ja se hylättiin X-Factorin alkuperäislehdessäkin nopeasti. Tuo mutanttien vierailu on joka tapauksessa lehden tyhjänpäiväisin tarina.

Todd McFarlane on kuvittajana löytämässä itseään. Verrattuna yllä mainitsemaani Hulkin erikoisjulkaisuun, kuvitus on nyt itsevarmempaa ja riskejä ottavampaa, ei enää niin vahvasti perinteiseen Marvel-tyyliin mukautuvaa. Tussaajat ovat vähän tuota erikoisjulkaisua paremmin McFarlanen tyylille sopivia, mutta silti tuntuu että he edelleen lähinnä jarruttavat nuoren kuvittalupauksen esiinmarssia. Mutta tämän lehden myötä aloin itsekin ymmärtää, miksi niin moni oli McFarlanea jo pitkään Mail-Manin palstalla kaivannut ja hehkuttanut. Kyllä tässä potentiaalia on, ja varsinkin hänen versionsa Hulkista itsestään on todella hyvä ja ilmeikäs. Itse asiassa jo tämän lehden ensimmäisen ja viimeisen tarinan ero on hurja: neljästä kuukauden välein ilmestyneestä alkuperäisnumerosta kootussa julkaisussa näkee, miten nopeasti McFarlane on kasvanut kohti supertähteyttä, ja varmasti myös käsikirjoittajan kanssa on alkanut näillä main synkata hyvin yhteen. David on todennut mitä hänen kuvittajansa vahvuudet ovat, ja käsikirjoittanut näitä silmällä pitäen.

Tykkäsin tästä numerosta kovasti aikoinaan, ja se on huippukamaa yhä. Mutta onneksi Hulkin huippukaman suhteen ollaan vasta alussa; lisää on tulossa seuraavien parin vuoden aikana MARVELissa paljon. Ai niin, ja olenhan minä Mail-Manin palstallakin taas. Johan näitä julkaistuja kirjeitä alkaa tässä kohdin olla.