MARVEL 7/90: Hurjapää

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Whilce Portacio

Ilmestyessään paksuin Suomessa julkaistu Marvel-sarjakuva mätkähti allekirjoittaneen postilaatikkoon kesällä 1990 sillä välin kun olin perheen mukana lomalla Lapissa. Sen verran houkuttavalta lehti näytti rovaniemeläisen R-kioskin tiskillä, etten malttanut odottaa, vaan ostin irtonumeron matkalukemiseksi, vaikka tiesin sen kotonakin odottavan. Sen seurauksena kokoelmassani onkin sittemmin ollut tätä lehteä kaksin kappalein, joista tosin kumpikin on ihan palasina: tämä oli sitä aikaa, kun Semic julkaisi lehtiä nidotun sijasta liimaselkäisinä, mikä metodi ei kestänyt hyvin edes silloin, saati että liimasta olisi rapiat kolmenkymmenen vuoden jälkeen enää mihinkään. Kannet irtosivat sisäsivuista jo tuoreeltaan, lukiessa lehdet hajosivat useisiin erikokoisiin osiin, joista sitten ovat vuosien saatossa yksittäiset sivutkin alkaneet varista erilleen. Silti Mail-Manin palstalla näiden liimaselkien puolesta useat lukijat liputtivat kovasti aina kun Mail-Man mieluisamman julkaisumuodon perään kyseli. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan irtosivukokoelman kanssa.

Hurjapää, elikäs Longshot, oli suomalaisille lukijoille tähän mennessä tuttu muutamasta vuoden 1988 Ryhmä-X:stä, mutta ne sijoittuvat ajallisesti tätä julkaisua myöhemmäksi: tämä kuusiosainen limited series on hahmon ensiesiintyminen Marvelin universumissa, eikä ainoastaan Hurjapään, vaan myös Mojo ja hänen hallinnassaan oleva kieroutunut mediaimperiumi-ulottuvuus Mojoversumi tulevat tämän tarinan myötä osaksi Marvelin maailmaa. Harva lienee tuoreeltaan arvannut, miten keskeiseksi osaksi Marvelia nämä hahmot sittemmin muodostuisivat; syynä lienee ollut pitkälti se, että kirjoittaja Ann Nocenti oli tuolloin X-Meniä kirjoittavan Chris Claremontin toimittaja, ja kun Claremont myöhemmin toi niin Mojon kuin Hurjapäänkin osaksi X-maailmaa (Suomessa Ryhmä-X:n numeroissa 2 ja 3/88), kävikin yllättäen niin, että nämä osatekijät sopivat toisiinsa kuin palapelin palat, ja niin Hurjapäästä tuli pitkäksi toviksi Ryhmä-X:n jäsen ja Mojon ulottuvuudesta yksi X-maailman vakiomestoista.

Mutta tosiaan vielä tässä ensiesiintymisessä X-maailma ja mutantit eivät ole esillä ollenkaan. Muutenkin tarina on aika kaukana muusta Marvel-pöhinästä, vaikka jokunen pakollinen vieraileva sankari vilahtaakin kuvioissa: Tohtori Strange jopa ihan oikeasti juoneen kuuluvana sivuhahmona. Pääosin tämä on kuitenkin klassinen "Menneisyytensä unohtanut sankari kohtaa mitä erikoisempia ihmisiä vaeltaessaan tilanteesta toiseen"-tarina, jossa meidän maailmaamme omasta ulottuvuudestaan paennut Hurjapää paitsi pakenee itseään jahtaavia demoneita, myös yrittää ymmärtää kuka hän itse on ja missä – ulottuvuusharppaus kun pyyhkäisi miespolon muistin tyhjäksi. Tämä lapsenkaltainen tabula rasa oli jonkinlainen perusasetus Hurjapäälle, vaikka ei kai Nocentin alkuperäinen tarkoitus ollutkaan; annetaanhan tämän tarinan flashbackeissakin ymmärtää, että ennen harppaustaan meidän maailmaamme Hurjapää oli lujatahtoinen kapinallisjohtaja ja voimakas persoona, ja saahan hän lopussa muistinsa takaisinkin. Silti hän oli myöhemmin X-miehiin liittyessään taas tässä viattoman uteliaassa muodossa; kenties se puhutteli lukijoita, ja erottuipa ainakin positiivisesti muusta Marvelin sankarijoukosta naiivissa lapsenuskossaan.

Ann Nocentia oli Suomessa tuolloin julkaistu parin Hämis-tarinan verran, ja ne olivat itselleni maistuneet kyllä, eikä tämä kaoottisesti trippaileva eepos muuttanut asiaa. Ihan niin iskussa ei hän vielä ole kuin vähän myöhemmin Daredevilin parissa, mutta on selvää, että Nocenti poikkeaa muista Marvelin kirjoittajista muutenkin kuin sukupuolellaan. Hänen tajunnanvirtaa muistuttava dialoginsa ja todella äkkivääriä ja jopa jotenkin perinteisen juonenkuljetuksen kannalta rikkonaisia käänteitä sisältävät tarinansa ovat hyvin omanlaisiaan ja helposti tunnistettavia. Hurjapäätä viedään käänteestä toiseen nopeatempoisessa tapahtumien pyörteessä, jossa yhteiskuntakritiikki, yliampuvan korostetut psykologiset vertauskuvat ja satunnaiset hätkähdyttävän rajut väkivallanteot seuraavat toisiaan tasaiseen tahtiin; menoa täplittävät tasaiset vierailut totaalisen nyrjähtäneessä Mojo-maailmassa, joka on puhdasta Nocentia ilman mitään normaaliuden filttereitä, ehtaa kajahtanutta tajunnanvirtaa.

