Tuesday 27 August 2019

Hämähäkkimies 3/88


1. Sokea auttaa sokeaa

Käsikirjoitus: Bill Mantlo
Piirrokset: Frank Miller
Tussaus: Frank Springer

2. Kuoleman jalka kulkee!

Käsikirjoitus: Jim Shooter
Piirrokset: Mike Zeck
Tussaus: John Beatty

Heti kun kesällä -87 aloin kerätä Marvelin lehtiä, panin merkille Mail-Manin palstalla julkaistujen lukijakirjeiden toistuvan pyynnön: Julkaiskaa Daredeviliä! Kyseisen hemmon seikkailuja oli ilmeisesti ollut Hämiksessä kakkossarjana vuonna -86, ja lukijat olivat siinä määrin vaikuttuneita, että pommittivat Mail-Mania pyynnöillä saada lisää. Minulla ei tietenkään ollut mitään käsitystä kuka tai mikä on Daredevil, mutta toivoin tietenkin että itsekin näkisin tätä odotettua hahmoa. Tässä Hämiksen numerossa sitten kohtasin DD:n ensi kerran, ja... No, taas voi vaan hämmästellä millä perusteella tämä tarina on päätetty julkaista. Ensinnäkin se on kronologisesti monta vuotta vanhempaa matskua kuin mitä Hämiksessä tuolloin esitettiin, toiseksi se jatkuu suoraan tarinasta, jota Suomessa ei ole julkaistu, ja kolmanneksi se ei ole laatutasoltaan oikein millainenkaan.

Tottahan tässä on kuvittajana sittemmin juuri Daredevilin parissa kannuksensa hankkinut Frank Miller, mutta tämä on hyvin varhaista Milleriä; enimmäkseen hän pyrkii piirtämään Marvelin "house stylen" mukaisesti. Lisäksi tussaaja (veteraani Frank Springer, jonka 60-luvulla piirtämään kulttisarjakuvaan The Adventures of Phoebe Zeit-Geist pitäisi kyllä joskus tutustua...) hukuttaa Millerin loputkin omaleimaisuudet aika vanhanaikaisen loppusilauksen alle; vain siellä täällä on ruutuja, joista myöhemmin legendaksi kohoavan tekijän tyyli jo pilkistää esiin, esim tässä:


Kun vielä kirjoittajana on parhaimmillaankin aika keskinkertainen Mantlo, tämä on jokseenkin puuduttavaa luettavaa. Joku kajahtanut sarjakuvaroisto uhkaa ydinpommilla New Yorkia, Hämähäkkimies on sokeutunut, mutta itsekin sokea Daredevil osaa auttaa tätä silti toimimaan. Lopuksi Hämis kehittää itselleen tutka-aistin (!) joka sitten häviää samantien kun näkö palautuu. Koko tarinaa leimaa naiivi 70-lukuinen yliampuvuus, jollaista vielä vuosikymmenen alkupuolen Hämiksissä esiintyi taajaan. Itse DD on tämän perusteella kuivikas ja yltiöhyveellinen hahmo – ei tehnyt minuun vaikutusta lainkaan. Vaikea kuvitella kenenkään kauheasti tästä tarinasta pitäneen, ja tällaisen keskeltä muuten julkaisematonta ikivanhaa kokonaisuutta reväistyn pätkän esittäminen ilman sen suurempia selittelyjä on kotimaisen Hämiksen toimitukselta aikamoista töpeksintää.


Salatuissa sodissa tapahtuu vähän enemmän. Edellisjaksossa tylysti tapetun (hän paranee kyllä) Ampiaisen ruumis viskataan sankarien päämajaan, mutta Kapteeni Amerikka kieltää kostoretkelle lähtemisen, koska pitää vanhtia Galactusta (miksi, kysyn nyt lukijana, mutta vastausta ei kuulu...). Raivostunut Hulktar lähtee sitten yksin vetämään ystävänsä tappajia turpaan, ja tämä onkin hyvä kohtaus. En ollut Hulktarta (nimen "She-Hulk" hyvä suomennos muuten!) ennen Salattuja sotia nähnyt, mutta opin nopeasti pitämään hahmosta. No, Hulktar saa sitten myös kuonoonsa. Kaiken kaikkiaan tässä taas otetaan yhteen siellä sun täällä eikä juoni liiemmin etene mihinkään, mutta ehkä lehden alkuosan kökköyden tai ehkä Zeckin nätin taiteen takia tämän kuitenkin luki ihan ilokseen.


Arvio: En olisi Hämiksen edellisnumeron rupisammakkokohelluksen jälkeen uskonut että taso voi laskea, mutta niin vain kävi. Ehkä juliste on silloin aikanaan lohduttanut vähän. Ja vaikka Salatut sodat ei ollut mikään huippujuttu enää tässä vaiheessa, se oli nyt jo toista kuukautta peräkkäin lehden ehdottomasti paras osuus. Huolestuttavaa.