Kuvituspuolen hoitaa Arthur Adams, ilmeisesti hänen varhaisimpia töitään kyseessä, joskin Suomessa Adamsia oli tätä edeltävien parin vuoden aikana nähty jo paljon. Tämä ei ole aivan hänen parhaimpia suorituksiaan kuvittajana, mutta mitään varsinaista vikaakaan ei löydy: upeaa jälkeähän Adams on aina saanut aikaan. Tietty sujuvuus kuvakerronnasta ehkä vielä puuttuu, ja varsinkin lehden alkupuolella Portacion tussaus korostuu ikävästi; kuvittajien yhteistyö alkaa sujua kunnolla vasta kolmannen luvun kohdalla. Parhaimmillaan Adams on Mojon ja tämän ulottuvuuden kuvaajana päästessään irrottelemaan kunnolla kaikenlaisten surrealististen näkyjen ja otusten kanssa.

Muistelen, että tuoreeltaan tämä eeppinen MARVELin kesänumero oli aika tuhti annos kerralla nieltäväksi. Juonessa tapahtui niin hirveästi ja Nocentin tematiikka oli niin rajun alleviivaavaa, että perinteisempään Marveliin tottuneelle teinille tämä jäi hiukan etäiseksi, siitä huolimatta että siitä pidin. Saman totesin nytkin tätä lukiessa: Nocentin ideamylly jauhaa ihastuttavalla tavalla, mutta hän ei ole vielä käsikirjoittajana kovin kokenut, mikä näkyy kerronnan vähän raskaassa poljennossa. Hurjapää on kuitenkin kiehtova hahmo, ja hänen tarinansa on täynnä toinen toistaan erikoisempia sivuhenkilöitä, jotka etenkin nautinnollisen kuvituksen kanssa pitävät otteessaan vaikka tarina onkin välillä lievästi sanoen "out there". Kyllä tämä on edelleen aika kiehtova ja nostalginenkin paketti, hieno homma jälleen kerran Mail-Manilta, että tällainen teos saatiin Suomeksi. Kunpa se vain olisi ollut niiteillä kiinni, niin olisi yhä tänäkin päivänä yhtenäinen paketti.

Hämähäkkimies 7/90

1. Mörön salaisuus!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Alan Kupperberg & Tom Morgan

Tussaus: Jim Fern

2. Valehtelet, Peter Parker!

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Mike Mignola

Tussaus: Geof Isherwood

Jenkeissä Marvelin Hämis-lehtien tekijätiimit olivat näihin aikoihin aikamoisessa myllerryksessä, josta on kirjoitettu paljonkin (mm. Sean Howen Marvel Comics – The Untold Story, sekä Christopher Priestin blogi), ja jonka lukijoille asti näkyviin vaikutuksiin kuuluu esimerkiksi vuosia jatkuneen Mörkö-saagan lässähtävä lopetus. Pitkään vihjailtu ja arvailtu Mörön henkilöllisyys nimittäin selviää vihdoin, mutta hölmöllä tavalla. Tämän numeron enimmäkseen kattava ykköstarina on suoraa jatkoa varsin laadukkaalle edellisnumerolle, jossa Hämis ja Wolverine sotkeentuivat vaarallisiin vyyhteihin Itä-Saksassa ja jossa Peter Parkerin reportterikollega Ned Leeds murhattiin. Nyt käy ilmi, että murhan kohde ei ollut niinkään Leeds tai (kuten Peter itse syyllisyydentunnossaan uskoo) Hämähäkkimies: Ned Leeds nimittäin oli Mörkö, ja juuri Mörkön (vai "Mörön"? Paha sanoa kumpaa muotoa pitäisi käyttää, kun ei lehden toimituskaan tiedä – kannessa lukee "Mörkön", mutta tarinan otsikossa "Mörön") perässä ovat tehokkaat palkkamurhaajat Saksaan matkustaneet.

Ratkaisu ei oikein tainnut tyydyttää ketään sen paremmin lukijoissa kuin tekijöissäkään, mutta Hämiksen juonikuviot olivat menneet siinä määrin umpisolmuun, että tähän kompromissiratkaisuun päädyttiin. Ei käy kateeksi Peter Davidia, joka on tämän "paljastusnumeron" kirjoitettavakseen saanut. Toisaalta ei hänen silti olisi ollut mikään pakko ympätä omaa "Mary Sue"-hahmoaan Muukalaista tähänkin, mutta niin vain on, että Muukalainen on sen verran kova jäbä, että hänen nimettömät palkollisensakin pystyvät tuosta vaan tappamaan vuosia Hämiksen kanssa tasaveroisena taistelleen Mörkön. Tämän murhan häneltä tilasi Jason Macendale, alias Kurpitsalyhty, joka sitten ottaa Mörkön henkilöllisyyden tästä eteenpäin, jottei status quo sentään liikaa muutu. Vähän blah. Ja Peter David tietenkin tuo Muukalaisen cooliuden esiin joka käänteessä: hän esimerkiksi päihittää Kingpinin shakissa aivan leikiten.