Monday 26 August 2019

Ryhmä-X 2/88


1. Seuraavana aamuna

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr.
Tussaus: Dan Green

2. Näytös

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Arthur Adams
Tussaus: Terry Austin

Claremontin vahvuutena käsikirjoittajana on (monen muun seikan ohella) tavattu pitää hänen taitoaan tasapainottaa toimintavoittoista sarjakuvaa säännönmukaisesti näillä hiljaisilla numeroilla, joissa ei niinkään tapahdu vaan hengähdetään. Tästä on kyse nytkin: edellisnumeron katastrofaalisen Nimrod-kahakan jälkeen palaillaan vihdoin kotiin Xavierin kartanolle (täältähän Tuonpuoleinen tempaisi X-miehet San Franciscoon jo kesän -87 numeroissa) nuolemaan haavoja, yrittämään jonkinasteista paluuta arkielämään. Taistelussa kadonnut Painajainenkin löytyy kohtauksessa, joka näppärästi toistaa Kurtin ensiesiintymisen: vihainen väkijoukko on ajanut hylkiönä pitämänsä Painajaisen nurkkaan ja on valmiina pieksemään tämän hengiltä. Mutta siinä missä Len Weinin kirjoittamassa vuoden -75 tarinassa paikalle saapunut Xavier pysäytti väkijoukon telepaattisesti, Claremont rohkenee laittaa hahmot nyt kohtaamaan tosimaailman tilanteita ilman deus ex machinaa: ensin Kolossi, sitten tämän innoittaman Kitty päätyy väkivaltaa uhkuvan joukon eteen laukomaan totuuksia. Kohtauksessa tiivistyy paljon Claremontin tämän aikakauden X-aatemaailmaa, ja koko lehden ensimmäinen tarinakin kiteytyy tähän – kotiin ollaan ehkä palattu, elämää yritetään jatkaa, mutta maailma ei anna siihen enää mahdollisuutta. Enää ei voi vain vetäytyä omiin oloihin olemaan mutantti.


Se että jotain ikävää on tapahtumassa, käy selväksi tätä tarinaa kehystävistä kohtauksista, joissa toistaiseksi vain siluetteina nähtävä itseään Maraudereiksi kutsuva joukkio saapuu Morlokkien tunneleihin ja teloittaa pari viatonta niin tehdessään. "Seuraavaksi: TEURASTUS!" lupaa tarinan lopettava laatikko eikä ihan turhia lupailekaan...

Tosin Suomessa seuraavaa stooria saa hetken odottaa, kun tähän väliin otetaan pitkä ja omintakeinen tarina X-Men Annualista numero 10. Kuten olen todennut, nämä vuosijulkaisut ovat usein pidemmän juonen kannalta hieman epäoleellisia, mutta toisaalta myös monesti esittelevät viimeisen päälle nättiä kuvitusta. Niinpä tälläkin kertaa, kun herra nimeltä Arthur Adams tekee ensiesiintymisensä Suomessa. Hämmästyttävän omintakeista hänen jälkensä on; oikeastaan aika vaikea sanoa mistä kaikkialta Adams on vaikutteita ottanut, hän tuntuu elävän jossain omassa kummallisen tyylitellyssä todellisuudessaan, mutta ensihämmennyksen jälkeen (itse asiassa tämä numero on jäänyt minulta tuoreeltaan ostamatta, joten törmäsin Adamsiin RX:ssa 3/88 ensin) minusta tuli ainakin pysyvä fani – onneksi Adamsin piirrosjälkeä nähtiin seuraavien vuosien aikana aika rutkasti.


Etenkin verrattuna lehden alkupuoleen ja Romitan vähäeleiseen realismiin tämä manieristisesti venytetty, sarjakuvamaisen liioitteleva... No jaa, en tiedä miten Adamsia parhaiten kuvailisi. Näyttävää työtä kuitenkin, joka sopii tähän stooriin oivallisesti. Tämän lehden puolella vauhtiin ei tosin vielä kunnolla päästä: tavataan Uudet mutantit ja heidän kanssaan hengaava Elizabeth Braddock, josta pikapuoliin on tulossa Tajunta, tavataan tyhjästä Vaarahuoneeseen singahtava Hurjapää (ei nimeä vielä), ja tavataan todella kummallinen niljakas omaa mediaobsessiivista ulottuvuuttaan hallitseva olento nimeltä Mojo. Tässä tykitetään lukijan eteen niin paljon uusia hahmoja ja ideoita, että Adams / Austinin hehkeän kuvituksen viedessä muutenkin huomion meinaa pää mennä pyörälle. Mutta väliäkös tuolla. Jotenkin kaikesta voi päätellä että tulossa on kiehtovaa settiä, ja kun X-miehet sitten lehden lopulla alkavat yllättäen nuortua, niin siinähän sitä on cliffhangeriä seuraavalle kuulle.


Arvio: Vaikka "Näytös" rikkookin keveällä otteellaan jo muutaman lehden ajan syöksykierrettä ottaneen synkän maailmanlopunfiiliksen, on se toisaalta ihan paikallaan tässä kohtaa. Mitään kovin kevyttä kun ei sitten lähiaikoina enää olekaan luvassa. Silti tämä lehti on vähän väliinputoaja. Ensimmäinen tarina odottelua ja uhan tuntua, toinen pääsee hädin tuskin alkuun. Laatutavaraa kuitenkin, tietenkin. Ja Arthur Adams on kyllä ollut aikamoinen outolinto aikansa Marvel-kuvittajien joukossa. Imitoijia hän olikin sitten lähivuosina saamassa useita.