David jaksaa lehden alkupuolella pitää yllä tunnelmaa (mm. Nedin hautajaiset on oikeasti hyvä kohtaus), mutta loppupuolelle mennessä kerronta läsähtää ponnettomaksi Hämiksen ja Uus-Mörön väliseksi nahisteluksi, samalla kun alkupuolinen jotenkin persoonaton mutta varsinkin nyt nähtynä aika kivan kolkko taide muuttuu amatöörimäiseksi "9 ruutua per sivu"-kerronnaksi. Tällaisena suht kokeneena Marvel-lukijana sanoisin, että piirroskrediitit jakaantuvat näin: Tom Morgan hoitaa tarinan alkupuolen, aiemminki vaisua jälkeä tehnyt Alan Kupperberg lopun.

Kakkostarina on lehden täytteeksi loppuun heitetty muutaman sivun surrealistinen unipläjäys, jossa seurataan valheidensa verkkoon kietoutuvan Peterin painajaisunta. Suomessa vielä melko tuntemattoman (tosin tämän saman kuukauden MARVEL muuttaa asiaa dramaattisesti – tästä lisää seuraavassa päivityksessä) Ann Nocentin tarinassa on humorista dialogia ja hulluja tilanteita, mutta Mignola/Isherwood-kaksikon taide on se, millä tämä jää mieleen. Oikein nättiä ja omaperäistä jälkeä – Mail-Mania onkin kehuttava siitä, että hän jaksoi näitä kummallisia pikkutarinoita lukijoiden ihmeteltäväksi lehteen laittaa.

Silti Hämiksen tarinoita vaivaa selvästi innottomuus ja paikallaan polkeminen. Nyt aikuisena pidän Tom Morganin piirrosjäljestä, mutta tuoreeltaan lukiessa se tuntui jotenkin liian Korkeajännitys / Mustanaamio -tyyliltä sopiakseen Marvel-henkeen. Uutta energisoivaa tiimiä tämä sankari totisesti kaipaa tekijäkseen, ja kuinka ollakaan, Todd McFarlane on jo ihan oven takana...

Sarjakuvalehti 3/90: Daredevil

1. Kirotut

2. Viimeinen käsi

Tarina & piirrokset: Frank Miller

Tussaus & värit: Klaus Janson

Maanläheisemmän Marvel-menon julkaisukanava Sarjakuvalehti tarjoaa kolmannessa numerossaan 60 sivua Daredeviliä ajalta jolloin Frank Miller oli jo ottanut lehden tukevasti haltuunsa, tykitti täysillä menemään eikä paljon katsellut taakseen. Tämä on suoraa jatkoa vuoden ykkösnumerolle, joskin tuolloin isossa osassa ollut New Yorkin pormestarinvaalit -juonikuvio lopahtaa vähän ohimennen, kun suurimman huomion vievät Kingpinin ykköspalkkamurhaajan paikalle palkattu Elektra ja tästä tilanteesta katkera ja kostonhimoinen Napakymppi. Näiden kahden kaksintaistelu nähdään tämän numeron lopussa, ja on yksi niistä Marvelin sarjakuvien ikonisista hetkistä, joihin on sittemmin palattu monesti erilaisten pastissien ja uudelleentulkintojen myötä.

Mutta sitä ennen käydään viemäreissä asuvan (ja tämä siis aikana ennen kuin Claremont toi Morlokit mukaan Marvelin universumiin) hylkiökansan luona, jonne Kingpinin vaimo Vanessa taannoin muistinsa menettäneenä ajautui. Daredevil uskoo Vanessalla olevan Kingpinille rauhoittava vaikutus, ja haluaa palauttaa tämän viemäreistä aviomiehensä luokse. Luottoreportteri ja Matt Murdockin ystävä Ben Urich on mukana, mutta muutamia mutkia matkaan tietenkin tulee.

Kahdesta DD:n alkuperäisnumerosta koostuva lehti on oikeastaan varsin kaukana tyypillisestä supersankarisarjakuvasta. Ensimmäinen tarina on paikoitellen melkein surrealistista goottilaista kauhukerrontaa, kun taas jälkimmäinen – tuplakokoinen – numero kulkee yksinomaan Napakympin minäkerronnan varassa. Itse lehden nimikkosankari nähdään vain kohteena; hänen ajatuksiaan ei kuulla. Ratkaisu on hieno. Miller antaa Napakympille sivukaupalla tilaa kehittyä mielenkiintoiseksi ja kokonaiseksi henkilöhahmoksi, joka onnistuu jopa selvittämään Daredevilin henkilöllisyyden (tosin uskoo myöhemmin sittenkin erehtyneensä). Ihan varma en ole siitä, olisiko Napakymppi voinut pärjätä niin hyvin koulutettua ninjaa vastaan kuin mitä tässä Elektra-matsissa, mutta no – Millerin tarina, Millerin säännöt. Vankilasta tarinan alussa lähtevä Napakymppi palaa lopulta epäonnistuneen DD-matsin jälkeen takaisin entistä tiukempaan vankilaan, mutta Miller tekee varsin selväksi, että hahmoa tullaan näkemään jatkossakin.