Saturday 24 August 2019

MARVEL 1/88: Ihmeneloset


Tarina ja taide: John Byrne

Minulla on voimakas muistikuva siitä, että kolmannen säännöllisesti ilmestyvän Marvel-lehden alkaminen Suomessa oli kova juttu, jota odotettiin malttamattomana kutkuttavia ennakkomainoksia katsellen. No, tämän blogin kirjoittaminen on osoittanut ainakin sen, miten vähän muistiinsa voi luottaa: tuleva lehti mainitaan vasta vuodenvaihteessa kahdella palstalla, sitten helmikuussa tämä ykkösnumero oli jo kaupoissa. Ja koska itse en noista maininnoista ensimmäistä aikanaan nähnyt, oli koko ennakkohype tammikuun Hämiksen mainosten luomaa. Kaipa yksitoistavuotiaana aika vielä kulkee sen verran hitaasti, että tuo väliin jäänyt odottelu tuntui pitkältä ja piinalliselta, ja ehtihän siinä tosiaan jo kaikenlaisia mielikuviakin luoda.

Mikä onni että lehti oli odotuksen arvoinen. Valikoitujen sankarien parhaista seikkailuista koostuvan MARVELin (noudatan edelleen Mail-Manin palstoillaan antamaa ohjetta, eli että tämän lehden nimi kirjoitetaan aina kokonaan isolla erotukseksi sanan "Marvel" muusta käytöstä) ensimmäinen numero on alusta loppuun John Byrnen Ihmenelosia miehen kovimmalta luomiskaudelta – 116 sivua pelkkää pirun toimivaa sarjakuvaa. Byrne on tässä vaiheessa ollut Ihmenelosten ohjaimissa jo jonkin aikaa, ja ammattitaito on ilmeinen. Hän kirjoittaa hyviä juonia, terävää dialogia, visuaalinen kerronta soljuu ja taide on hengästyttävän kaunista; niin pikkutarkkaakin, että tuntuu hurjalta että Byrne vielä tässä vaiheessa tussaakin omat piirroksensa. Miten hän on ehtinyt kuukausittaiset 22 sivua täyttämään, sitä pitää kyllä hämmästellä. Mutta onneksi on, sillä Byrnen Ihmeneloset kuuluu omien Marvel-suosikkieni kärkipäähän, ja tämä lehti on vieläpä ensimmäisiä lukemani IN-juttuja; vain edelliskesäinen Lee / Kirby -matskua tarjonnut erikoisjulkaisu oli tätä aiemmin tahkottu moneen kertaan läpi.


Tämä massiivinen paketti sisältää oikeastaan kaksi aika erillistä juonta: ensimmäisellä puoliskolla Tohtori Doom valjastaa avukseen Ihmenelosia vastaan entisen Galactuksen apulaisen Terraxin, joka pistelee varsinkin Möykkyä päihin niin että tuntuu. Reed Richards kuitenkin on hukanteillä eikä osallistu taisteluun, minkä vuoksi Doom estää Terraxia viemästä höykytystä loppuun asti ("Richardsin on tultava! Hänen on nähtävä rakkaittensa kärsimys ennen kuin itse kuolee!") ja näyttävässä loppurytinässä vaikuttaisi itsekin menehtyvän – tästä kertoo lehden todella ikoninen kansi. Ikoninen siis ennen kaikkea Suomessa tullessaan käytetyksi MARVELin ykkösnumerossa, mutta on tuo minusta muutenkin yksi hienoimmista Marvel-kansista kautta historian. Suotta ei Byrneä myöhemmin palkattu piirtämään kansia paljonkin eri lehtiin.


Lehden loppupuolella kolmikko lähtee sitten etsimään Reediä, joka on kaapattu jonnekin kaukaiseen galaksiin – Ihmenelosille tyypillistä ison kaliiperin scifimeininkiä siis luvassa. Reed on taannoin pelastanut Galactuksen hengen, ja nyt kaikki tämän miljardeja elämiä vieneen planeetansyöjän uhrit ovat järjestäneet oikeudenkäynnin, jossa Reediä ollaan tuomitsemassa. Meininki on sopivan kosmista. Mukana on Seuraaja, Odin, Ikuisuus, itsepä Galactuskin piipahtaa – ja myös John Byrne, joka siis itse itsensä tähän seikkailuun sijoittaa, Seuraaja kun katsoo sarjakuvantekijän tärkeäksi suurten tapahtumien muistiinpanijaksi. En oikein penskana tiennyt miten tähän suhtautua. Tuntui vähän oudolta... Mutta pakkohan tällaista on nyttemmin arvostaa. Ei olisi monella tekijällä ollut pokkaa samaan!


Kaiken kaikkiaan, nytkin luettuna, Byrnen Ihmenelosissa on mukavan raikas ja tuore tuntu verrattuna moneen muuhun aikakauden sarjakuvaan. Tarinat eivät ole turboahdettuja eivätkä raskaita, vaan yhteen keskeiseen tapahtumaan tai tilanteeseen vuorollaan keskittyviä. Supersankarit ovat myös harvoin näin inhimillisiä: Ihmenelosetkin ovat parhaillaan muuttamassa vuosia yhteisenä kotina toimineesta päämajastaan kuka minnekin; Sue ja Reed esimerkiksi etsivät asuntoa lähiöstä. Lehden ensimmäisessä tarinassa inhimillistetään jopa Tohtori Doom; kyseessä on käytännössä Latverian itsevaltiaan monologi, mutta miten kiehtova ja nyanssein ladattu se onkaan. Aika kaukana ollaan perinteisistä yksiulotteisista maailmanvalloitus-vihollisista jo tässä kohtaa, kun pienen eurooppalaisvaltion monarkki kuuntelee alamaistensa ongelmia ja niitä viisaasti ja ymmärtäen ratkoo.  Onpa muuten 60-luvun Ihmenelosiin verrattuna myös huomioitava eräs tärkeä muutos: Susan Richards ei enää ole se avuton painolasti, joka vielä kesäisessä erikoisjulkaisussa nähtiin, vaan ottaa aktiivisesti tiimin johtajuuden haltuunsa, eikä raskaudestaan huolimatta kuuntele Johnnyn ja Benin vastaväitteitä vaan toteaa kylmästi miten asiat ovat. En tiedä minkä verran Sue on 70-luvun tarinoissa noussut tuosta varhaisesta roolistaan, mutta paljon krediittiä hänen uudistamisestaan on tavattu Byrnelle antaa joten nostan minäkin hattua. Ihmenelosten mitäänsanomattomin jäsen kohosi näihin aikoihin hyvin nopeasti kaikkein kiinnostavimmaksi.