Näiden tavallisesta hitusen poikkeavien tarinoiden myötä Millerin kerrontakin tuntuu olevan aiempaa korkeaa tasoaan kovemmassa iskussa. Hän luottaa jatkuvasti enemmän pelkkien kuvien avulla kulkevaan tarinaan, ja säännönmukaisesti onnistuu siinä hyvin. Hän kuvaa hienosti niin ajan kulumista kuin tilan tuntuakin, valo ja varjo leikkivät näillä sivuilla rajuja leikkejään. Suuri osa kuvituspuolen kehuista lienee tietenkin syytä osoittaa niin tussauksesta kuin värityksestäkin vastaavan Klaus Jansonin suuntaan. Jonkun "perinteisemmän" Marvel-tussaajan jäljiltä nämä tarinat näyttäisivät kovin toisenlaisilta.

Nimimerkki M. Ahmedin suomennoksia olen päässyt jo aiemmin kehaisemaan varsin päteviksi, mutta hetkinen... eikös tämä sama rallattelu juuri esiintynyt myös Ihmenelosissa? Mitäs hilipatin helevettiä?

Ryhmä-X 4/90

Tarina: Chris Claremont

Taide: Alan Davis

Ja näin olemme jälleen palaamassa perusasioihin, mikä tarkoittaa nuoruuteni Marvel-kokoelman kronologista läpikäymistä. Pikkuisen pitkäksihän tuo tauko venähti, mutta niin tuppaa tämän blogin kanssa käymään. Ei elämässä toki kiire olekaan, ettei sillä.

Näköjään olen käsitellyt Ryhmä-X:n edellisen numeron viime vuoden toukokuussa, joten pieni kertaus lienee paikallaan: vuosi 1990 oli, kuten edeltäjänsäkin, eräänlainen "väliinputoajavuosi". Näiden kahden vuoden aikana lehti ilmestyi vain harvakseltaan ja siinä julkaistiin erilaisia väliinjääneitä mutanttitarinoita vuosien varrelta kun odoteltiin että muut Pohjoismaat etenevät päälehden juonessa samaan pisteeseen jossa Suomi oli jo vuoden 1988 lopulla. "Yhteispainatus tulee halvemmaksi", selitti Mail-Man tätä aina, mutta minä en sitä koskaan täysin tajunnut, koska pitihän ne puhekuplat printata joka lehteen kumminkin omalla kielellään. Pöh.

Vuoden -89 tarjonnasta puolet oli tuubaa, mutta 1990 on sentään ollut pikkuisen tasokkaampi. Nyt on vuorossa koko lehden täyttävä Uusien mutanttien annual, jossa tekijät ovat kovaa tasoa: Claremont ja Davis ampuvat kovilla, eikä tässä numerossa tosiaan jarrutella, meno on hektistä ja melkein surrealistisen tripahtavaa välillä, kun ulottuvuuksissa harpotaan, ihmisiä nuorennetaan lapsiksi tai vanhennetaan aikuisiksi, Claremontin tavaramerkiksi lukeutuvaa aivopesua on suuntaan jos toiseen, ja visuaalinen antikin on varsin villiä.

Jos tämän lehden saisi nyt kätösiinsä ilman sen laajempaa tietämystä Marvelin universumista, olisi lukijaparka varmaan pihalla kuin puutarhatonttu. Selittelyihin ei turhaa aikaa uhrata, paitsi jos uhrataan niin ihan kajahtanutta dataahan siinä silmille lyödään näennäisen tieteellisellä varmuudella. Sinänsähän tämä numero on melko historiallinen hetki X-maailmassa, koska Claremont poimii muutaman muista yhteyksistä tutun sittemmin tärkeän elementin tässä ensi kertaa mukaan mutanttijatkumoon: paitsi Ann Nocentin luoma niljakas mediamoguli Mojo maailmoineen, myös yksinomaan Britti-Marvelin lehdissä liikuskellut Elizabeth Braddock, Tajunta, tipahtaa tässä osaksi X-maailmaa, ja varsin keskeiseksi hahmoksi jopa. Tajunta on tästä 80-luvun loppupuolen "ensi"esiintymisestään lähtien ollut ryhmän keskeisimpiä ja pidetyimpiä jäseniä. Briteistä Claremont nappasi myös piirtäjä Alan Davisin, joka oli tehnyt meidän puolellamme rapakkoa jo pitkää uraa, mutta astui tämän annualin myötä keskeiseksi mutanttitaiteilijaksi, sittemmin kirjoittajaksikin. Niin Mojoa, Tajuntaa kuin Davisiakin oli Suomessa jo vuonna 1988 nähty ajallisesti myöhemmäksi sijoittuvissa tarinoissa.

Kaoottistahan meno tässä tarinassa on, mutta Claremontin itsevarmuus paljon aivopesua, symbolisia ja konkreettisia ulottuvuuksia, henkistä ja fyysistä orjuutusta ynnä muita miehen tarinoille tavallisia trooppeja vilisevässä juonenkuljetuksessa on huipussaan. Hän tietää olevansa Marvelin ykköskirjoittaja, ja luottaa täysin omaan visioonsa, mistä seuraa että näinkin kajahtaneen trippaileva tarina pitää otteessaan ja kulkee sujuvasti. Luonnollisesti Claremont tuntee henkilöhahmonsa niin hyvin, että pienet ohikiitävät arkielämän vinjetitkin istuvat kokonaisuuteen. Dialogi toimii, myös suomeksi. Suomennoksesta  muuten vastaa tässä blogissa aiemmin parjaamani nimimerkki Verlaine, mutta liiemmin nipottamista ei nyt ole; paitsi että tarinalta tuntuu puuttuvan kokonaan kunnollinen otsikko. 

Davisin taide ei ehkä vielä ole niin herooisen maalauksellista kuin vaikkapa hänen vuosituhannen vaihteessa tekemissään tarinoissa, mutta toisaalta pidänkin tästä hänen vähän vähäeleisemmästä varhemmasta tuotannosta enemmän. Tussauksen mies hoitaa poikkeuksellisesti itse – siltikin siis, vaikka suomennoksessa tussaajaksi on merkattu Tom Orzechowski, alkuperäisnumeron tekstaaja. Davis vaihtelee arkisten tilanteiden taidokkaan kehonkielen ja tripahtavien Mojomaailman visioiden välillä sujuvasti, ja etenkin Sotakoneen teknisen pintarakenteen kuvaamisessa hän on nähnyt vaivaa. Hyvää kamaa, vaikka kyllä Art Adamsin piirtämä Sotakone on edelleen minulle tämän sympaattisen hahmon ykkösversio.

Kiva numero siis. Ehtaa X-hämyilyä, ja Mojostahan olen aina hahmona pitänyt. Taas tämän luettua tosin harmittaa, että Claremontin Uusia mutantteja julkaistiin Suomessa niin vähän. 

MARVEL 6/90: Ihmeneloset

1. Kidutettujen maa

2. Uhrit

3. Myrsky ja vimma

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Jack Kirby

Tussaus: Joe Sinnott

Vähän pettyneenä vastaanottamani parin numeron takainen Ihmeneloset-tarina saa jatkoa, ja voin ilokseni todeta tason nousevan – Tohtori Doomin vaikutusta varmaankin. Edellisosaahan hallitsi enimmäkseen mielenkiinnoton Epäinhimillisten kanssa sekoilu, kunnes päähenkilöiden (Susan Stormin paikalla edelleen Kristalli, joskin Sue pääsee onneksi tarinan loppuhuipennukseen mukaan) tie vie Latveriaan ja Doomin tämänkertaisten megalomaanisten suunnitelmien kohteeksi. Vaikka iso osa tarinasta on tälläkin kertaa räjähdyksiä ja mäiskettä, on juoni silti koherentimpi kuin edellisnumeron Maximus-kohellus. Latverian ruraali keskieurooppalainen idylli yhdistettynä Doomin yliampuviin hitech-keksintöihin on viehättävä yhdistelmä, ja Jack Kirby on omimmillaan nimenomaan miljöön kuvaajana: keskiaikaisia linnantorneja, kivisiä kaarisiltoja, alppihenkisiä kylänraitteja – ja kajahtaneen scifiä teknologiaa. Totisesti on niin, että vaikka viimeksi Kirbyn otteen vähän kritisoinkin lepsuuntuneen, hän on tainnut nauttia tämän tarinan piirtämisestä.

Victor von Doom on tietysti yksi Marvelin parhaista hahmoista, mutta tässä vuoden 1969 tarinassa vielä hieman nykyään totuttua mietteliästä ja arvonsa tuntevaa hallitsijahahmoa hullumpi. Hänen otteensa Latveriasta kuvataan yksinomaan pelolla hallitsemiseksi; alamaiset ovat hänelle vain etäisesti viihdearvollista tykinruokaa. Toimii sekin, mutta itse pidän paljon enemmän John Byrnen myöhemmästä tulkinnasta (esim. MARVEL 1/88), jossa Doom nähdään rahvaan rakastamana ja kansansa hyvinvoinnista huolta kantavana viisaana hallitsijana, jonka synkkä ja epätasapainoinen puoli näyttäytyy lähinnä ulkomaailmalle ja etenkin Ihmenelosille. Vielä tämän lehden tarinoissa Doom on itseään jumalhahmona pitävä lähes farssimaisen yliampuva despootti, joka tekee näyttäviä sisääntuloja, rakentelee hulluja tuhoaseita (oma suosikkini on tappavia ääniaaltoja ampuva piano, jolla Doom luonnollisesti soittaa itse säveltämäänsä konserttoa) ja pitää massiivisia puheita omasta erinomaisuudestaan. Etenkin viimemainittua totisesti riittää.