Jep, hyvin alkaa MARVELin taival. Sinänsä tämä ei ole ihme: materiaalia valittavaksi lehteen olisi ollut vaikka miten; siinä määrin huippulaatuista kamaa Marvel tuuttasi 80-luvulla ulos. Yllättävintä kai onkin, että Suomen markkinat mahdollistivat tällaisen lehden perustamisen. Mutta Marvelin sarjakuvat tekivät meillä tuolloin kauppansa. Ensimmäisenä vuonna MARVELia tuli ulos kahdeksan numeroa, seuraavana tahti oli jo kuukausittainen. Kaksi vuotta myöhemmin alkoi vielä neljäskin lehti.

Arvio: Kotimaisen Marvel-historian merkkipaalu, ja omia ensikosketuksiani Ihmenelosiin. Oli ihan huikean hyvä silloin joskus, ja huojentuneena huomasin tämän parissa viihtyväni todella hyvin edelleen. Oli alunperin määrä lukea tämä usealla eri istumalla kun on sen verran paksu, mutta eihän hyvää malttanut kesken jättää. Hienon tekijän parasta jälkeä, sanoisin.

Thursday 22 August 2019

Hämähäkkimies 2/88


1. Hyppää pois tai Kevättä ilmassa

Käsikirjoitus: Peter David
Piirrokset: Sal Buscema
Tussaus: Josef Rubinstein & co.

2. Kuolema kolkuttaa

Käsikirjoitus: Jim Shooter
Piirrokset: Mike Zeck
Tussaus: John Beatty

Ah, Peter David. Tulevina vuosina yhdeksi suosikkikäsikirjoittajistani kohoava herra tekee ensiesiintymisensä ainakin omalla Marvel-aikajanallani... Eikä kokemus ole järin mairitteleva. Tämän ja parin seuraavankin (loppuvuodesta julkaistun) tarinan perusteella ehdin jo lyödä Davidiin leiman: keinohauska vitsinvääntäjä jonka kirjoittamilla hölmöilyillä aina välillä tuhlataan Hämiksen sivuja. No vuoden kuluttua tästä iskettiin sitten framille juurikin Peter Davidin käsikirjoittama Synninpäästäjä-stoori... Huh huh.

Tämänkertainen on kuitenkin vähän eri kaliiperia. Hämis pelastaa itsemurhaa yrittävän Rupisammakon, entisen Pahojen mutanttien veljeskunnan jäsenen, joka on pitkän Marvel-uransa tähän vaiheeseen mennessä jo taantunut pelkäksi vitsiksi. Rupisammakko saa Hämiksestä obsession ja päättää ryhtyä tämän uudeksi partneriksi.


Samaa haluaa myös Sammakkomies-niminen jousikenkiä käyttävä pelle (ilmeisesti jostain aiemmasta tarinasta tuttu?) ja loppusähläyksessä kuvioihin mukaan astuu myös Hämähäkkipoika, tuo yhdessä edellissyksyn numerossa nähty mekaanisia lonkeroita käyttävä nörtti. Hämiksen tehtäväksi jää lähinnä epäuskoinen kommentointi ja jonkinnäköinen holtinpito etteivät nämä kahelit sentään loukkaa itseään ja toisiaan. Lopussa paikasta Hämiksen auringossa taistellut kolmikko ystävystyy ja perustaa Roskasakin, josta ihan oikeasti pelkäsin tulevan vakiovieras lehteen, mutta onneksi ei.


Busceman piirrosjälki on tasaisen varmaa, mutta tarina itsessään on onneton eikä hauskuus oikein välity, tosin epäilen, Peter Davidin myöhempää työtä tuntien, että paljon sanaleikkeihin liittyvää huumoria on jäänyt kääntymättä. Rupisammakkohan koko 90-luvun kuluessa onneksi jonkinnäköisen reformin ja on sittemmin palautunut suht varteenottettavaksi hahmoksi. Ketään toista ei muuten liene Marvelin historiassa käsitelty yhtä mielivaltaisesti. Rupisammakon luonne, ulkonäkö, olemus, myöhemmin voimatkin ovat kaikki vaihdelleet laidasta laitaan, vaikka sama hemmo koko ajan kyseessä. Tämä on vähän outoa, kun yleisesti ottaen Marvelilla on aika tarkat speksit hahmojen käsittelyyn.

Salatut sodat ottaa onneksi kierroksia taas parin hyytyneen jakson jälkeen. Ehkä syynä on paluun kuvittajaksi tekevä Mike Zeck, jonka jälki on taas tyylikästä. Uusia hahmoja tippuu vielä tässäkin vaiheessa näyttämölle, kun Tohtori Doom samoilee Galactuksen "aurinkokunnan kokoisella" kotialuksella ja löytää sinne varastoituneen, Klawin, "äänen mestarin". Kyseessä on ilmeisesti Lee-Kirby -aikakauden Ihmenelosissa esiintynyt vihollinen, joka on aiemmissa inkarnaatioissaan ollut ihan järjellinen hahmo. 80-luvun lukijat muistavat hänet kuitenkin aina Salattujen sotien outouksia hoilottelevana kylähulluna, josta tuleekin samantien eräänlainen tanssahteleva narrihahmo keisarillisen Doomin ympärille pyörimään. Outo ratkaisu, mutta onnistunut. (silti en vieläkään tajua, miten Klawin keho on "kiinteää ääntä"... Noh, sarjisfysiikka on oma tieteenalansa...)


Muualla pedataan vähän kolmiodraamaa, kun paikallisten asukkaiten kylässä sekä Liekki että Kolossi ovat rakastumassa kylän hehkeään parantajanaiseen Zsajiin, ja oleellisempana käänteenä Magneton tukikohdasta paennut Ampiainen törmää keskellä rämettä Liskoon. Ampiainen ehtii hoitaa tämän haavoittuneen käden kuntoon (vähänkö muuten en lapsena tajunnut kenestä Guccista Ampiainen tuossa puhuu ja miksi) juuri ennen kuin tulee roistojen yllättämäksi. Tämä oli aika tyly hetki, ja ensi kerran tätä lukiessa tuntui siltä että ohoh, tässähän ovatkin isot asiat kyseessä. Ampiainen kuului Kostajiin, ja noin vain otettiin henki; poikkeuksellisen graafinen kuvakulmakin muuten, kun sentään Comics Coden alainen lehti kyseessä.


Arvio: Saatiinhan tässä uusi pala julistetta, muuten vähän plääh. Itse asiassa kummastuttaa että kun Hämiksellä on tuolloin Jenkeissä ollut kolme kuukausittaista lehteä joista poimia julkaistavaa materiaalia, miksi ihmeessä tämä on katsottu aiheelliseksi Suomessa painaa? Palaute Mail-Manin palstalla ei varsinaisesti ollut kehuvaa. Toisaalta tuo Salattujen sotien jakso oli oikeastaan aika hyvä; siinä tapahtui yhtäkkiä taas hirveästi. Ei mitään huippusarjakuvaa, mutta lukihan tuon.

Tuesday 20 August 2019

Ryhmä-X 1/88


Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr.
Tussaus: Dan Green / P. Craig Russell

Jos Hämiksen vuosi 1988 alkoikin vähän laiskasti (ja mikäli muistikuviini on luottaminen, tammikuun lehti oli silti yksi vuoden parhaista numeroista), Ryhmä-X:n puolella meno on toinen. Voin jo nyt sanoa, että vuosi 1988 on ehdoton ykkönen mitä tulee Suomessa julkaistun Ryhmä-X:n laatutasoon – siis ainakin siltä osin, mitä lehtiä omasta kokoelmastani löytyy. Nyt alkavan vuoden X-tarinoita leimaa perinteisen supersankaritoiminnan puute. Asetelma ei ole enää hyvikset vastaan pahikset, vaan näiden X-miesten elämästä on kovaa vauhtia tulossa henkiinjäämiskamppailu. "Taistelut" eivät ole hilpeää supervoimin käytyä mättömeininkiä, vaan pakokauhuista, epätoivoista sotaa vihan ja nihilismin lietsomia tappajia vastaan. Moni unelma kuolee, moni tutuksi käynyt hahmo menettää henkensä, ystävyyssuhteet katkevat, mutta toisaalla ne myös lujittuvat. Tuhkasta nousee paljon uutta ja erilaista, mutta ei vielä pitkään aikaan.

Tämä tunnelma on voimallisesti läsnä jo vuoden ensimmäisessä numerossa. Se jatkuu suoraan edellisestä: Wolverine on käytännössä tappanut Rachel Summersin, joka hoippuu öiseen New Yorkin keskuspuistoon ja pysyy hengissä vain pitämällä telekineettisillä voimillaan koossa Wolverinen silpomia sisäelimiään. Tämä kun on asetelma heti ensimmäisellä sivulla, niin voin sanoa, että 11-vuotiaan meikäläisen leuka loksahti. Holy crap!, sanon nyt. Rachel on ollut Ryhmä-X:n mukana vasta kesästä 1986, nopeasti noussut melkein lehden päähenkilöksi, oudon rakastettavaksi mustaksi lampaaksi, joka aggressioineen ja epätyypillisine toimintaratkaisuineen on pitänyt tapahtumia yllä. Nyt hän on luovuttanut. Rachel pysyy hädin tuskin jaloillaan; hän tietää kuolevansa, hänen ystävänsä ovat pettäneet hänet – hän on yksin.


No, Wolverinelta tapahtuneesta kuultuaan muu ryhmä lähtee sentään etsimään Rachelia, mutta niin lähtee myös Helvetintulen Klubin sisärengas; koko yhteenotto Wolverinen kanssahan sai alkunsa, kun Rachel yritti murhata Klubin Mustaa kuningatarta Seleeniä. Nyt Seleeni, Shaw, Harry Leland ja pari muuta tuon ihastuttavan dekadenssin elittiklubin jäsentä ovat matkalla hoitelemaan kiusankapaaleeksi nousseen Rachelin pois päiviltä. Klubi ja X-miehet (mukana Morlokkien Callisto ja Caliban) kohtaavat Keskuspuistossa, ja pientä kärhämääkin ehtii syntyä, kunnes jo vuotta aiemmin samanlaisen äkki-ilmestymisen keskelle kahinaa tehnyt Nimrod tulee paikalle. Asetelma muuttuu toiseksi silmänräpäyksessä.