Vaikka tarina onkin 60-luvun Marveliksi melkoisen pitkä – alkuperäisen lehden neljä perättäistä numeroa – loppu on oudon kiirehditty. Sen tosin sikäli ymmärtää, että jälleen kerran Kirby käyttää suuria ruutuja, usein vain kolme tai neljä per sivu, ja ripotteleepa myös useampia koko sivun otoksia lähinnä Doomista sinne tänne pitkin tarinaa. Juuri nämä esittelevätkin Kirbyn taidetta komeimmillaan:

Itse juoni on aika kliseinen, mutta muutamat herkulliset yksityiskohdat ja oudot ideat jäävät mieleen, kuten yllämainitsemani tappava konsertto, Doomin tiedemiehenä toimiva entinen natsirikollinen Hauptmann, sekä "sekunnin murto-osassa" kimppuunsa hyökkäävän robottilauman kontrollipaneelin analysoiva ja sitä myötä uudelleenohjelmoiva Reed Richards. Doomin ja Reedin peitsienkalistelustahan tässä jälleen kerran ennen kaikkea on kyse, ja nämä jatkuviin mahdottomuuksiin kykenevät hullut nerot nokittelemassa onkin usein Ihmenelos-tarinoiden parasta antia. Siltä osin laatu on taattua.

Edellisnumeron tavoin tosin liiallinen puhevimma vaivaa edelleen jokaista hahmoa, ja dialogi on paikoin kornin vanhahtavaa. En ole myöskään ihan varma, onko M. Ahmedin käännös täysin Leen tekstille uskollinen: Doomin käyttämät solvaukset kuten "Kapinen körmy" ja "Totaaliääliö" tuntuvat jo vähän turhan kieli poskessa keksityiltä. Puhumattakaan tästä:

Silti pidin tästä numerosta huomattavasti enemmän kuin edellisestä. Ei tämä edelleenkään ollut yhtä hyvä kuin Lee / Kirbyn vuonna 1987 suomennettu Doom-tarina, mutta hieman naiivilla tavalla viihdyttävä alusta loppuun ja komeaa katsottavaa kaiken lisäksi.

Hämähäkkimies 6/90

Muurin takana

Tarina: James Owsley

Piirrokset: Mark Bright

Tussaus: Al Williamson

Maailman nopea muuttuminen 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa on aiheuttanut sen, että tämä alunperin vuonna 1987 julkaistu tarina on Suomessa kolme vuotta myöhemmin ollut jo historiaan sijoittuva: Berliinin muuri oli jo murtunut ja Saksojen yhdistyminen parhaillaan käynnissä, kun saimme luettavaksemme tämän vanhaa maailmankuvaa vielä vahvasti huokuvan 60-sivuisen Hämiksen ja Wolverinen yhteistarinan. Oma makuni on ollut näihin aikoihin jo selvästi siirtymässä aikuisempiin (Marvelin mittapuulla) tarinoihin, mikä on saattanut olla osasyynä siihen, että harva Hämiksen numero on jaksanut enää kesään 1990 tultaessa aikoihin todella innostaa. Tämä kuitenkin kolahti, ja kolahti edelleen, joskin tarinan ongelmakohdat näen vuonna 2021 lukiessa huomattavasti paremmin.

Positiiviset puolet ensin: James Owsley (joka sittemmin on tehnyt monipuolisen uran kirjoittajana nimellä Christopher Priest) on taitava kirjoittaja, ja vaikka Suomessa tuikituntematon vielä tähän aikaan, niin teki vaikutuksen minuun. Hän käyttää tuolloin kovasti yleistymässä olleita kertojanäänilaatikoita niin Wolverinen kuin Hämiksenkin sisäisen monologin kuljettamiseen, ja ratkaisu toimii – tarinassa on heti vakavampi fiilis, kun tämänkaltainen kerronta on tuttua esimerkiksi Millerin Daredevilistä, Tuomarista ja muista tylymmän Marvel-puolen edustajista. Tunnelma onkin tarinan alkusivuilta asti synkkä; kylmä sota jyllää, ihmishenki on halpaa, Manhattanillakin vaanii murhaaja. Wolverine yrittää löytää entisiä KGB-kamujaan niittaavaa "parasta ystäväänsä" Charlieta, jonka jäljillä myös Daily Buglen reportteri Ned Leeds matkustaa Berliiniin, mukanaan valokuvaajana Peter Parker. Siellä sitten törmäillään erinäisin seurauksin. Tykkäsin kovasti kohtauksesta, jossa Wolverinelle selviää ohimennen Peterin henkilöllisyys Hämiksenä; vielä 80-luvulla monikaan Marvelin hahmoista ei tiennyt toisistaan paljon mitään, minkä varjossa näitä historiallisia hetkiä on minunkin lukemissani tarinoissa esiintynyt. Arkivaatteissaan, ilman naamiotakin, Berliinin kattojen yllä Wolverinen seurassa loikkiva Hämis on mainio näky.