Olen pannut nyt näitä lehtiä aika reippaaseen tahtiin lukiessani merkille miten oivallisesti Claremont sijoittaa taistelukohtauksetkin aina tietynlaiseen oleellista roolia näyttelevään miljööseen. On ollut lumituiskuista pilvenpiirtäjän kattoa Texasissa, kaatosateinen San Francisco, ja nyt öinen  lähes autio Keskuspuisto luo oman vahvan tunnelmansa tälle kaoottiselle tilanteelle, etenkin kun salamat alkavat piankin taivaalla taas välkkyä. Romita ja Green hoitelevat piirrostyön täysillä himaan, ja kakkostarinan tussaava P. Craig Russell (piti googlailla, kun finskilehdestä puuttuvat krediittisivut kokonaan) saa oivallista jälkeä aikaan hänkin.

Tunnelma tosiaan huokuu kuolemaa, lopun alkua. X-miehet ovat paitsi altavastaajina, myös väsyneitä eivätkä missään nimessä valmiita taas uuteen taisteluun. Nimrodin iskettyä Helvetintulen Klubin Von Roehmin lihanpaloiksi (!) solmivat vielä elossa olevat mutantit aselevon. Nimrod, tietokone kun on, alkaa laskea paikalla olevien voimia ja puolustuskykyä miettien tehokkainta teloitustahtia. Salamat lyövät, yö on pimeä – jossain lähellä Rachel tekee kuolemaa.

"Lohduton" on se sana jolla tätä yhteenottoa kuvaisin. Nimrod levitoi mutanttien yllä kuin räjähdysherkkä kuoleman enkeli (toki sentään pinkki), ja taistelu on, kuten yllä mainitsin, ennen kaikkea räpiköintiä, yrityksiä pysyä pinnalla, pysyä hengissä. Kyllähän Nimrod lopulta voitetaan, mutta kaikesta huokuu, että ennen kaikkea mutanteilla kävi tässä yhteenotossa tuuri. Von Roehmin lisäksi myös Klubin pitkäaikainen jäsen Harry Leland kuolee, sydämen pettäessä hänen käyttäessä   massaa lisääviä voimiaan Sebastian Shawiin, jonka Nimrod sinkosi avaruuteen. Leland kuolee Shawin iskeytyessä meteorin nopeudella sillä hetkellä avuttomana makaavaan tappajarobottiin. Leland ei ollut koskaan kauhean kiinnostava hahmo, mutta hänen lähtönsä on jäänyt mieleen hyvin; edelleen kohtaus toimii. "Läskillä oli virheensä... Mutta hän lähti tyylillä", toteaa Wolverine ja olen samaa mieltä.


Nimrod-kahinan taustalla Rachel on ajautunut jonnekin outoon. Houreuniin? Kuolemaan? Lukijoilla ei ole tässä vaiheessa aavistustakaan. Salaperäinen lempeä naishahmo johdattaa Rachelin "Kehokauppaan", jossa vammat paranevat, mieli kevenee ja jossa joka askeleella jää taakse korvaamattomia asioita, kunnes jäljellä ei ole enää Rachel Summersia, ei persoonaa, ei sitä meille tutuksi käynyttä tuittupäätä. On vain, kuten lehden viimeisistä ruuduista tämän onnellisuutta tarjoavan tanssijan henkilöllisyys viimein selviää, Spiraali, joka nyt on johdattanut Rachelin... jonnekin? Kauas pois kuitenkin, ja todella: ainakin Suomessa kului vuosia ennen kuin Rachelia seuraavan kerran nähtiin. Erittäin dramaattinen poistuminen tämäkin, eräänlainen kuolema, ja jollain tavalla hyvin koskettavakin tapahtuessaan kenenkään Rachelin ystävän huomaamatta. 


Arvio: Yksi parhaista Ryhmä-X:n numeroista kokoelmassani. Tämä teki lähtemättömän vaikutuksen 11-vuotiaaseen silloin aikanaan; tämä lohduton kohtalokkuus, iloton pelko ja väsymys olivat niin toista kuin vaikkapa Hämiksen letkeät swengailut tai Salattujen sotien jähmeä mäiske. Kelpasivathan nekin. Mutta tämä oli sitä jotain.

Monday 19 August 2019

Hämähäkkimies 1/88


1. Skorpioni saa tytön, osa 2

Juoni: Tom DeFalco
Käsikirjoitus: Stan Lee
Piirrokset: Ron Frenz
Tussaus: Bob Layton & Jackson Guice

2. Neljän armeijan taistelu!

Käsikirjoitus: Jim Shooter
Piirrokset: Bob Layton
Tussaus: John Beatty

Piti vähän edellisnumeron jälkeen googlailla, ja niinpä näissä kotimaisissa lehdissä outoina näyttäytyneet tekijätiedot selvenivät: Stan Lee tosiaan on kuin onkin tässä mukana, eikä ihan vähänkään: hän on laatinut kerronnan DeFalcon juonen pohjalta – toisin sanoen kun aiemmin kehuin Hämiksen sujuvaa minäkerrontaa poikkeuksellisen onnistuneeksi, niin krediitit pitääkin siis DeFalcon sijasta osoittaa itse Stan The Manin suuntaan. Kyllä Lee on vielä vanhalla iällään (jo yli kuusikymppinen tätä vuodelta 1984 peräisin olevaa tarinaa tehdessään) ollut mojovassa iskussa, vaikka enin osa ajasta onkin mennyt tuolloin jo hallinnollisella puolella. Muuten stoori on siis joulukuun numerossa alkaneen pitkän annual-julkaisun loppupuoli, eikä yhtä onnistunut mielestäni kuin alku, johtuen lähinnä siitä, että toiminta pitkän ja tunnelmallisen kypsyttelyn jälkeen tässä alkaa, ja on aika perustoimintaa, toki kauniisti piirrettyä ja täynnä Hämiksen onnistunutta huulenheittoa. Skorpioni (Mail-Man on sitten viime numeron pudottanut nimestä toisen p:n pois...) osoittautuu kyllä onnistuneen hulluksi viholliseksi, jonka kostonhimoa J. Jonah Jamesonia ja tämän läheisiä kohtaan ei mikään murhaa vähempi ilmeisesti saa laantumaan. No, Hämis ehtii toki väliin. JJJ tämän tarinan oleellisena sivuhenkilönä on kyllä onnistuneesti kirjoitettu hänkin, ja tämä on ensimmäisiä, ellei ensimmäinen, tarina jossa Jameson aikanaan minulle tuli kunnolla tutuksi, eikä sellaisena ollenkaan huono. Ja lopussahan Jonah astuu Marla Madisonin kanssa avioonkin, niin että juonellisia askeliakin otetaan. Kuten Hämis Stan Leen kautta kertoo: "Jos Jonahin kaltainen mörrikkä löytää rakkauden, on meillä kaikilla toivoa."


Salattujen sotien puolella kuvittajana on yhä Mike Zeckiä lomittava Bob Layton, ja jälki on edelleen aika onnetonta. Hahmot näyttävät surkeilta, ja kokonaisuudesta huokuu jotenkin todella vasemmalla kädellä hutaistu fiilis – tämän lehden kanneksi valittu Secret Warsin viidennen numeron kansi varsinkin on poikkeuksellisen amatöörimäinen. Tulee mieleen jonkun kotipiirustelijan harrasteluyritys; vaikea käsittää miten Marvel on päästänyt tällaista jälkeä kauppojen hyllyille, mutta uskottava se on kun näkee. Itse jaksossa ei tapahdu paljon mitään. Se alkaa sillä että Galactus käynnistelee planeetantuhoamisprosessiaan, ja sitä tämä käynnistelee edelleen jakson lopussa; välissä on taas otettu vähän tyhjänpäiväistä matsia sankareiden ja roistojen kesken. X-miehet ponnahtavat nyt takavasemmalta hyvisten avuksi viime hetkellä, sitä kai tuo onneton kansikuva ja jakson otsikkokin yrittävät jotenkin viestittää. Äh, Sotien ensimmäisten jaksojen hyvä pössis on kyllä tähän viidenteen mennessä jo pahasti hukkunut.


Kuten kenties huomasitte, kannessa on myös teksti "Mukana JULISTE!". Kyseessä on itse asiassa massiivisen julistesarjan ensimmäinen osa; kaikki Marvelin hahmot juoksemassa vasemmalta oikealle Byrnen piirtäminä. Visuaalisesti laimea tekele, mutta silkan massansa ansiosta aika vaikuttava sitten lopulta. Vuoden 1988 jokaisessa Hämiksessä oli tästä osanen, ja kyllä minäkin nämä aikoinaan huoneeni seinää laitoin katon rajassa kiertämään. Parastahan tässä oli "avain" joka kertoi kuka kukakin sen kertaisessa julisteessa oikein oli – voi sitä ennestään tuntemattomien kiehtovien hahmojen määrää! Aika monesta heistä kyseltiin Mail-Manin palstalla lisätietoa vuoden kuluessa. Tämän ensimmäisen numeron selitykset ovat vielä kakkoskannella, sittemmin ne painettiin itse julisteen taakse mainostilaa viemästä, mikä haittasi pahasti, kun se juliste kerran päätyi sinitarralla seinälle. Mihin ovat aikoinaan omani mahtaneet seinältä päätyä? Ehkä roskikseen.


Arvio: Hyvä muttei huippuhyvä Skorpioni-tarinan päätös, ja tylsä Salattujen sotien jakso. Juliste tuntui tässä vaiheessa vielä hyvin oudolta (Mail-Man ei selvennä asiaa palstallaan lainkaan), mutta olihan se positiivinen ylläri muuten vähän valjussa lehdessä. Vihdoin muuten vuoden 1988 alusta alkaneen uuden MARVEL-nimisen lehden ensimaininnat näkyvät Hämiksenkin palstalla! Tätä ennen uudesta lehdestä on kerrottu vain edellä käsittelemässäni Ryhmä-X:n erikoisjulkaisu kakkosessa, mitä en tuoreeltaan lukenut, joten tämä on ollut esimmäinen kerta kun MARVELista kuulen. Kutkuttava uutinen!