Tarinan isoin käänne on tietenkin monta vuotta kuvioissa pysyneen ja Peterin ensimmäisen tyttöystävän Bettyn vihille vieneen Ned Leedsin kuolema Berliinissä. Tai oikeastaan sen jälkiseuraukset: itse tapahtumaa emme näe, Peter löytää surmatun Nedin hotellihuoneesta. Kohtauksessa on karua reaalimaailman kauhua, joka tihentyy paikoitellen tarinassa nautittavan intensiiviseksi muutenkin. Toisaalta juuri tämä on yksi stoorin ongelmista: Hämähäkkimies itse on liian keltanokkaiseksi kuvattu. Hän on kauhuissaan, paikoin lähes lamaantunut siitä tosielämän väkivallasta jota suurvaltojen välinen sota on täynnä, ikään kuin ei olisi niin tappajiin kuin kuolleisiinkin urallaan jo lukuisasti törmännyt. Hän tekee amatöörimäisiä, tottumattoman toimijan virheitä ja on jatkuvasti, tosin tahattomasti, Wolverinen oman agendan tiellä.

Owsley ymppää myös ihan liikaa isoa painolastia päähenkilöille: parhaana esimerkkinä Wolverinen paras ystävä Charlie (jonka – spoiler alert – sukupuoleksi paljastuukin tarinan loppupuolella nainen; nimi on lyhenne Charlemagnesta), jollaista ei ole kukaan koskaan aiemmin maininnut, eikä vissiin tämän tarinan jälkeenkään. Hän on lähinnä pelkkä juonikuvio, syy saada päähenkilöt Berliinin ja syy sille, että KGB on koko ajan itse kenenkin kannoilla. Lopullisesti tarina lässähtää kliimaksiksi tarkoitetussa lopputaistelussa berliiniläisellä hautausmalla, jossa Wolverine ja Hämis ottavat yhteen. Logan on juuri myöntynyt ystävänsä pyyntöön tulla otetuksi hengiltä ennen kuin KGB saa hänet käsiinsä, mutta kynsineenkin Wolverine epäonnistuu tässä teloituksessaan, joten Charlie "tekee itsemurhan" hiippailemalla Hämiksen taakse. Taistelusta vielä sekava Hämis lyö Charlien sitten vaistomaisesti hengiltä. Tämä vahingossa tehty surma on sitten Peterin taakkana ilmeisesti loppuelämän ajan? Eli lähinnä tämän tarinan loppusivujen ajan.

Pari pointtia:

– Jos Wolverine on iskenyt sinusta surmatarkoituksessa kyntensä läpi, tuskin hiippailet enää minnekään.

– Päähän kohdistuneeseen iskuun kuoleva Charlie elää kuitenkin vielä sopivan pitkään jättääkseen hempeät jäähyväiset ja nukkuen sitten rauhallisesti pois.

– Hämis pystyy nostamaan omin käsin tankkeja: hänen lyöntinsä olisi irrottanut Charlien pään harteilta, murskannut sen aivojen ja luunpalasten veriseksi massaksi. Mutta maahan kaatuva Charlie on yhtä kaunis kuin aina. Ei mustaa silmää, ei haljenneita huulia.

No niin, se saivartelusta. Muistiin on joka tapauksessa jäänyt, että jo aikoinaan tämän Charlien "itsemurhan" toteutus oli mielestäni niin kummallisen epäonnistunut kerronnallisesti, että se ravisti lukijan ikävästi ulos tarinan maailmasta. Charlie ei ehkä kuollut Wolverinen kynsiin, mutta ei häntä Hämiskään saanut hengiltä. Kaiken kaikkiaan voi kyseenalaistaa oliko Charlieta lainkaan olemassa. Ehkä Peter hallusinoi koko tarinan. Kenties Nedin kuolleena löytämisen trauma oli sen verran raju.

Owsley on tietenkin ollut Comics Coden valvonnan alainen, ja turhaanhan minä nipotan kun tarina on teknisesti hyvä ja juonellisestikin pääosin mainio. Se kuitenkin ottaa turhan isoja vapauksia heitellessään päähenkilöille traumaattisia asioita niin menneisyyteen kuin tulevaankin, mikä on sääli, koska ne muutamat oikeasti vaikuttavat hetket on kirjoitettu todella hyvin, esimerkiksi Peterin ja Mary Janen väkisin ihmissuhteeksi päätymässä oleva ystävyys:

Kaiken kaikkiaan tämä lehti oli ongelmineenkin paras Hämiksen numero aikoihin. Kuvituksesta en ole sanonut mitään, mutta ehkä vain siksi että se on hyvin perustasoa. Ei häiritsevän huonoa, ei mahdottoman hyvääkään. Bonuksena mainittakoon Mail-Manin palstallaan ilmoittamat suunnitelmat tulevaisuudestaan Marvel-toimittajan uran jälkeen: Hän aikoo ryhtyä joko osa-aikaisesti runoilevaksi kalastajaksi tai vapaaksi esseistiksi. Arvostan.