Friday 16 August 2019

Ryhmä-X erikoisjulkaisu No 2


1. Katakombit
2. Tanssia pimeydessä
3. Rogue

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Paul Smith / Walt Simonson
Tussaus: Bob Wiacek

Suomessa riitti Marvel-sarjakuvalle ostavaa yleisöä 80-luvun lopulla siinä määrin runsaasti, että näitä vuodenvaihteessa 85/86 ylihypättyjä tarinoita oli mahdollista julkaista erikoisjulkaisuina useampaankin kertaan. Tämä on kyllä hyvä asia; olisipa paljon klassista kamaa jäänyt näkemättä, koska, kuten Erikoisjulkaisu ykköstä käsitellessäni totesin, tämä on juuri se ajanjakso, jonka kuluessa Claremont sai itselleen parhaan vireen päälle. X-Menin kerronta saavutti ennennäkemättömän tason ja historiallisia asioita tapahtui.

Tämä on siis suoraa jatkoa edelliselle erikoisjulkaisulle, mutta valitettavasti siinä esiintyneen Niljahirviö-saagan kaltaista klassista tarinajatkumoa ei ole tarjolla. Historiallisia juttuja kyllä: ensimmäisessä tarinassa tekevät ensiesiintymisensä Morlokit, New Yorkin viemäreissä asuvat mutanttihylkiöt, jotka tulevat välittömästi jäädäkseen, ja viimeisessä tarinassa Rogue saapuu etsimään Xavierilta apua ja päätyy Ryhmä-X:n riveihin. Katkelmia tämänkin lehden stooreista nähtiin numerossa 1/86, johon Mail-Man oli parhaansa mukaan koittanut saksia kolmen vuoden jatkumosta oleelliset palat.

Ensimmäinen tarina on kiinnostava tuodessaan estradille "vähemmistöjen vähemmistön", Morlokit, yhteiskunnassa jo syrjittyjen mutanttienkin joukosta syrjityt hylkiöt. Heidän johtajanaan toimii Callisto, josta olen aina tykännyt, ja jolta Storm vie Morlokkien johtajuuden ikimuistoisessa veitsitaistelussa. Ei Callisto sentään kuole, mutta lähellä on, ja näiden kahden välinen erikoinen viha/ystävyyssuhde on saanut alkunsa. Paul Smith pääsee myös osoittamaan kykynsä eleganttien toimintakohtausten kuvaajana, ja Claremontkin ymmärtää jättää tällaisilta sivuilta kerronnan pois. Tekijöiden yhteistyö toimii! Tämä kohtaus on tietenkin myös merkittävä askel Stormin muuntumisessa lempeästä sääjumalattaresta joksikin aika paljon kovemmaksi – Calliston voittaminen on ainoa keino päästä tunneleista pois, joten Ororo tekee sen mitä on tehtävä miettimättä moraalikysymyksiä. Tämä on varmasti ollut reaaliajassa lehteä seuraavilla lukijoille hyytävää nähtävää, vieläkin tekee vaikutuksen. Stormista on näillä hetkillä tulossa se jollaisena hän minusta on aina ollut parhaimmillaan.


Parhaimmillaan on myös Madelyne Pryor, Scott Summersin tuore tyttöystävä. Pariskunta on Alaskassa viettämässä lempeää aikaa, ja Scott on tyypilliseen tapaansa epäilysten kalvama. Minä pidin kovasti Madelynestä niin kauan kuin hän oli – kuten Claremont alunperin tarkoitti – vain tavallinen ihminen. Se mitä Maddielle vuosien kuluessa tehtiin oli anteeksiantamatonta, mutta toisaalta olen myöhemmin oppinut, että tällaisten "ikuisesti jatkuvien" sarjojen kanssa on täysin mahdollista, varmasti suotavaakin, laittaa johonkin kohtaan stoppi. Se piste johon oma aktiiviseuranta päättyy, on myös se piste, josta henkilöhahmot eivät enää muutu alati monimutkaisemmiksi ja keinotekoisemmiksi. Tarinat on myös mahdollista, jälleen kerran suotavaakin, lukea sellaisina millaisiksi ne on alunperin kirjoitettu – esimerkiksi itselleni Pimeän Feenixin tarina päättyy nimenomaan Jean Greyn kuolemaan, ei hänen avaruusklooninsa, kuten myöhemmin retconnattiin. Näin on, koska se oli tekijöiden intentio. Siksi siis Madelynekin on minulle aina oikea ihminen, supervoimaton, jalat maassa toimiva, vakuuttava ja kykenevä.


Viimeinen tarina on ok. Hieman vaisu kaiken tämän avaruus- ja viemäridraaman keskellä, mutta Roguen liittyminen jengiin on toki tärkeä hetki, eikä Claremontin kirjoittamana tällainen tapahtumatonkaan jakso ole ollenkaan kuivaa luettavaa. Walt Simonsonin piirrosjäljestä en ole koskaan pahemmin välittänyt, harmi ettei Smith kuvittanut tätäkin osuutta – tosin Wiacekin tussaamana Simonson on sentään ihan kelvollista katseltavaa. Kuva jossa Carol Danvers iskee Roguen kartanon katon läpi stratosfääriin on jopa vallan mainio. Tällaiset isot dynaamiset ruudut Simonson kyllä hallitsee. Mutta miksiköhän läpi lehden on kaikki alkuperäiset ääniefektit tekstattu Suomessa uusiksi, huonommin? Joku tekninen syy tähän lienee pakottanut.


Arvio: Enempi historiallisesti merkittävä kuin tarinallisesti ikimuistoinen pläjäys, mutta Smithin taidetta ja kultakauden Claremontia tsekkaa aina mielellään. Callisto Morlokkeineen tekee erityisen vaikutuksen.