MARVEL 5/90: Thor

1. Menneisyys on sangollinen tuhkaa

2. (ei otsikkoa)

3. Jos kuolisin ennen heräämistäni...!

Tarina & piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Walt Simonson / Terry Austin

Walt Simonsonin laatimaa ukkosenjumalaa julkaistaankin nyt sitten oikein olan takaa kun vauhtiin on päästy. Vasta vuoden viides MARVEL, ja jo kolmas Thorin oma numero. Niihin kahteen ensimmäiseen olen suhtautunut nyt 2020-luvulla pikkuisen myönteisemmin kuin aikoinaan, mutta eivät nämä vieläkään ole kovaa kolahtaneet. Tosin tämänkertainen kolme alkuperäisnumeroa sisältävä paksumpi pläjäys on jollain tavoin toimivampi kokonaisuus kuin aiemmat hengästyttävän turboahdetut avaruusdemoneja sun muuta sisältäneet lehdet. Ensinnäkin Thorin perusastelma jatkaa muuttumistaan mainioon suuntaan. Jo viimeksi mainitsin pitäväni siitä, että Simonson heitti romukoppaan 60-luvun jäänteeltä jo tuntuneen Thorin alter egon tohtori Donald Blaken, ja nyt harteikas ukkosenjumala saa Nick Furyn avustuksella uuden "salaisen henkilöllisyyden", mikä ratkaisuna toimii siksi, että ote koko kuvioon on aika humoristinen. Yliampuvan harteikkaan "Sigurd Jarlsonin" valeasun kruunaavatkin Clark Kent -henkiset silmälasit.

Jarlson on muutenkin jokamiehempi kuin elitistinen ihmelääkäri Blake: hän hakeutuu raksalle töihin ja asuu pienessä kerrostalokämpässä. Jokseenkin hämyisempää ja mytologisempaa kuin tyypillinen Marvel-sarjakuva Thor toki on, tämänkertaisesta hienohkosta maanläheisyydestään huolimatta, mutta monipuolisuus on tietenkin hyve, en minä sillä. Maapallolla tällä kertaa sentään pysytään pieniä sivujuonivisiittejä lukuunottamatta, ja Kadonneen valtakunnan vanhan viikinkylän viimeisen vanhan soturin tarina kunniakkaine loppuineen on näppärä lyhyt Thor-tarina, joka ei vaadi lukijalta sen paremmin tämän sarjakuvan kuin muinaisnorjalaisen mytologiankaan tuntemusta toimiakseen. Lehden action-osasto tapahtuu Manhattanilla, jossa Thor ja edellämainittu vanha taistelija ottavat matsia hölmönnäköistä Fafnir-nimistä lohikäärmettä vastaan. Tämä pistääkin Manhattania palasiksi oikein tosissaan. Onneksi, kuten Hämiksessäkin, tämä maailman kalleimpiin kuuluva tonttimaa on täynnä "autioita rakennuksia", joten ihmisvahingoilta säästytään...

Sivujuonista paras on Thoria lemmenpauloihinsa kietova asgardilainen Lorelei, joka hakeutuu Sigurd Jarlsonin seuraan puoliväkisin... lupaavasti alkava kuvio, ja Simonson tunnetusti osaa piirtää hekumallisen kauniita naishahmoja, mitä taitoaan hän Lorelein kohdalla käyttää estoitta. Luonnollisesti myös Loki juonittelee edelleen, Odin korppeineen kantaa maailmanhuolia niskassaan, ja se universumien takana DOOM!ia takova paholainenkin on hänkin yhä mukana, joskin lukija toivoisi kyseisen juonen jo pikkuhiljaa edistyvän. Se mitä olen aiemmin kritisoinut itse päähenkilössä, pätee valitettavasti vieläkin, ja ilmeisesti pysyvästi: Thorin jatkuva mitäänsanomattoman persoonaton monologi alkaa tökkiä pahasti jo ennen lehden puoltaväliä.

Viimeksi muuten kaipasin Simonsonille jotakuta toista tussaajaksi, mutta valitettavasti tämä numero osoitti, ettei kuvitus siitä sanottavasti muutu, ellei sitten pikkutarkoista yksityiskohdistaan tunnettu Terry Austin ole vain totaalisen väärä yhdistelmä Simonsonin luonnosmaisuuteen. Austin tussaa tarinoista keskimmäisen, eikä kuvituksessa huomaa suurta eroa. Edelleen Simonson on paikoitellen loistava, lähinnä suurissa dramaattisissa yksittäiskuvissa, mutta pääasiassa yksityiskohtien puute ja hutaisten tehty yleisilme harmittavat, kun tietää että tekijä pystyisi parempaankin.

Vaikka alan kuulostaa toisteiselta Thor-arvioissani, kritisoitakoon lopuksi jälleen kerran käännöstä. Syystä tai toisesta Mail-Man on delegoinut Thorin pysyvästi nimimerkille Verlaine, jonka teksti on tönkköä, mistä hyvänä esimerkkinä on lehden kolmannen tarinan otsikko: "Jos kuolisin ennen heräämistäni". Jo 13-vuotiaana tunnistin mistä kyseinen sitaatti on, ja tiesin että siitä on olemassa ihan oikeakin, vakiintunut käännös. Mutta palikkakielellä mennään.

Kriittinen otteeni Thoria kohtaan on ennallaan, mutta näen silti valonpilkahduksia. Pieniä, mutta oli tämä tähänastisista Thoreista viihdyttävin.